Siirry pääsisältöön

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän


Juha Itkonen: Kaikki oli heidän. Otava 2021. 397 s.

"Katumuksen perspektiivi. Menneestä kertomisen (mistä muusta voisi edes kertoa?) lähtökohtainen saatanallinen surullisuus. En tiennyt, että kertominen olisi tällaista. En tiennyt, että se olisi näin vaarallista. Että olisi näin uskomattoman kuluttavaa ja samalla ihmeellisen ihanaa yrittää ajatella toisen ihmisen aivoilla ja toisessa ajassa, ajassa jota ei enää ole."

Juha Itkonen kiinnittää romaaninsa nykyhetken tulevaisuudesta tarkastelluksi historialliseksi hetkeksi. Jossain vaiheessa tulevaisuus, 2050-luku, muuttuu nykyisyydeksi ja 2020-luvulla tehdyt ratkaisut historiallisiksi käännekohdiksi, joita ei enää voi muuttaa. Sen enempää henkilökohtaisessa elämässä kuin maailmanhistoriassa tai maapallon historiassakaan. 

"Kaikesta oli tullut samaan aikaan sekä välttämätöntä että merkityksetöntä, mistä kumpusi monenlaisia hankalia tunteita: surua ja tyhjyyttä, ahdistusta ja pelkoa, koko ajan enemmän pelkoa, joka pohjimmiltaan oli kai menettämisen pelkoa ja oli niihin aikoihin jo eri puolilla maailmaa alkanut kärjistyä irrationaaliseksi vihaksi."

Romaani kuvaa yltäkylläisyyden aikaa elävää kolmen eri sukupolven miestä: isää, poikaa ja isoisää.

Isoisä Markku on jäänyt yksin vaimonsa kuoltua ennen häntä, vastoin tavanomaista järjestystä. Yksinään hän ei enää tiedä, mitä tekisi elämällään. Teatteriohjaajana toimiva poika Ilmari kutsuu isänsä asumaan Käpylässä sijaitsevaan kotiinsa perheen ylimääräiseen vinttihuoneeseen. Vastentahtoisesti vanha mies tulee, tuntee olevansa häiriöksi, ja onkin. Perheen 15-vuotias poika Vilho voisi halutessaan toteuttaa isänsä jalkapallounelman, sillä hän on lahjakas pelaaja. Asia kuitenkin lakkaa kiinnostamasta häntä nopeasti, koska hän ei näe jalkapalloa sillä tavoin merkityksellisenä asiana, että sille kannattaisi omistaa elämänsä. Isän elämän keskipiste on teatteri; pojan silmin isä on näyttämöllä usein kotonakin.

Jotain muutakin tapahtuu samana päivänä, kun isoisä saapuu. Ilmari ajaa isäänsä vastaan mennessään ylinopeutta pientaloalueella ja tulee tönäisseeksi pyöräilevää pikkupoikaa. Hän poistuu paikalta, mutta muisto tapahtumasta vaivaa häntä välähdyksittäin. Hän joutuu vielä palaamaan siihen tuskallisella tavalla.

Ilmari tekee Kansallisteatteriin näytelmää aiheesta Isiä ja poikia. Kuinka ollaan mies -näytelmän on tarkoitus analysoida toksista maskuliinisuutta. Vilho muistelee vuosikymmeniä myöhemmin noita näytelmän tekemisen ja esittämisen aikoja - aikoja, joista muodostui hänen perheensä kohtalonhetkiä. Ja Vilho alkaa kirjoittaa, vaikka kukaan ei enää lue sellaisia kirjoja kuin hänen isänsä aikaan vielä luettiin.

Näytelmä jäi hänen isänsä viimeiseksi. Teatterilaitos kaatui 2020-luvun alun ensimmäiseen pandemiaan eikä koskaan enää kunnolla pystynyt kohottautumaan toinen toistaan vaarallisempina seuraavien pandemioiden jyrätessä yli maailman. Maantieteelliset ja maailmanpoliittiset rakenteet kaatuivat, ilmastonmuutos ja lajikato etenivät. Elämän vaihtoehdot kapenivat ja pelko eristi ihmiset ja valtiot toisistaan yhä enemmän. 

2020-luvulla ihmisillä oli vielä kaikki mahdollisuudet. He olivat vapaita valitsemaan lukemattomista vaihtoehdoista, mutta he valitsivat olla pohtimatta, olla toimimatta ja pitää kiinni kaikista saavuttamistaan eduista. Ilmari on Vilholle esimerkki tuon aikakauden ihmisestä, hän halusi kaiken ja tuhoutui tuohon haluunsa. Silti Vilho voi ymmärtää isäänsä, kuten myös isä oppi lopulta ymmärtämään omaa isäänsä näytelmäprojektinsa kautta.

Itkonen kirjoittaa suurista asioista kolmen sukupolven arjen kautta. Löytäen ketjun, joka tuhoavana tai voimaa antavana ulottuu sukupolvesta toiseen. Naiset jäävät isien ja poikien suhteissa taustalle. Monella tavalla väärin kohdeltuina, mutta myös miehiä vahvempina kuvatuiksi.  

"Ikävä kyllä epäuskon peikko ei kirjoittaessa koskaan ollut kaukana. Nytkin se kohotti karvaista päätään hänen olkansa takana. Mistä herra teatterimestari oikeastaan kirjoitti, peikko kysyi. Mitä merkitystä sillä oli? Kokonaisia saaria hautautui mereen, napajää oli alkanut sulaa, maailma samaan aikaan sekä tulvi että paloi, ja pitkään suunnittelemansa ilmastoaiheisen spektaakkelin sijasta Ilmari olikin päätynyt kirjoittamaan tästä: omasta isäsuhteestaan. Miehistä, voi jumalauta miehistä, vaikka aika oli naisten ja tyttöjen ja Ilmarikin luonnollisesti oli tyttöjen puolella, hän oli feministi, tietenkin hän oli, hänellähän oli tytär."

Teksti puhuttelee vahvasti, eniten henkilöidensä sekä sisäisen että ulkoisen dialogin haparoivalla psykologisella osuvuudella. Henkilöt tunnistavat puutteensa ja puolitekoisuutensa, he taistelevat heihin asentuneita automaattiasetuksia vastaan, kukin enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Ilmarin sukupolvesta laajempana yhteiskunnallisena asenteena alkava miesten feminismi on toisaalta vakava pyrkimys, toisaalta henkilöt eivät voi olla tarkastelematta siinä epäonnistumista hienoisella ironialla ja sarkasmilla.

Itkosen dystopia seuraa niin tarkasti ja liioittelematta sitä, mitä tiedämme tulevaisuudessa odottavista muutoksista, mikäli ilmastonmuutoksen torjuntaa ei toteuteta riittävässä määrin, että oikeastaan romaania onkin paradoksaalisesti melkein vaikea nähdä dystopiana. Se on vain tulevaisuuteen osittain sijoittuva kertomus. Ja tämä on kylmäävä ajatus.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

  Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. 732 s. Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio. Saision muhkea Eurooppa-kronikka alkaa keskiajan koitosta, askeesia Firenzen ylimyksille saarnanneen munkki Girolamo Savonarolan mestauttamisesta ja Firenzen kaupungin vapautumisesta maallisiin iloihin. Matka jatkuu halki vuosisatojen yhä uusien kertomusten muodossa.  Kertomuksia yhdistää punaisena lankana - tai punaisena rubiinina - firenzeläisen ruhtinattaren mieheltään saaman korun kierto omistajalta toiselle. Korun, jonka ruhtinatar oli määrännyt haudattavaksi mukanaan, sillä hän aavisteli, että hänen miehensä hänelle lahjaksi teettämään upeaan, hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kuvaavaan koruun, olisi tarttunut jotakin sen antamiseen liittyneen tilanteen vahvoista tunteista ja koru tuottaisi onnettomuutta kantajalleen. Ruhtinattaren toiveesta huolimatta koru ei päädy lopullisesti maan poveen hänen mukanaan, vaan aloittaa muotoaan aina omistajansa tarpeiden mukaan vaihdellen merkillisen kiertokulu

Eilispäivä ei kuole

Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole - Spekulatiivisen fiktion novellikokoelma. Basam Books 2019. 177 s.  Esikoiskirjan novellien maailma yllättää. Painajaismainen tai sadunomainen todellisuuden osa valtaa niissä alaa, kunnes vähitellen täyttää koko näyttämön. Näsin teksti ironisoi ja tuottaa hyperbolista todellisuuskuvausta nykyhetken ja kuvitellun tulevaisuuden elämänpiiristä.  Ikuisen unen parfyymia vanhuksille, kapitalistidodoja, metsän maahisasukkien loputtomia kauneusleikkauksia ihmiseksi muuttumista varten, entinen kettutyttö sivettikissojen kasvattajana pakkosyöttämässä kissoille kahvinpapuja luksuskahvin valmistamiseksi kissojen ulosteista... Personal shopperit auttavat asiakkaat valitsemaan kaikkein kalleimmat ja ylellisimmät valtion luomutuotteet. Työllistäminen vaatii jokaisen panosta valtiollisten sloganien mukaan, ja panos on kuluttaminen. "Samaan aikaan toisaalla" luonto iskee takaisin. Norsumatriarkan muisti ja kosto ulottuvat yli kuoleman. Lapset havaitsevat näkym

Takaisin lapsuuden kauhuihin: Jag for ner till bror / Lähdin veljen luo

      Karin Smirnoff:  Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna.  Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista.  Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina,