Karin Smirnoff: Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna.
Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista.
Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina, jota hän kertoo; silti siinä on omat, hirtehisen huvittavat tilanteensa, eivätkä päähenkilöt suinkaan ole vailla huumorintajua.
Smirnoff kuvaa pientä maaseutuyhteisöä ihmissuhteineen ja yhtä aikaa vaiettuine ja kaikkien tietämine asioineen. Lapsuuden perhehelvetti ja sen traagiset seuraukset piirtyvät vähitellen esiin unohduksesta lapsuuden paikkoihin liittyvien muistojen ja toisten ihmisten kautta.
"Lokalsinne var en färskvara. Jag insåg att min inre barndomskarta skiljde sig från googlemaps. Träden var högre."
"Suuntavaisto oli tuoretuote. Ymmärsin että sisäinen lapsuudenkarttani näytti erilaiselta kuin googlemaps. Puut olivat korkeampia."
Päähenkilö saapuu kotiseudulleen sakeassa lumipyryssä ja lähtee vähissä vaatteissa väärään suuntaan bussipysäkiltä. Hänet pelastaa paleltumiselta mies, jonka luona hän yöpyy ja joka osoittautuu vähitellen olevan hänelle lapsuudesta tuttu. Lumipyry saapumisen hetkellä on hyvä vertauskuva naisen suhteelle lapsuuteensa ja siellä tapahtuneisiin asioihin, samoin kuin myös suhteelle, joka miehen ja naisen välille kehittyy. Ja lumipyryyn palataan vielä myöhemminkin, kriittisinä hetkinä.
Kirjan kieli on omintakeista, alkaen henkilöiden nimistä, jotka kirjoitetaan pienellä ja sukunimi ja etunimi yhteen, kuten päähenkilön nimi janakippo. Pilkuttomien lauseiden rytmi on välillä normaalin kirjoitetun lauserytmin vastainen, mutta mukailee osuvasti puheen ja ajatuksen rytmiä. Kielessä on kuin jäänteitä lapsen tavasta puhua ja hahmottaa puhetta. Päälauseet nakuttavat tarinaa eteenpäin. Tekstin rytmin on Outi Menna onnistunut melko hyvin siirtämään suomen kielelle.
Veli löytyy vanhasta kotitalosta ryyppäämästä itseään hengiltä ja lapsuudenaikainen paras ystävätär on kuolemaisillaan syöpään. Janakippo päättää jäädä toistaiseksi. Seudulla on hänen poissa ollessaan elänyt ja kuollut maria, joka paljastuu janakipon täydelliseksi vastakohdaksi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan, ja lisäksi yllättäen myös hänen sisarpuolekseen. Maria on tumma, kun janakippo ja hänen kaksoisveljensä ovat albiinoja; maria tulee toimeen kaikkien kanssa ja villitsee kaikki kylän miehet, kun kaksoset ovat äkkivääriä ja vaikeasti lähestyttäviä. Vaikka maria on kuollut - mahdollisesti murhattu -, tuntuu hän tulevan janakippoa vastaan minne tahansa tämä kääntyykään.
Antti Majander vertaa Helsingin sanomien arvostelussaan kirjaa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaaniin ja näkee tarinan kuvauksena himonsa vallassa haluamansa miehen ottavasta naisesta. Niin eri tavoin voimme kirjan lukea. Minä luin kirjan kauhistuttaviin muistoihin eksyneestä lapsesta, jonka aikuiseksi kasvanut keho osaa vain takertua syliin, josta irtoaa jotakin lohtua, ja samalla kuitenkin kieltää läheisyyden tarpeensa.
Kirjan rakkaustarinassa janakippo toistaa sitä, mikä on tapahtunut koko hänen elämänsä ajan: alkoholisti-mies, väkivalta, yritys pitää kaikkea kasassa ja ennen kaikkea: yritys pitää itseään kasassa.
Kuva itsestä ja tapahtumista kirkastuu vähitellen. Puuttuvia paloja löytyy. Elämä ei tarjoa suurta katharsista eivätkä janakipon kaltaiset ihmiset ole tottuneet sellaista odottamaankaan.
"Till synes är det så sa jag att man aldrig kan veta vad som är riktigt sant. Sanningen kränger och far för mycket."
"Vaikuttaa siltä että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus taipuu ja väistelee liikaa."
Janakipon elämästä tullaan kuulemaan vielä kahden kirjan verran, joten kuvalla on mahdollisuus tarkentua edelleen.
Trilogian toinen osa: Viedään äiti pohjoiseen
ja kolmas Sitten menin kotiin
Kommentit
Lähetä kommentti