Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

 

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista: novelleja. Siltala 2021. 278 s. Äänikirjan lukija Krista Kosonen.

Järvikallaksen viime vuonna ilmestynyt esikoisnovellikokoelma Mihin täällä voi mennä oli varmaotteista kerrontaa, joka palkittiin mm sijoittumisella Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailun palkintojenjaossa. Siinä missä esikoinen jäi vielä vähän värittömäksi, uusi kokoelma ottaa askeleen pitemmälle kohti outoja seutuja. 

Uusissa novelleissa ihmiselämän pintaa raaputetaan vielä vähän syvemmälle. Vielä vähän tuskallisemmin.

Novellit kuvaavat läheisiä ihmissuhteita ja niiden menetystä, puutteita tai vääristymiä. Identtisen kaksoissisaren kuolema, parisuhteen päättyminen, yksinäisyys parisuhteessa, vanhemman sairaus tai kuolema ja muut elämän käännekohdat ja hiertymät nousevat tarkasteluun lähietäisyydeltä. Henkilöt eivät tyydy hiljaiseen potemiseen ja kauas tuijotteluun. He repivät jäljelle jääneen elämänsä riekaleiksi, itsensä paljaiksi, muuttuvat jopa toisiksi ihmisiksi koettelemuksissaan.

Läheisyys löytyy heittäytymällä yhdessä toisen kanssa tilanteisiin, joiden seurauksista ei ole mitään varmuutta. Psyykkisten yllykkeiden noudattaminen saattaa viedä henkilön kannalta hyvään tai epätoivoiseen lopputulokseen. 

Äiti yrittää päästä lähemmäksi masentuneena luokseen palaavaa aikuista poikaansa ja päätyy eläytymään tämän jättäneen naisystävän rooliin. Pariskunta löytää toisensa uudelleen tarkastelemalla itseään kodin valvontalaitteiston kautta. Samalla syntyy kuitenkin myös halu seurata muidenkin ihmisten elämää. Identtinen kaksoissisar ottaa haltuunsa kuolleen, lähes tuntemattomaksi loitontuneen sisarensa elämän. 

Ihmisen minuuden ja identiteetin särkyvyys nousee jopa pelottavalla tavalla keskiöön näissä tarinoissa. Jonkin asian muututtua ihminen ei enää tiedä, kuka on, mihin hänen pitäisi itseään ja olemistaan suhteuttaa tai mikä hänen maailmassaan on normaalia. Ihminen muuttuu elämän näyttämöllä siksi, joka uskottelee olevansa.

Järvikallas on sekä dramaturgi että ohjaaja. Hänen teatteritaustansa näkyy siinä, kuinka henkilöiden sisäinen elämä saa ilmauksensa toiminnan kautta, ei niinkään dialogin tai sisäisen puheen ja sisäisen kokemusmaailman kautta, vaikka esimerkiksi unilla onkin paikkansa tapahtumien kulussa. Novellit ovat selkeitä draamallisia kokonaisuuksia ja sellaisina lähellä sitä, mitä klassisella novellilla yleensä ymmärretään. Huolimatta monellakin tapaa modernista sisällöstään ne eivät ole novellin kerronnan muotoa tai kieltä koettelevia kokeiluja. 

Kerronnan ja henkilöiden puheentapa ei juurikaan vaihtele henkilöiden mukaan, mistä syntyy vaikutelma kuin sama kertoja olisi novellista toiseen lukijan ja henkilöiden suoran puheen välissä.

Dialogi on niukkaa. Henkilöt yrittävät sanoa jotakin, ovat sanomaisillaan tai odottavat toisen sanovan jotakin. Joskus he eivät ole lainkaan varmoja siitä, mitä toinen sanoo tai mitä itse ovat sanoneet. Vain tavanomaisuuksiin keskittyvä puhe toteutuu. Tämä sanomaisillaan olemisen tila on novellien maailman ytimessä, kuten kirjan nimi painottaa. 

Ironisesti pariskunta, joka katselee itseään valvontakameroista, uskaltautuu puhumaan toisilleen tunteistaan valvontakameroiden kautta. Vierauden ja vieraannuttamisen prosessin kautta onkin mahdollista löytää lähelle.

Vierauden rekisteri on laaja. Oudoista aavistuksista ektoplasman purkautumiseen tyttöystävän suusta. Tutusta ja tuttuudesta aukeavista vieraista näkymistä tapaamisiin, joissa kohdataan vaikeasti ymmärrettäviä tai käsittämättömiä vastaantulijoita ja ilmiöitä. Voisi jopa sanoa, että novellit ovat tutkielmia vierauden erilaisista ulottuvuuksista; sen kaltaisen vierauden, josta psykologit ja filosofit käyttävät termiä uncanny.

"Poika avaa oven. Isä seisoo sen takana. Mustana, hurjana. Jos ei tietäisi että olento on isä, huutaisi pelosta. Isä tulee heti sisään, valuu solkenaan vettä. --"

"Poika pelkää näkevänsä jotakin ulkona pimeässä. Eläimen köyryn selän, raateluhampaiden peittämän suun, polttavan katseen. Isä. Isä juoksisi alastomana, järkensä menettäneenä kohti metsää. Ruumis saven ja mullan sotkema, vieras, pelottava. Jokin kutsuisi isää kuusikossa eikä isä pystyisi vastustamaan kutsua. Oksat raapisivat ihoa, mies kaatuisi, jatkaisi polvillaan järjetöntä ryntäämistä tuntemattomaan." 

Krista Kososen selkeä artikulaatio, maneereista vapaa lukutapa ja kyky loihtia vivahteikkaasti esiin kirjan henkilögalleria ja vaihtelevat tunnelmat tekee kirjasta nautittavan kuuntelukokemuksen.