Siirry pääsisältöön

Maritta Lintunen: Takapiru


Maritta Lintunen: Takapiru: novelleja. WSOY 2016. 219 s.

Maritta Lintunen kirjoittaa rakenteeltaan klassisia novelleja, jotka kiristyvät kohti yllättävää loppuratkaisuaan kuin jännityskertomukset, jollaisina kirjan tarinoista joitakin voi hyvin lukeakin.

Takapiru on temaattisesti harvinaisen koherentti novellikokoelma. Tarinoita yhdistää se, että jokaiseen niistä kuuluu joku, joka toimii tai näyttää toimivan taka-alalta käsin: vetelee lankoja tai toimii tapahtumien liikkeellepanijana. Takapiru siis. Kyseessä voi olla matkalla vastaan tullut nälkiintynyt koira, entinen seurustelukumppani tai huomaamattomaksi jäänyt ihailija, lahjakkaan nuoren säveltäjäkyvyn opettaja, isoisän kasvatuslaitoskaveri. Lopulta kaikki kiertyy tämän taustahahmon ympärille, hän tai suhde häneen aikaansaa tapahtumat. 

Novellit rakentuvat taitavasti, varmana kerrontana, jossa ei ole turhia yksityiskohtia. Henkilöistä ja heidän ympäristöstään piirtyy selkeä kuva muutamien valittujen elementtien pohjalta. Tekstit ottavat lukijasta tukevan otteen heti alusta pitäen, niiden tehokkaasta puristuksesta on vaikea irtautua. Aiotun yhden novellin sijaan lukija huomaakin lukeneensa koko kirjan. Ahmineensa sen yhä kasvavan innostuksen vallassa.

Harvassa ovat tekstit, joissa kaikki on paikoillaan. Tämän kirjan sivuilla lauseet seisovat kuin talot tukevan perustuksen varassa ja johdattavat lukijansa uusiin huoneisiin ja näköaloihin. Takapiru on Lintusen neljäs novellikokoelma, kaikkiaan kymmenes kirja. Kokemus ja varmuus henkivätkin kaikesta.

Henkilöt ja heidän elämänkohtalonsa voisivat viedä pitempiinkin tarinoihin, mutta Lintunen hallitsee tiivistämisen, pitkittämisen ja sivupolkujen luomisen sijaan. Tässä luottamuksessa selkeyteen ja selittelemättömyyteen on tekstien voima.

Henkilöiden ristiriidat ja konfliktit ovat heidän omiaan, eivät osa kirjailijan agendaa. Kirjailija jättää henkilöidensä ympärille tilaa - lukijakin saa tilaa havainnoida kaikessa rauhassa. Myös novellien loput jäävät sillä tavoin avoimiksi, että lukijan ei tarvitse tuntea tulleensa johdatelluksi päättelemään henkilöistä ja heidän elämäntilanteistaan jotain ennalta määrättyä. 

Ei ihme, että Lintusta on luonnehdittu tsehovilaiseksi novellistiksi.   



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi