Siirry pääsisältöön

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

 


Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista: novelleja. Siltala 2021. 278 s. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.


Järvikallaksen viime vuonna ilmestynyt esikoisnovellikokoelma Mihin täällä voi mennä oli varmaotteista kerrontaa, joka palkittiin mm sijoittumisella Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailun palkintojenjaossa. Siinä missä esikoinen jäi vielä vähän värittömäksi, uusi kokoelma ottaa askeleen pitemmälle kohti outoja seutuja. 

Uusissa novelleissa ihmiselämän pintaa raaputetaan vielä vähän syvemmälle. Vielä vähän tuskallisemmin.

Novellit kuvaavat läheisiä ihmissuhteita ja niiden menetystä, puutteita tai vääristymiä. Identtisen kaksoissisaren kuolema, parisuhteen päättyminen, yksinäisyys parisuhteessa, vanhemman sairaus tai kuolema ja muut elämän käännekohdat ja hiertymät nousevat tarkasteluun lähietäisyydeltä. Henkilöt eivät tyydy hiljaiseen potemiseen ja kauas tuijotteluun. He repivät jäljelle jääneen elämänsä riekaleiksi, itsensä paljaiksi, muuttuvat jopa toisiksi ihmisiksi koettelemuksissaan.

Läheisyys löytyy heittäytymällä yhdessä toisen kanssa tilanteisiin, joiden seurauksista ei ole mitään varmuutta. Psyykkisten yllykkeiden noudattaminen saattaa viedä henkilön kannalta hyvään tai epätoivoiseen lopputulokseen. 

Äiti yrittää päästä lähemmäksi masentuneena luokseen palaavaa aikuista poikaansa ja päätyy eläytymään tämän jättäneen naisystävän rooliin. Pariskunta löytää toisensa uudelleen tarkastelemalla itseään kodin valvontalaitteiston kautta. Samalla syntyy kuitenkin myös halu seurata muidenkin ihmisten elämää. Identtinen kaksoissisar ottaa haltuunsa kuolleen, lähes tuntemattomaksi loitontuneen sisarensa elämän. 

Ihmisen minuuden ja identiteetin särkyvyys nousee jopa pelottavalla tavalla keskiöön näissä tarinoissa. Jonkin asian muututtua ihminen ei enää tiedä, kuka on, mihin hänen pitäisi itseään ja olemistaan suhteuttaa tai mikä hänen maailmassaan on normaalia. Ihminen muuttuu elämän näyttämöllä siksi, joka uskottelee olevansa.

Järvikallas on sekä dramaturgi että ohjaaja. Hänen teatteritaustansa näkyy siinä, kuinka henkilöiden sisäinen elämä saa ilmauksensa toiminnan kautta, ei niinkään dialogin tai sisäisen puheen ja sisäisen kokemusmaailman kautta, vaikka esimerkiksi unilla onkin paikkansa tapahtumien kulussa. Novellit ovat selkeitä draamallisia kokonaisuuksia ja sellaisina lähellä sitä, mitä klassisella novellilla yleensä ymmärretään. Huolimatta monellakin tapaa modernista sisällöstään ne eivät ole novellin kerronnan muotoa tai kieltä koettelevia kokeiluja. 

Kerronnan ja henkilöiden puheentapa ei juurikaan vaihtele henkilöiden mukaan, mistä syntyy vaikutelma kuin sama kertoja olisi novellista toiseen lukijan ja henkilöiden suoran puheen välissä.

Dialogi on niukkaa. Henkilöt yrittävät sanoa jotakin, ovat sanomaisillaan tai odottavat toisen sanovan jotakin. Joskus he eivät ole lainkaan varmoja siitä, mitä toinen sanoo tai mitä itse ovat sanoneet. Vain tavanomaisuuksiin keskittyvä puhe toteutuu. Tämä sanomaisillaan olemisen tila on novellien maailman ytimessä, kuten kirjan nimi painottaa. 

Ironisesti pariskunta, joka katselee itseään valvontakameroista, uskaltautuu puhumaan toisilleen tunteistaan valvontakameroiden kautta. Vierauden ja vieraannuttamisen prosessin kautta onkin mahdollista löytää lähelle.

Vierauden rekisteri on laaja. Oudoista aavistuksista ektoplasman purkautumiseen tyttöystävän suusta. Tutusta ja tuttuudesta aukeavista vieraista näkymistä tapaamisiin, joissa kohdataan vaikeasti ymmärrettäviä tai käsittämättömiä vastaantulijoita ja ilmiöitä. Voisi jopa sanoa, että novellit ovat tutkielmia vierauden erilaisista ulottuvuuksista; sen kaltaisen vierauden, josta psykologit ja filosofit käyttävät termiä uncanny.

"Poika avaa oven. Isä seisoo sen takana. Mustana, hurjana. Jos ei tietäisi että olento on isä, huutaisi pelosta. Isä tulee heti sisään, valuu solkenaan vettä. --"

"Poika pelkää näkevänsä jotakin ulkona pimeässä. Eläimen köyryn selän, raateluhampaiden peittämän suun, polttavan katseen. Isä. Isä juoksisi alastomana, järkensä menettäneenä kohti metsää. Ruumis saven ja mullan sotkema, vieras, pelottava. Jokin kutsuisi isää kuusikossa eikä isä pystyisi vastustamaan kutsua. Oksat raapisivat ihoa, mies kaatuisi, jatkaisi polvillaan järjetöntä ryntäämistä tuntemattomaan." 

Krista Putkonen-Örn on ehdottomia suosikkejani äänikirjojen lukijoista. Hänen selkeä artikulaationsa, maneereista vapaa lukutapansa ja kykynsä loihtia vivahteikkaasti esiin kirjan henkilögalleria ja vaihtelevat tunnelmat tekee tästäkin kirjasta nautittavan kuuntelukokemuksen.


 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eilispäivä ei kuole

Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole - Spekulatiivisen fiktion novellikokoelma. Basam Books 2019. 177 s.  Esikoiskirjan novellien maailma yllättää. Painajaismainen tai sadunomainen todellisuuden osa valtaa niissä alaa, kunnes vähitellen täyttää koko näyttämön. Näsin teksti ironisoi ja tuottaa hyperbolista todellisuuskuvausta nykyhetken ja kuvitellun tulevaisuuden elämänpiiristä.  Ikuisen unen parfyymia vanhuksille, kapitalistidodoja, metsän maahisasukkien loputtomia kauneusleikkauksia ihmiseksi muuttumista varten, entinen kettutyttö sivettikissojen kasvattajana pakkosyöttämässä kissoille kahvinpapuja luksuskahvin valmistamiseksi kissojen ulosteista... Personal shopperit auttavat asiakkaat valitsemaan kaikkein kalleimmat ja ylellisimmät valtion luomutuotteet. Työllistäminen vaatii jokaisen panosta valtiollisten sloganien mukaan, ja panos on kuluttaminen. "Samaan aikaan toisaalla" luonto iskee takaisin. Norsumatriarkan muisti ja kosto ulottuvat yli kuoleman. Lapset havaitsevat näkym

Takaisin lapsuuden kauhuihin: Jag for ner till bror / Lähdin veljen luo

      Karin Smirnoff:  Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna.  Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista.  Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina,

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita. Bazar 2021. 200 s. Suomentanut Sampsa Peltonen. Arabiaksi kirjoittava, suomalainen Hassan Blasim on armoitettu tarinankertoja. Hänen tarinansa ovat täynnä tarinoita, jotka poikivat yhä uusia tarinoita, kuten erityisesti hänen edellinen kirjansa Allah99  kertomusgalleriallaan osoitti.  Blasimin uusin kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä ollaan Mosulissa, kellokirkoksi kutsutussa dominikaaniveljeskunnan 1800-luvulla perustamassa kirkossa, jossa nyt toimii Isiksen kuulustelukeskus. Päähenkilöinä ovat Isisin joukkojen muonittaja ja hänen apupoikansa, vielä alaikäinen jesidinuorukainen, jonka Isis on ryöstänyt lapsena. Vanha mies kertoo pojalle iltaisin tarinoita kirkon historiasta rauhoittaakseen pojan mieltä tämän näkemien tapahtumien aiheuttamilta öisiltä painajaisilta. Blasim kuvaa Irakin todellisuutta, jossa silmitön väkivalta on vaarassa leimahtaa milloin tahansa kidutukseksi ja kuolemaksi.  Toisessa osassa pakolainen saapuu pohjoiseen onnel