Vanha talo muistaa
 |
| Kirjan kannen suunnittelu Piia Aho. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Maritta Lintunen: Halla. Kannen suunnittelu Piia Aho. Kannen alkuperäismaalaus Berndt Lindholm: Kesäilta. Valokuva Daniel Nyblin. 303 s. WSOY 2026.
Kustantajan arvostelukappale, kiitos.
"Menneet ihmiset vilahtelevat yhä pihan kujasilla, jos vain osaa tarkasti katsoa. He nostavat korennolla vettä kaivosta, paimentavat lampaita, huiskivat hevosesta paarmoja, kirnuavat voin, kylvävät, leikkaavat ja puivat rukiin ja ohran, loukuttavat, lihtaavat ja häkilöivät pellavan, liottavat nauriinsiemeniä suussaan ja sylkevät ne kylvöksi kaskituhkaan. He näkevät nälkää ja syövät. Vihaavat ja rakastavat. Synnyttävät ja kuolevat."
On vuosi 1713 eli isonvihan aika, ja 13-vuotias tyttö joutuu ryöstelevien ja tappavien kasakoiden vangiksi veljensä kanssa. Veli auttaa hänet pakenemaan. Pieta taivaltaa kohti kauas taakse jääneitä vaaroja ja uupuu viimein suolle, nälkiintyneenä ja paljaat jalkansa loukanneena. Hänet löytää pienen talon isäntä ja hoitaa takaisin elävien kirjoihin. Miehellä on sairas vaimo ja pariskunta on menettänyt jo useita lapsia joko keskenmenoina tai vastasyntyneinä. Sukukypsäksi kasvava tyttö huomaa tilaisuutensa koittavan isännän uutena vaimona, joka voi antaa talolle perillisen. Kyse ei ole rakkaudesta vaan selviytymisestä, ja elämän kauniit hetket ovat harvassa ja lyhyet.
"Elämä oli vakautunut tyyneksi. Pieta seisahtui joskus kesken askareittensa tuijottamaan pihapiiriä ja alkoi ymmärtää, kuinka kiintynyt hän oli uuteen paikkaansa. Jokainen Hallan rakennus - kookas, harmaantunut hirsitalo, vanha luhtiaitta, nokimusta riihi, matala karjasuoja ja kaivon takana piileskelevä sammalkattoinen sauna - merkitsi hänelle nyt turvaa. Elämä virtaili rakennusten välillä poluilla, milloin ihmisten, milloin eläinten muodossa, ja jopa pihapiirin moninaiset puutkin vihreäntuoreine tai syyskeltaisine lehtineen, lumitaakkaisine havuineen ja punaisine marjoineen tuntuivat noudattavan sopuisaa rytmiä Hallan asujien kanssa."
Sama tarina toistuu erilaisin variaatioin eri vuosisadoilla Maritta Lintusen (1961 -) uusimmassa kirjassa. Hallan mökistä lähtöisin olevien sukupolvien naiset ovat vahvoja ja määrätietoisia. Koviakin. He taistelevat elämästään ja lastensa elämästä, vaikka yksinhuoltajina.
Naiset ovat menneinä vuosisatoina käyttäneet valtaa perheissä ja niiden ulkopuolella omalla tavallaan. Kuitenkin ajoittain syntyy vähän häiritsevä tunne, että Lintusen kirjan naiset puhuvat nykyajan äänellä menneisyyden kulisseissa. Kirjailijan historiallinen taustatyö kuvatun ajan elämäntapojen suhteen on kuitenkin ollut tarkkaa ja kirjasta syntyy elävä kuva erityisesti naisten moninaisista töistä ja keinoista, joilla luonnon, erityisesti kasvien, hyvä tuntemus on lisännyt ihmisten eloonjäämistä karuissa olosuhteissa.
Naisen valta kytkeytyy näissä tarinoissa hedelmällisyyteen. Lapsentekoon kykenemättömällä naisella ei ole varhaisessa maatalousyhteiskunnassa samaa välinearvoa, jolla pelata kuin hedelmällisellä. Yhteisö tunnustaa miehen oikeuden hylätä nainen, joka ei pysty tekemään talolle perillistä. Tämä tuntuu nykylukijasta alkukantaiselta, mutta hieman muunnetuin kuvioin samaa tarinaa kerrotaan uudelleen vielä 1960-luvulla, jolloin Hallan mökin myöhempi perijä Hilja menee tutustumaan perimäänsä maa-alaan myyntiaikeissa, ja kohtaa naapuritalon lapsettoman, naimisissa olevan isännän.
Naisen mahdollisuus valita, hankkiiko lapsia, tulee esiin Kanadaan nuorena karkaavan Tuomikin tarinassa. Työ voi merkitä vapautta, ja kovia työihmisiä Hallan naiset, Pieta, Mataleena, Eliina, Tuomikki ja Hilja, ovat kaikki olleet. Eivät he ole saaneet mitään helposti; he maksavat kukin omalla tavallaan isoa hintaa selviytymiskyvystään ja joutuvat välillä kysymään, unohtuvatko muut ihmiset heiltä.
Mökin ja sen omistavan suvun tarinaa kerrotaan neljän vuosisadan esikoistyttärien, mökin naispuolisten perijöiden, kautta. Pieta on aikoinaan esittänyt tyttärelleen Matleenalle toiveen, että Hallan mökkiä ei myytäisi, vaan se olisi aina olemassa sinne mahdollisesti haluaville suvun jäsenille, vaikkei siellä asuttaisikaan. Ja mökin perii esikoinen, sukupuolesta riippumatta.
Hallan talo ja sitä ympäröivä luonto ovat naisten tarinoissa mukana kuin henkilönä - ne meille tätä tarinaa kertovatkin. Lintusen kyky kuvata luontoa ja sen merkityksiä ihmiselle on koskettava. Jo luonnon merkityksen ymmärtämisen vuoksi on tarinan kertominen usean sukupolven kertomuksena tärkeää. Satojen vuosien tarinassa hahmottuu kuinka luonto vähitellen muuttuu elintärkeästä huolenpitäjästä hyväksikäytettäväksi omaisuudeksi.
Tarinan loppu, jossa 90-vuotiaan Hiljan on aika luopua Hallasta ja sukupolvien ketjun luontosuhde muuttuu, järkyttää juuri siksi että lukijan on ollut mahdollista ymmärtää se inhimillinen merkitys, jota vaaramaisema kantaa. Historian syvyys ja luonnon perustava rooli siinä. Onneksi Hiljalle toivo kajastaa vielä lähdön hetkellä lapsenlapsen sukupolvessa.
Kirja on nopealukuinen, mutta jättää jälkeensä vaikuttavan luontokokemuksen ja jäytäviä ajatuksia naisten valintamahdollisuuksien kapeudesta ja siitä, miten he ne käyttävät. Naiset eivät suinkaan ole näiden tarinoiden heikompia astioita, ainakaan kaikki. Eivätkä miehet alistajia. Lintusen ihmiskuva ei taivu sellaisiin yleistyksiin, ja hyvä niin.
"Olen aina ajatellut, että ihmiset katoavat, mutta nämä jäävät: maa, vesi ja tuuli. Nyt on kuitenkin syntynyt sukupolvi, jolla on tekniikka ja tietämys siitä, kuinka alistaa kallio ja kahlita tuuli, kuinka suistaa radaltaan tähti ja muuttaa vesienkierto."
Blogissa aikaisemmin arvioidut Maritta Lintusen kirjat:
Muualla:
Maritta Lintunen: Halla. Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka 15.8.2026
Jari Paavonheimo: Aika kovertuu meihin kuin vuosirenkaat - arviossa Maritta Lintusen Halla. Kulttuuritoimitus 25.8.2026
Helmet-lukuhaasteessa 2026:
29. tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle
33. (yksi) päähenkilöistä on yli 60-vuotias
34. mennään piiloon
41. kansi ja nimi ovat mielestäni kauniita
43. uusin kirja yhdeltä lempikirjailijoistani
45. kiusaamista
49. julkaistu 2026
Kommentit
Lähetä kommentti