Perintönä häpeä ja sota maailmaa vastaan
 |
| Kirjan kansi Pauliina Mäkelä. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. 245 s. Kansi Pauliina Mäkelä. Teos 2025.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
"Kun se lähti, se varmasti pikkuhiljaa unohti sen, että jos täällä joskus saa vaihtoehdon, on käsissä harvinaisjuttu, aivan tapaus. Se sulautui kaupunkiin ja unohti. Se sulautui siihen valevaihtoehtojen liejuun ja alkoi uskoa, että aina voi valita mitä. Eikä voi. Se sai yhden kerran, melkein kukaan ei saa sitäkään."
Onnekseni satuin saamaan kirjaston varausjonoista yhtä aikaa luettavakseni ranskalaisen Didier Eribonin Paluun Reimsiin ja tämän Marjo Niemen (1978 -) Pienen budjetin sotaelokuvan. Nämä nimittäin liittyvät toisiinsa, vahvasti. Kumpikin käsittelee stigmatisoivaa lapsuutta ja sen paikkaa, entistä kotikaupunkia, joka oli joskus teollisuuspaikkakunta, nyt kuolioon vaipunut epäpaikka, ainakin Niemen versiossa. Eribonin entinen kotikaupunki ei ole kuollut, mutta sieltä ovat kadonneet ranskalaiset.
Mutta huh! millä intensiteetillä ja kauhukertoimella Niemi paluun aihetta käsittelee! Kirja on todella kovaa settiä yhteiskuntakuvauksena. Niemelle ominainen musta huumori ja absurdi liioittelu ovat läsnä ja saavat rinnalleen ennakoivan kauhun tunteita, mutta lukija unohtaa nauraa, koska niin paljon muutakin todellisuutta on läsnä. Kirja keskustelee asetelmaltaan ja osittain tyylisävyiltäänkin Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian kanssa.
Kun kirjan kuvaama "eräs henkilö" palaa lapsuutensa ympäristöön hän tuntee jo linja-autosta noustessaan, miten hänen jokaista liikettään seurataan ja arvioidaan. Kylässä asuu vielä ihmisiä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta lähteä pois, vaikka kylän kaikki elinkeinot ovat kuolleet ja ostoskeskus ja matkahuoltokin tuhopoltettu. Pois lähteminen on sallittua, jollei palaa. Se on sallittua myös, jos palaa rikkauksien kanssa. Jos lähtee ja palaa kävellen linja-autolta, kuten eräs ihminen, on lähteminen ollut turhaa ja aiheuttanut vain häpeää, kaikille. Maisterin arvoa ei lasketa saavutukseksi.
On kuitenkin palattava, koska isän rakentamalle talolle, jota kutsutaan linnoitukseksi, on isän kuoleman jälkeen tehtävä jotakin. Äiti on kuollut jo aiemmin ja veli ollut kateissa vuosia. Seudun ulkopuolelta tilattu siivooja on käynyt talossa, mutta kotiinpaluun tunnelmat eivät todellakaan ole iloiset; talo on bunkkeri, jossa on säilötty vanhaa tavaraa ja tapahtunut useampiakin veritekoja. Itse asiassa veriteot ovat talolle ominaisia. Isä on metsästänyt ja muutenkin heilunut aseiden kanssa, niin myös lapset. Humala on ollut ainoa saavutettavissa oleva pakopaikka. Pahoinpitelyt ja erilainen kaltoinkohtelu ovat imeytyneet talon seiniin siinä kuin kosteus ja likakin, ja poliisi on piirittänyt taloa ja etsiskellyt sieltä isän asekätköjä.
Muutakin on. Oma todellisuus muuttuu erilaiseksi, kun se kytketään uudelleen maaperään jota esi-isät ovat asuttaneet ja asuttavat. Kirjan hienoimpia oivalluksia on antaa me-muotoinen ääni kaikelle taakse jätetylle omassa itsessä; sille mikä on saanut jäädä tai jota ei ole pystynyt ottamaan mukaansa, ja joka on näin irronnut erilliseksi. Eribon puhuu stigmatisoituneiden haljenneesta identiteetistä. Tätä ilmiötä Niemi kuvaa oivaltavasti ja sillä on suuri rooli tapahtumissa.
Tapahtumien kuljetus sisäisenä puheena on mestarillisen taitavaa. Lukijan sydämenlyöntien tiheys kasvaa kirjan edetessä, ympäristöstä siirtyvän uhkan kokee omassa kehossaan. Kirja etenee kasvavalla voimalla vähän kuin klassinen tragedia, vaikka muuta klassista ei ehkä olekaan. Kerronta on flirttailua epäluotettavan kertojan idean kanssa tavalla, jossa lukijan hoksottimiin luotetaan. Kyllä se todellisuus siellä kaikkien kerrostumien alla on, niin kipeänä kuin vain voi kuvitella!
Kerronnan toimivuudelle annan täydet pisteet, kuten myös sitä tukeville tarinan käännöskohtien symbolisille yksityiskohdille, jotka piirtyvät tajuntaan, vaikkei tahtoisikaan. Linnoituksen osat ja käytävät, isän erikoinen, mutta perheen historialle sopiva hautaus, humalapäissä ikivanhalta rikkaiden alueelta löydetty aarre, joka ei ihan ole aarre, vaan menetys. Niemen kielenkäyttö rytmityksineen on tunnistettavan ainutlaatuista.
Tämä ei ole helppo kirja kaiken kaikkiaan, mutta tämä on loistava kirja. Traaginen ja sillä tavalla mustanhauska, että traagisuuden kanssa pärjää, vaikka koville ottaa.
Jo mainitsemieni Didier Eribonin ja Karin Smirnoffin lisäksi tekee vielä mieli nostaa esiin hieman eri tavoin sukulaiskirjana Laura Porolan esikoisromaani Yövilkka.
"-- Se on ilman sielua kaiken tämän ajan heilunut siellä ja ihmetellyt, miksi ontto olo. Se on matkustanut maailmalla, on nähty kaupunkeja siellä ja täällä, lojuttu muilla maaseuduilla tuolla ja huitsissa, mutta ontto olo ei lähde. Mihin se lähtisi, kolo ei kasva mitään, siinä ei kasva mikään, se ei ole mikään kasvupaikka. Se on vain muotti koko eräskin ihminen. Miettii ja miettii, että mikä on, kun ei, mitenkään ei, ontto olo vaan ja vaan. Vaikka sanotaan jotain puhu, hengitä, helli, hyväksy, tämmöistä siellä kuulemma sanotaan, on se kai aika turhaa, jos sielu puuttuu, vai mitä."
Kyseessä on dramaturgi ja kirjailija Marjo Niemen kuudes romaani, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana vuonna 2025.
Blogissa aikaisemmin esitelty Marjo Niemen romaani Kuuleminen
Muualla:
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Kirjaluotsi 2.10.2025
Marjatta Honkasalo: Häpeä lyö pysyvän leiman - arviossa Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva. Kulttuuritoimitus 6.10.2025
Airi Vilhunen: Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva - paluu raunioille. Kirsin Book Club 4.11.2025
Tommi Melender: Periytyvä häpeä jättää jälkensä, näyttää tehdaspaikkakuntien ahdingosta kertova Marjo Niemi. HS 13.8.2025 (tilaajille)
Helmet-lukuhaasteessa 2026:
8. ei rakastuta
18. kuuluu useampaan eri genreen
22. kirjan kannen pääväri on sininen (sinilila)
25. matkakertomus (tavallaan)
29. tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle
34. mennään piiloon
36. kirja, josta haluaisin keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen
40. sijoittuu syksyyn
45. kiusaamista
Kommentit
Lähetä kommentti