Kertomus noitavainojen ajoilta
Aira Brink: Velhojuuri - kertomus noitavainojen ajoilta. Kansi ja kuvitus Aarne Nopsanen. 249 s. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1953. Tammen Nuorten Sarja 13.
" -- 'Parnassia lappodensia? huudahtaa nuorempi. 'Mutta sehän on hävinnyt maasta jo pari sataa vuotta sitten!'
'Aivan oikein. Linné mainitsee kasvin kirjansa ensimmäisessä painoksessa. Hän toteaa kasvin olevan häviämässä. Sitä oli hänen esityksensä mukaan enää vain siellä täällä Suomen Lapissa, joillakin rikki- ja arsenikkipitoisilla alueilla, tuntureitten etelärinteillä. Linnén seuraajat eivät mainitse kasvia enää ensinkään luetteloissaan. Mutta olen aivan varma, etten erehtynyt. Löysin muutamia yksilöitä noilta Korppoon kallioilta.'"
Kiinnostuin Kirjallisuuden ystävien FB-ryhmän keskusteluissa esille tulleesta Aira Brinkin (1914 - 1968) vanhasta nuortenkirjasta Velhojuuri. Harvinaisen, noitavoimia omaavan kasvin ympärille rakentuva tarina tuntui kiehtovalta historiallisen nuortenromaanin aiheelta. Kirjan ensimmäinen, lyhentämätön painos oli julkaistu sen verran aikaisin, ettei se lapsena tai nuorena osunut käsiini. 1970-luvulla julkaistut uudet painokset taas olivat lyhennettyjä ja olin niiden ilmestyessä jo ohittanut nuortenkirjaiän. Kannatti pyytää kirjastoa lähettämään alkuperäinen kirja varastostaan, tarinan maailmaan oli ilo paneutua.
Kehyskertomuksena tarinassa on koulupoika Timon kesä Paraisilla olevassa maalaistalossa sukulaisten luona. Matkalla paikkaan, jossa ei ole ennen käynyt, Timo osallistuu linja-autossa kahden miehen keskusteluun toisen epätavallisesta kasvilöydöstä juuri siellä, minne hän on menossa. Hän päättää löytää tuon puheenaiheena olleen, kadonneeksi luullun kasvin koulun kesätehtävänä olevaan kasvioonsa.
Vanhempi keskustelevista miehistä on todennut, että luultavasti ihmeellisempi asia kuin se, että kasvi ylipäätään on vielä hengissä, on varmasti tarina, joka kasvin on johdattanut sille kallioluodolle, josta hän on sen löytänyt ja joka ei ole sille ollenkaan luontainen kasvupaikka, vaan kasvi on täytynyt sinne ihmiskäsin tuoda. Tuon tarinan Timo avaa säie säikeeltä Paraisilla.
Ensimmäinen säie tarinassa on Timon sukulaistalossa vanhan sopimuksen mukaan asustava vaari, lähes puhumaton ja äreä vanha mies, jonka talon emäntä kertoo joutuneen veljenmurhasta Siperiaan, kärsineen siellä rangaistuksensa ja palanneen talon vanhan isännän luvalla entiseen palveluspaikkaansa. Vaikka vaari on haluton tarinaansa kertomaan, tulee sen jakamisen aika kuitenkin. Vaari haluaa hävittää jäljettömiin sen oudon kasvin, joka hänen nuoruudentapahtumiinsa liittyy. Kasvi oli melko huomaamaton, valkokukkainen ja sillä oli paisunut juuri, jossa saattoi nähdä pääkallon muodon. Kun juuri murtuu, siitä valuu ruosteenväristä nestettä, kuin verta.
Vähitellen kasvin sekä sadunomainen että kauhea, Suomen historiaankin syvin juurin liittyvä tarina aukeaa Timolle. Siinä tavataan mm suomalaisia talonpoikia, kirkonmiehiä ja kreivi Pietari Brahe, Suomea rakastanut ja Suomeen monia uudistuksia ajanut ruotsalainen ylimys, Suomen kenraalikuvernööri ja drotsi. Monilla matkoillaan Suomessa kreivi tapaa Lapissa kirkon epäilyttävänä pitämän kulkijan espanjalaisen Isidor Calderonin, kuuluisan runoilijan Pedro Calderonin sukulaisen. Isidor Calderon etsii omista syistään Lapista kasvia, jota Lapin asukkaat kutsuvat Velhojuureksi, koska Lapin noitien väitetään käyttäneen sitä.
Kristinuskon tulon myötä vanha taikuus on maassa 1600-luvulla ankarasti tuomittua ja sen harjoittamisesta rangaistaan kuolemantuomiolla. Mutta Isidor Calderon, jonka kanssa Pietari Brahe ystävystyy, tietää, että kasvilla on oikein käytettynä myös parantavia voimia, ei pelkästään hulluksi tekevää tai onnettomuuksiin johtavaa vaikutusta.
Tarinan kiemurat johtavat Isidor Calderonin kohtalon myötä Taka-Aasiaan, Birmaan eli nykyiseen Myanmariin ja sieltä Kiinan tarunomaiseen Soivan Kiven Temppeliin, josta kukaan sinne vuorten yli lähtenyt ei ole palannut kertomaan. Väitetään, että siellä on korkeat kultaiset portaat ja lukuisa määrä hienoja kultaisia esineitä, ja siellä parantumattomasti sairaat paranevat. Isidor Calderonissa, kultaa jo Etelä-Amerikasta ryöstäneiden konkistadorien sukulaisessa, herää halu löytää nuo tarunomaiset rikkaudet. Mutta kohtalonsa oikusta hän lähtee matkaan mukanaan spitaalia sairastava poika, joka sanoo tietävänsä tien ja uskoo paranevansa temppelissä.
"Aamu valkeni, kun juhla päättyi. Ja yhtäkkiä sain päähänpiston lähteä heti. 'Me espanjalaiset', sanoin Mang Ba Tulle, 'emme ole tottuneet odottamaan. Tahdomme kaiken heti.'
'Sitten teidän täytyy myös saada kaikki heti.' Man Ba Tu hymyili pehmeästi. 'Se kuuluu kohtaloonne. Muistakaa kuitenkin kiinalaista sananlaskua: 'Sairaudesta ihminen voidaan parantaa, mutta ei kohtalostaan.' Jälleen hän hymyili. Katsoin häntä hieman kärsimättömästi. En pitänyt itämaalaisten epämääräisistä sanankäänteistä, heidän usein hieman vihjailevasta puhetavastaan. --"
Isidor Calderon kokee idässä suuren muutoksen itsessään, ja juuri tuo muutos vie hänet Lappiin. Tähänkin muutokseen liittyy kultalöydös. Se piileskelee tavoittamattomissa, Kurimosuon huuruissa, jonne vain sokea vanha mies ja hänen poikansa pystyvät opastamaan. Calderon etsii ihmekasvia, mutta Pietari Brahe näkee kullankaivuussa sotivan Ruotsi-Suomen pelastuksen.
Nauvo ja Parainen tulevat näyttelemään isoa roolia tarinan jatkossa. Nauvossa on Seilin spitaalisairaala. Sinne lähetetyt eivät koskaan palaa. Heille veistetään ruumisarkut ja suoritetaan ruumiinsiunaus jo ennen sinne vientiä. Pietari Brahen puheille tulee kuitenkin nainen, Katarina Erlanderintytär, joka uskoo miehensä olevan sairaalassa ja voivansa parantaa tämän.
Tarina on monipolvinen ja jännittävä aikuisellekin. Brink sitoo sisäkertomukset ja sisäkkäiset kertomukset sujuvasti toisiinsa, vaikka hiukan mystiikkaakin tarvitaan tähän keitokseen. Kun sisäkertomukset liikkuvat 1600-luvulla, kehyskertomus sijoittunee vuosiin heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, 1940-luvun lopulle. Siitä nousee minulle myös tarinan vertauskuvallisuus, joka kirjassa jätetään lähes rivien väliin, vaikka Hitler mainitaankin: toisessa maailmansodassa poltettiin ihmisiä heidän "rotu"perimänsä vuoksi, 1600-luvulla poltettiin "noitia".
Historiallisena romaanina kirja on mielenkiintoinen ja valaiseva kuvaus 1600-luvun Suomesta ja kertoo myös kehyskertomuksensa aikakaudesta. Kansan kärsimykset ja sotien mielettömyyden vaikutukset yhdistävät kirjan molempia käsiteltyjä aikakausia.
Vahinko, että kirjan kirjoitusaikana ei suosittu nykyisin vallalla olevaa käytäntöä avata kaunokirjallisuudenkin lähdeaineistona toiminutta kirjallisuutta ja arkistoaineistoa, sillä olisin tutkinut kirjan lähdeluetteloa kiinnostuneena. Etenkin kiinnostaisi tietää, mistä lähteistä kirjan tarunomaiset kertomukset ovat peräisin; osa varmasti kirjailijan mielikuvituksesta, mutta osa kenties myös paikallistarustosta. Tällaisena kokonaisuutena kirja toi mieleeni vastikään lukemani Miina Supisen Kultainen peura -romaanin.
Aira Brink (Sinervo) oli Elvi Sinervon sisar. Hän kirjoitti Velhojuuren lisäksi kolme muuta nuortenkirjaa ja pari muutakin teosta. Kirjailijana hän oli yhteiskunnallinen, kuten myös sisarensa Elvi. Hän toimi mm Kansan Uutisten kirjallisuuskriitikkona ja kääntäjänä sekä työväenliikkeeseen liittyvien järjestöjen tehtävissä, esimerkiksi Sirola-opiston ja eri työväenopistojen johtajana.
Kannen hieman ekspressionistissävyinen maalaus on aikansa kuulun kansitaiteilijan ja kuvittajan Aarne Nopsasen.
Muualla:
Aira Brink: Velhojuuri. Jokken kirjanurkka 17.6.2918 (Lyhennetyn laitoksen arvio. Juonipaljastuksia.)
Helmet-lukuhaasteessa 2026:
16. kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille
18. kuuluu useampaan genreen
25. matkakertomus (osittain)
27. puutarha
28. tanssitaan
29. tapahtumat sijoittuvat useammalle eri vuosikymmenelle
30. päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa (kehyskertomuksessa)
34. mennään piiloon
38. keräillään jotain
39. kirjailija, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
45. kiusaamista
Kommentit
Lähetä kommentti