Siirry pääsisältöön

Rosa Liksom: Väylä


Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 266 s. Äänikirjan lukija: Anna Saksman.

Rosa Liksomin uusin romaani kuvaa Lapin sotaa nuoren, 13-vuotiaan tytön näkökulmasta. Isä on rintamalla sotimassa, alaikäiset veljet ovat lähteneet rintamalle vapaaehtoisina ja jääneet sille tielleen. Kotona ovat enää tyttö raskaana olevan äitinsä ja karjan ja kotieläinten kanssa, kun venäläiset ovat hyökkäämässä ja väestö lähtee saksalaisten tukemana evakkoon Ruotsin puolelle.

Setä ottaa huolehtiakseen äidin pääsystä Ruotsiin ja tyttö jää yksin ohjaamaan karjaa muiden, enimmäkseen keskenkasvuisten karjankuljettajien kanssa. Edessä on pitkä ja uuvuttava jalkapatikka. Nälkää, sairauksia ja sotatoimien pelkoakin suurempi hätä tytöllä on koko ajan äidistään, josta huolehtimisen isä on sotaan lähtiessään jättänyt hänelle. Sedän ja äidin tiet ovat eronneet kuulopuheiden mukaan jo heti Ruotsin puolelle päästyä.

Äiti ei ole niin kuin muut. Hän makaa vuoteessa päiväkausia eikä reagoi ympäristöönsä. Hän saattaa mennä jokeen hukuttautuakseen, jollei häntä pidetä silmällä. Tytön harteita painaa iso vastuu sekä äidistä että karjasta. Suhde äitiin on kipeä ja moni asia siinä askarruttaa tytön mieltä.

Vastuu karjasta on helpompi asia, sillä tyttö ei jää neuvottomaksi missään tilanteessa eläinten kanssa. Matkan aikana hän voi tuntea ylpeyttä siitä, että vaikka lehmät eivät ole tottuneet vaeltamaan pitkiä matkoja ja ympäristön tapahtumat pelottavat niitä, hän on kuitenkin hoitanut karjansa niin hyvin, että se luottaa häneen ja seuraa häntä. Lehmät eivät ole vain hyötyeläimiä vaan yksilöitä joka ainoa, romaanin henkilöitä. 

Lehmillä on nimensä, mutta tyttö itse on kirjassa nimeä vailla, pelkkä tyär, tytär. Tuskin tämän selkeämmin voisi ilmaista tytön asemaa perheessään, erityisesti äidilleen. Hän on äitinä äidilleen ja hoitaa maatilaa yksin sodan aikana, setä auttelee milloin ennättää. Kukaan ei huolehdi tytön tarpeista, eikä ole selvästi huolehtinut aikaisemminkaan.

Tytön voimanlähteenä on suhde luontoon ja eläimiin ja vahva unimaailma. Evakkomatkan aikana hän kertaa mielessään sedän kirjahyllystä lukemaansa kirjaa maapallon historiasta ja eläinten ja kasvien kehityksestä. Luonto ulottuu avaruuteen saakka ja vieraallakin maalla tähdet ovat tuttuja.

Kirjan ajallinen kaari kattaa vuoden pituisen jakson Lapin sodan alkuajoista sodan päättymiseen ja paluuseen hävitettyyn kotiin. Tyttö jättää lapsuuden taakseen ja alkaa ymmärtää, mistä perheen asioissa on kyse. Sodan menetysten ja kärsimysten jälkeen on uuden alun aika.

Liksom kuvaa suomalaisten pakolaisten vaiheita Ruotsin puolella ja sitä, kuinka heidät otetaan vastaan. Näännyttävää vaellusta kohti pakolaisleirejä karjalauman kanssa, ja kaikkensa menettäneiden ihmisten tuskaa ja häpeää. Karja on pakolaisten arvokkain omaisuus ja sen hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin oma selviytyminen.

Meänkielinen kerronta on vivahteikasta ja maanläheistä. Erityisen hyvin siitä voi nauttia äänikirjana, kun Anna Saksman lukee niin, että ainakin minä huomasin kuunnellessani imeväni itseeni jokaisen hänen sanansa niin kuin olisin kärsinyt jostakin huomaamattomasta puutostilasta. Omaan maaperäänsä juurtuneen, elävän puheen puutostilasta.  

  




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie