Siirry pääsisältöön

Takaisin lapsuuden kauhuihin: Jag for ner till bror / Lähdin veljen luo

   


 

Karin Smirnoff: Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna. 

Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista. 

Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina, jota hän kertoo; silti siinä on omat, hirtehisen huvittavat tilanteensa, eivätkä päähenkilöt suinkaan ole vailla huumorintajua.

Smirnoff kuvaa pientä maaseutuyhteisöä ihmissuhteineen ja yhtä aikaa vaiettuine ja kaikkien tietämine asioineen. Lapsuuden perhehelvetti ja sen traagiset seuraukset piirtyvät vähitellen esiin unohduksesta lapsuuden paikkoihin liittyvien muistojen ja toisten ihmisten kautta.

    "Lokalsinne var en färskvara. Jag insåg att min inre barndomskarta skiljde sig         från googlemaps. Träden var högre." 

    "Suuntavaisto oli tuoretuote. Ymmärsin että sisäinen lapsuudenkarttani näytti         erilaiselta kuin googlemaps. Puut olivat korkeampia."

Päähenkilö saapuu kotiseudulleen sakeassa lumipyryssä ja lähtee vähissä vaatteissa väärään suuntaan bussipysäkiltä. Hänet pelastaa paleltumiselta mies, jonka luona hän yöpyy ja joka osoittautuu vähitellen olevan hänelle lapsuudesta tuttu. Lumipyry saapumisen hetkellä on hyvä vertauskuva naisen suhteelle lapsuuteensa ja siellä tapahtuneisiin asioihin, samoin kuin myös suhteelle, joka miehen ja naisen välille kehittyy. Ja lumipyryyn palataan vielä myöhemminkin, kriittisinä hetkinä.

Kirjan kieli on omintakeista, alkaen henkilöiden nimistä, jotka kirjoitetaan pienellä ja sukunimi ja etunimi yhteen, kuten päähenkilön nimi janakippo. Pilkuttomien lauseiden rytmi on välillä normaalin kirjoitetun lauserytmin vastainen, mutta mukailee osuvasti puheen ja ajatuksen rytmiä. Kielessä on kuin jäänteitä lapsen tavasta puhua ja hahmottaa puhetta. Päälauseet nakuttavat tarinaa eteenpäin. Tekstin rytmin on Outi Menna onnistunut melko hyvin siirtämään suomen kielelle.

Veli löytyy vanhasta kotitalosta ryyppäämästä itseään hengiltä ja lapsuudenaikainen paras ystävätär on kuolemaisillaan syöpään. Janakippo päättää jäädä toistaiseksi. Seudulla on hänen poissa ollessaan elänyt ja kuollut maria, joka paljastuu janakipon täydelliseksi vastakohdaksi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan, ja lisäksi yllättäen myös hänen sisarpuolekseen. Maria on tumma, kun janakippo ja hänen kaksoisveljensä ovat albiinoja; maria tulee toimeen kaikkien kanssa ja villitsee kaikki kylän miehet, kun kaksoset ovat äkkivääriä ja vaikeasti lähestyttäviä. Vaikka maria on kuollut - mahdollisesti murhattu -, tuntuu hän tulevan janakippoa vastaan minne tahansa tämä kääntyykään.

Antti Majander vertaa Helsingin sanomien arvostelussaan kirjaa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaaniin ja näkee tarinan kuvauksena himonsa vallassa haluamansa miehen ottavasta naisesta. Niin eri tavoin voimme kirjan lukea. Minä luin kirjan kauhistuttaviin muistoihin eksyneestä lapsesta, jonka aikuiseksi kasvanut keho osaa vain takertua syliin, josta irtoaa jotakin lohtua, ja samalla kuitenkin kieltää läheisyyden tarpeensa.

Kirjan rakkaustarinassa janakippo toistaa sitä, mikä on tapahtunut koko hänen elämänsä ajan: alkoholisti-mies, väkivalta, yritys pitää kaikkea kasassa ja ennen kaikkea: yritys pitää itseään kasassa.

Kuva itsestä ja tapahtumista kirkastuu vähitellen. Puuttuvia paloja löytyy. Elämä ei tarjoa suurta katharsista eivätkä janakipon kaltaiset ihmiset ole tottuneet sellaista odottamaankaan.

    "Till synes är det så sa jag att man aldrig kan veta vad som är riktigt sant.             Sanningen kränger och far för mycket." 

    "Vaikuttaa siltä että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus             taipuu ja väistelee liikaa."

Janakipon elämästä tullaan kuulemaan vielä kahden kirjan verran, joten kuvalla on mahdollisuus tarkentua edelleen.


Trilogian toinen osa: Viedään äiti pohjoiseen

ja kolmas Sitten menin kotiin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi