Rachel Cusk: Ääriviivat. S&S 2018. 203 s. Suom. Kaisa Kattelus.
Alkuteos Outline 2014.
Siirtymä. S&S 2019. 218 s. Suom. Kaisa Kattelus.
Alkuteos Transit 2017.
Kunnia. S&S 2020. 203 s. Suom. Kaisa Kattelus.
Alkuteos Kudos 2018.
Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian ensimmäisessä Ääriviivat-nimisessä osassa päähenkilö, nainen, joka on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakurssilla. Matkalla lentokoneessa hän tutustuu vierustoverinaan istuvaan mieheen ja tapaa tätä myös Ateenassa. Siirtymä-osassa kirjailija muuttaa poikiensa kanssa avioeron jälkeen takaisin Lontooseen, jossa on asunut aikaisemminkin. Hän ostaa surkeassa kunnossa olevan asunnon ja remontoi sitä, opettaa kirjoittamista ja vierailee kirjailijatapahtumissa. Kunnia-osassa kirjailija esiintyy kansainvälisessä kirjailijakonferenssissa.
Päähenkilön elämäntapahtumat ja hänen henkilönsä jäävät kuitenkin vain taustaksi. Jopa siinä määrin, että päähenkilön nimi mainitaan teoksissa vain kertaalleen. Trilogiassa liikutaan kertomisen, tarinan, pinnoilla suorastaan pakonomaisen omistautuvasti. Ihmiset rakentavat elämäänsä ja identiteettiään tarinoin, piirtävät ääriviivojaan. Kirjat pursuavat tarinoita, joita sarjan mittaan lukemattomat ihmiset kertovat toisilleen. Kaikki muu - kirjailija-kertojan oma elämä - on toisarvoista, vain luonnosmaista kehyskertomusta.
Paitsi ystävilleen, Cuskin henkilöt avautuvat elämästään vierustoverilleen lentokoneessa, kurssitovereilleen kirjoittajakurssilla tai asuntonsa edelliselle vuokralaiselle. Kampaajat, urakoitsijat ja kiinteistövälittäjät uskoutuvat asiakkaalleen, kirjailijat toisilleen ja haastattelijat ja kustantajat kirjailijoille. Kirjailija-kertoja vetää tarinoita puoleensa kuin sähköistynyt paperi pölyhiukkasia, mutta on itse vain sileä, kiinteä pinta, josta muiden olevuus heijastuu.
Miksi? Lukija miettii tuskastumisen partaalla, ja kokoaa palasista vihjeitä kertojasta itsestään ja hänen näkemyksistään.
On sanottu, että Cusk haluaa uudistaa kertojakeskeisen romaanikerronnan. Hän onnistuu kyllä pirstaloimaan tarinan palasiksi, mutta kertoja löytyy kuitenkin aina keskeltä, kuin löytämistään ja tulkitsemistaan odottaen, välillä lukijan kanssa hieman ylemmyydentuntoisesti flirttaillen, välillä alistettuna, poispyyhittynä omasta tarinastaan kuin päähenkilö, joka ei pääse kirjailijana ääneen, koska häntä haastattelevat juontajat ja toimittajat ovat niin kiireisiä tulkitsemaan ja asettamaan hänet paikoilleen jo valmiiksi.
Pienet tapahtumat ja henkilöiden kertomat tarinat saavat erilaisia merkityksiä erilaisissa kertomistilanteissa ja henkilöiden elämänvaiheissa. Kertominen tulkitsemisena vertautuu Ateenaan sijoittuvassa osassa historian näkymättömyyteen: vain monumentit ovat jääneet, mutta toinen puoli on tulkintaa. Jollei kukaan tulkitse, historiasta on jäljellä vain hiljaisuus. Välillä kertojalla on tunne kuin hän olisi toisen ihmisen yksinäisyyden ainoa todistaja. Välillä kertoja vihjaa oman elämänsä ja kuulemiensa tarinoiden yhtenevyydestä.
Hän olisi voinut vannoa, että tuo tai tämä kohtaus oli tapahtunut hänelle itselleen.
Draama voi muuttua rakenteesta todellisuudeksi, kuten draamakirjailijalla, joka yritetään kuristaa.
Kertoja piirtää käsivaralta nopeita luonnehdintoja useimmiten vain vilahduksen ajan tulevista ja menevistä henkilöistä. Hän kaivautuu erityisesti itsepetoksen merkkeihin, yhtä armottomasti kuin ohimennenkin, sekä henkilöiden ulkoisessa olemuksessa että heidän itsestään kertomiensa tarinoiden yksityiskohdissa.
Trilogian yksittäiset teokset voidaan kaikki lukea myös erillisinä, itsenäisinä teoksina, samoin kuin kirjojen yksittäiset luvutkin. Teokset muistuttavat hiukan Jhumpa Lahirin romaania Missä milloinkin (Tammi, 2020, alkuteos Dove mi trovo 2018). Hyvin löyhä ja viitteellinen kehyskertomus sitoo yhteen samalle kokijalle tapahtuvia lyhyitä tapahtumia. Mutta siinä, missä Lahirin päähenkilö katselee ympäristöään ja kohtaamiaan henkilöitä lempeän ymmärtävästi, havaintojaan meditoiden, Cuskin päähenkilö piirtää huomionsa terävin viivoin.
Huolimatta teossarjan löyhästä rakenteesta, tai ehkä juuri sen vuoksi, teosten kokonaisuuteen muodostuu eräänlaista musiikillista toistoa, joka loppua kohti nousee volyymissaan kuin finaaliksi. Kertomisen tarpeemme on niin suuri, että tarinamme alkavat purkautua heti kuulijan osuttua kohdalle - ja kirjailijat, he ovat hyviä kuuntelijoita. Niin epäuskottavaa kuin tämä henkilöiden jatkuvana vyörynä tapahtuva avautuminen onkin, metaforana kirjallisuudelle se toimii hyvin.
Cuskin kertojan voi nähdä myös tekevän kunniaa niille, joilta kirjailijat saavat, tai varastavat, aineistonsa. Hän miettii myös, että ehkäpä ihmiset eivät kerrokaan tarinoita ymmärtääkseen asioita, vaan päästäkseen selittämällä syyllisyydentunnoistaan.
Teosten feministinen pohjavire pintautuu vahvasti sarjan viimeisessä osassa, jossa (nais)kirjailijalta kerran toisensa jälkeen viedään hänen äänensä ja siinä samalla uransa saavutukset. Parhaiten asian kiteyttää konferenssin opastajana toimiva autismin kirjoa ilmentävä nuori mies, joka pohtii käsitettä 'kunnia':
"Kunnia on jotain, mikä ansaitaan, mutta se voidaan myös ottaa pois ihmiseltä."
Kaisa Kattelus on kääntäjänä tavoittanut hyvin alkuperäisteosten hienostuneen tunnelman ja puheliaan rytmin.
Kommentit
Lähetä kommentti