Didier Eribon: Paluu Reimsiin

Häpeä ja vapaus

Kirjan ulkoasu Mirkka Hietanen. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi

Didier Eribon: Paluu Reimsiin. Alkuteos Retour à Reims, 2009. Käännös Timo Torikka. Jälkisanat Juha Suoranta. Ulkoasu Mirkka Hietanen. 203 s. Vastapaino 2024.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

"Kun nyt muistelen varhaisnuoruuttani, Reims ei ole vain perheeni ja yhteiskuntaluokkani ankkuripaikka, joka minun oli jätettävä voidakseni olla olemassa uudella tavalla, vaan siitä tuli myös valintojani ohjaava paikka, loukkaus, joka otti kaupungin muodon. Kuinka monta kertaa minua haukuttiinkaan siellä 'hintiksi' tai pilkattiin muulla vastaavalla tavalla! En osaa sanoa."

Ranskalainen filosofi ja sosiologi Didier Eribon (1953 -) palaa työväenluokkaisille juurilleen Reimsiin isänsä kuoleman jälkeen keskustellakseen äitinsä kanssa menneisyydestä. Hän ei ole tavannut perhettään kymmeniin vuosiin. Lähdön ja välirikon hän koki aikoinaan ainoaksi keinoksi, jolla hän saattoi alkaa elää itsensä näköistä elämää homoseksuaalina ja trotskilaisena filosofian opiskelijana.

Ranskan yhteiskunnalliset ja koulutukselliset erot eri väestöryhmien kesken ovat selvästi suuremmat kuin Suomen, mutta moni asia yhteiskunnallisessa kehityksessä on samansuuntainen. Työväenliikkeen ja luokka-ajattelun vähittäinen syrjäytyminen kansan keskuudessa, yksilön valintojen korostaminen ryhmäidentiteettien sijaan. Kaiken pahan projisoiminen maahanmuuttajiin ja protestikäyttäytyminen tämän vuoksi liukumalla oikeiston kannattajaksi. Kirjailijan äiti toteaa, että äänesti äärioikeistolaista Front Nationalia, jotta vasemmistopuolue, jota perhe oli ikänsä äänestänyt, tajuaisi että heidän on muutettava suuntaa ja lakattava puolustamasta maahanmuuttajia.

Eribonin ajatukset yhteiskunnan muutoksista ovat tarkkanäköisiä, mutta kirjan ydinsisältö on kuvaus omasta paluumatkasta lapsuuden ympäristöön ja sen herättämistä muistoista ja ajatuksista, jotka kirjailija kuvaa rehellisesti, itseään säästämättä. Kun hän yhdistää henkilökohtaisen kokemuksensa sosiologin havaintoihin syntyy yhteiskunnallista ajattelua, joka koskettaa, ainakin minua.

Ranskassa nousu työväenluokasta korkeakoulutetuksi on lähes mahdotonta, toisin kuin Suomessa. Eribonin kohdalla sen mahdollisti hänen äitinsä raadanta tehdastyössä, äidin palkalla voitiin maksaa lukupäätä omaavan pojan koulutus, kun isän palkka elätti muuten perhettä. Eribon kuvaa häpeää ja syyllisyyttä, jota tuntee äidin uhrauksista ja välirikosta. Häpeää myös alkuperästä ja lapsuuden perheestä, erityisesti väkivaltaisesta isästä. 

Ranskasta puuttuu älykkötyöläisten perinne, joka Suomessa on näkynyt esim. työläiskirjailijoissa ja ylipäätään työläistaustaisissa taiteilijoissa ja toimittajissa, joiden on ollut mahdollista olla itseoppineita mm paremman kaikille yhteisen koulutuksen, kansalais- ja työväenopistojen ja kirjastojen vuoksi. Vasemmistoälyköt Ranskassa ovat yläluokan kodeista peräisin, kuten ylipäätään yliopisto-opiskelijat, jotka pääosin opiskelevat vanhempiensa rahoituksella, eivätkä tunne tavallisen kansan todellisia oloja. Eribon kuvaa kuinka hänen nuorena vasemmiston protestimarssille osallistuessaan kadun reunalta huusi eräs mies jälkikäteen ajatellen totuuden: "Menkää kotiin! Kymmenen vuoden kuluttua olette kaikki lakimiehiä!" Vaikkei kaikista marssijoista toki lakimiehiä tullutkaan niin yhteiskuntakoneiston valtaa eri tavoin käyttäviä kuitenkin.

Yllättävintä Eribonille lapsuuden perheensä pariin palaamisessa on, kuinka hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa on hänen poissa ollessaan tullut ainakin osittain hyväksytyksi. Sekä isä että veli, jotka eniten häntä "naismaisuudesta" pilkkasivat ovat vuosien varrella kääntyneet kokemaan hänen menestymisestään ylpeyttä ja halua puolustaa häntä.

Eribon kuvaa kasvamistaan homoseksuaaliksi Reimsissä; pelkoa, uhkaa, leimautumista.

"Kaikki tämä, toisin sanoen todellisuus, jota olen elänyt päivä päivältä, vuosi vuodelta - loukkaukset, hyökkäykset, diskursiivinen ja kulttuurinen väkivalta - on kaivertunut muistiini (haluaisin sanoa: olemassaolooni). Se muodostaa olennaisen osan homon elämää, niin kuin kaikkien stigmatisoitujen tai vähemmistöön kuuluvien subjektien elämää."

Kirjailija kertoo kouluvuosistaan, sopeutumattomuudesta ylempien luokkien käytöstapoihin ja arvoihin nojaavaan kouluun, yliopistoon menosta ja valinnoistaan siellä. Valinnoista, joiden hän myöhemmin tajuaa olevan luokkataustansa ohjaamia ja johtaneen siihen, ettei hänen tutkinnollaan auennut tietä tutkijakoulutukseen. Hänen filosofian koulutuksessaan ei käsitelty lainkaan uusimpia ja kiinnostavimpia filosofeja. Perehtyneisyys ja mieltymys Sartreen riitti jo sinällään kertomaan, että hän oli opiskellut perifeerisessä yliopistossa, jossa ei puhuttu Foucaultista, Barthesista, Derridasta tai Deleuzesta. Tämän vuoksi hän haki uudelleen toiseen, pariisilaiseen yliopistoon, jossa sai opiskella mm Michel Foucaultin ja Pierre Bourdieun ohjauksessa. 

Hän kertoo varhaisnuoruutensa lähes ainoaksi vaikutteenantajaksi nimeämästään lukiotoveristaan, professorin pojasta, jonka mieltymyksiä hänellä oli tapana kopioida. Ystävyys kesti muutaman vuoden, mutta sitten poika teki omanlaisensa kapinallisen ratkaisun: lopetti opinnot ja ryhtyi viettämään Kerouacin inspiroimaa kiertelevää elämää. Tätä teosta kirjoittaessaan Eribon ensimmäisen kerran tulee miettineeksi, mihin hänen entisen ystävänsä tie on mahtanut johtaa. Hän googlaa ja havaitsee, että mies on "saavuttanut jonkinlaista mainettakin" laulujen sanoittajana. Tästä hän toteaa, että etsintä oli turhaa, heillä ei kuitenkaan olisi mitään keskusteltavaa toistensa kanssa. Pakko tunnustaa, että kaikkien hienojen oivallustenkin keskellä tämä kohta kirjassa jäi parhaiten mieleeni! - Puhutaanpa sitten yhteiskunnallisista kuplista! Ei ihme, että Eribon kertoo olleensa snobin maineessa opiskeluaikoinaan.

Kirjan lukeminen nostaa esiin asioita, jotka pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentanut Suomessa Ranskasta eroaviksi - kaikeksi onneksi! Silti työläistaustainen suomalainen korkeakoulutettu tunnistaa varmasti kirjasta yhteneviä kokemuksia.

Eribonin kirjasta saa myös selkeän kuvan päällekkäisistä sosiaalisesti leimaavista identiteeteistä ja siitä kuinka nämä saattavat joutua toisiaan vastaan. 

Eribonin muu kirjallinen tuotanto käsittää mm kirjan hänen opettajastaan ja ystävästään Michel Foucaultista, jossa hän käsitteli tämän elämänvaiheiden lisäksi tämän filosofiaa analyysina normien ja yhteiskunnallisten instituutioiden väkivallasta sekä Foucaultin halua palauttaa subjektiviteetti esim. freudilaisen psykologian medikalisoimille henkilöille. Eribonin Michel Foucault -elämäkerta käännettiin suomeksi vuonna 1993.

Paluu Reimsiin on varustettu professori Juha Suorannan jälkisanoilla, joissa hän toteaa Euribonin teoksessaan yhdistävän erilaisia kirjallisia lajityyppejä kuten päiväkirjamaisuutta, dokumentaarisuutta, filosofista pohdintaa ja sosiologista introspektiota. Esikuvia voi etsiä esim. Annie Enauxista, ja Eribon on puolestaan toiminut esikuvana nuoremman polven kirjailijoista esim. Édouard Louisille. Kirjan on kääntänyt näyttelijä Timo Torikka.

Muualla:

Juho Narsakka: Luokkahäpeän anatomia - arviossa Didier Eribonin mestarillinen Paluu Reimsiin. Kulttuuritoimitus 10.1.2025

Helmet-lukuhaasteessa 2026:

5. jälkisanat

8. ei rakastuta

18. kirja kuuluu useampaan eri genreen

22. kannen pääväri sininen

26. sateenkaarikirja, jossa onnellinen loppu

29. tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle

 

36. kirja, josta haluaisin keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen

39. kirjailija, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin

45. kiusaamista