Siirry pääsisältöön

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Kun sota on ihmisen sisällä



Kirjan kansi Mayank Austen Soofi. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Alkuperäisteos The Ministry of Utmost Happiness. Suomentanut Hanna Tarkka. Kansi Mayank Austen Soofi. 478 s. Otava 2017.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.


"Maagisella hetkellä, auringon mentyä mailleen, mutta valon ei, lukemattomat lentävätkoirat irrottautuvat vanhan hautausmaan banianpuista ja leijuvat kaupungin yli kuin savu. Kun lepakot lähtevät, varikset tulevat kotiin. Niiden paluun synnyttämä pauhu ei peitä kokonaan hiljaisuutta, jonka jättivät jälkeensä kadonneet varpuset ja vanhat valkoselkäiset korppikotkat - vainajien vartijat yli sadan miljoonan vuoden ajalta, maan kamaralta pois pyyhkäistyt."


Arundhati Royn muistelmateosta kirjastosta odotellessani tartuin vihdoin vuosikausia lukulistoillani olleeseen Royn romaaniin Äärimmäisen onnen ministeriö. Tätä romaania edelsi Joutavuuksien jumala; se löytyy kirjahyllystäni, koska aikoinaan lukemisen jälkeen se oli hankittava tekemänsä suuren vaikutuksen vuoksi. Kirja palkittiin Bookerilla ja käännettiin kymmenille eri kielille. Royn kahden romaanin välillä kului aikaa 20 vuotta.

Äärimmäisen onnen ministeriö on sukellus Delhin vanhan kaupungin vilinään ja monenlaisille kurjuuden markkinoille. Vanhalle, puolittain unohdetulle hautausmaalle on asettunut asumaan ja jopa rakentanut talontapaisensa Anjum. Hän kuuluu hijroiksi nimettyihin ihmisiin, joita länsimaissa kutsuttaisiin transihmisiksi tai muunsukupuolisiksi, ja kaupunkilaiset enimmäkseen pelkäävät häntä. 

Anjum on elänyt lapsuutensa poikana ja lähtenyt kotoaan varhain liittyäkseen Khwabgahin yhteisöön, Haaveiden taloon, josta on löytänyt itsensä kaltaisia, tai ainakin lähes, miehen ruumiissa itsensä naiseksi tuntevia. Minne naisen ruumiissa itsensä mieheksi kokevat sitten menevät, sitä hän joskus miettii. Heistä ei kukaan tunnu tietävän mitään.

Anjumilla on vahvat äidinvaistot ja hän ottaa omakseen pienen, moskeijan portaille hylätyn tyttövauvan. Ennen pitkää koko Khwabgahin yhteisö on täynnä tytön äideiksi itsensä tuntevia, mutta Anjum pitää kiinni siitä, että vain hän on äiti, muut ovat tätejä. Koettuaan matkalla Gujaratissa mielensä lukitsevan muslimeihin kohdistuneen väkivaltatilanteen, joka päättyy hänen matkatoverinsa kuolemaan ja viruttuaan vankileirillä Anjum huomaa palatessaan, ettei olekaan enää tytölle ainoa äiti. Hän alkaa vieraantua yhteisöstä, lähtee siitä ja muuttaa hautausmaalle. Lopulta hänellä on suorastaan täysihoitola hautausmaalla omaistensa hautojen tienoilla. Intiassa, jossa suuri osa väestöstä asuu nimettöminä ja kotipaikattomina kaduilla tämä ei ole niin outoa, miltä se länsimaiselle lukijalle kuulostaa.

Intian todellisuus iskee lukijaa kasvoille säälimättömänä. Korruptoitunut hallinto, jatkuvat hindujen ja muslimien väliset yhteenotot, kastilaitos, naisten alistettu asema, joukkomurhat, terrorismi ja lavastettu terrorismi, saasteet ja köyhyys sekä poliittinen epävakaus tunkeutuvat ihmisten elämään. Päättymätön Kashmirin "konflikti" (kun sinnikkäästi vältetään puhumasta sotatilasta) lietsoo väestöryhmien välistä väkivaltaa ja on erityisesti esillä kirjassa.

"Marttyyrius hiipi Kashmirin laaksoon hallintalinjan yli, sotilaiden miehittämien kuun valaisemien vuoristosolien läpi. Yö yön jälkeen se kulki kapeita, kivisiä polkuja, jotka kiersivät sinisiä jääkielekkeitä kuin naru, ja yli laajojen jäätiköiden ja vuoriniittyjen, joilla lumi ulottui vyötäisille asti. Se tarpoi ohi lumikinoksiin ammuttujen nuorten poikien, joiden jäätyneet ruumiit muodostivat kaamean kuvaelman ---"

Toinen romaanissa keskeinen henkilö on Tilottama eli Tilo, koulutettu, älykäs ja viehättävä moderni nainen, arkkitehti, jota opiskeluaikojen teatteriryhmään kuuluneet kolme miestä tavoittelevat. Yhdestä heistä tulee Kashmirin itsenäisyystaistelija, toisesta sotatilan ja ihmisoikeuksien raportointiin keskittyvä tunnettu lehtimies ja kolmannesta Intian poliisin vakoilutoiminnan korkea upseeri. 

"--- koko elämäni ajan, siitä asti kun tapasin hänet ensimmäisen kerran silloin vuosia sitten, kun me kaikki vielä opiskelimme, olen rakentanut itseäni hänen ympärilleen. En ehkä hänen ympärilleen, mutta sen kaiken ympärille, mitä muistan rakkaudestani häneen. Hän ei itse tiedä sitä. Kukaan ei tiedä, paitsi ehkä Naga, Musa ja minä, me miehet, jotka rakastimme häntä.
    Käytän sanaa rakkaus väljästi, ja vain koska sanavarastoni ei mitenkään kykene kuvailemaan sen labyrintin täsmällistä muotoa, sitä tunteiden metsää, joka yhdisti meidät kolme häneen ja lopulta toisiimme."

Tilon alkuperään sisältyy jotakin sellaista, minkä vuoksi hänen äitinsä ei ole voinut tunnustaa häntä tyttärekseen. Oman äitinsä adoptiotyttärenä kasvaneen Tilon ja hänen äitinsä välit ovat olleet tulehtuneet, mutta Tilo matkustaa äitinsä kuolinvuoteelle ja hoitaa äitiään tämän viimeisinä viikkoina. Lukijan pääteltäväksi jätetään, mikä alkusyy heidän suhteensa ongelmiin on.

Tilon sisällä on käynnissä taistelu ja niin on myös Anjumin. Toisella hyvinvoinnin ja muiden hädän välillä, toisella samassa ihmisessä olevien eri sukupuolten välillä.

Kaarteilevassa, vapaasti läikehtivässä tarinassa Anjumin ja Tilon tiet kohtaavat ennen pitkää ja Tilokin saa suojapaikan Anjumin Paratiisiksi, Jannatiksi, nimeämästä salaisesta täysihoitolasta, jossa tavalla tai toisella haavoittuneet löytävät turvallisen paikan. 

Anjum on Delhin tunnetuin ja myös pelätyin hijra - vastentahtoinen kunnioitus pilkattuja hijroja kohtaan perustuu uskomukseen, että heidän vahingoittamisensa tietää kuolemaa. Siksi kuolema ja hautausmaa ovatkin sopivia liittolaisia Anjumille.

Hijroista kerrotaan hindumytologiassa tarinaa, jossa kuningas vaimoineen karkotettiin valtakunnastaan määräajaksi. Kuningastaan rakastava kansa seurasi kuningasparia, kunnes kuningas kehotti seuraajiaan, miehiä ja naisia, menemään kotiinsa odottamaan hänen paluutaan. Koska kuningas ei maininnut hijroja, nämä jäivät uskollisina odottamaan kuningasta metsän reunaan ja olivat häntä ensimmäisenä vastassa hänen palatessaan. 

"'Meidät siis muistetaan niinä, jotka unohdettiin?" Ustad Kulsoom Bi sanoi. 'Voi, voi!'"

Roy omistautui ensimmäisen romaaninsa julkaisemisen jälkeen ihmisoikeustyölle ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle puolustaen mm Kashmirin itsenäistymispyrkimyksiä ja erilaisten sukupuoli-identiteettien tasa-arvoa. Hänen sympatiansa ja antipatiansa tulevat kirjasta hyvin esiin. Silti kirja on kaukana poliittisista ohjelmanjulistuksista. 

Kirjan lukeminen on pitkä matka. Intian moninaisuus ja vastakohtaisuus ovat aistittavissa sen joka sivulla. Likaisuus ja puhtaus, yhteen kuuluminen ja erillisyys. Tästä kaikesta on mahdotonta kertoa suoraviivaisella juonella, kaikille samalla tavoin ymmärrettävällä tarinalla. Tarinan on versottava kaikkialle ja puhkaistava reikiä niihin erillisiin todellisuuksiin, joihin maa on jakautunut. Niihin mielikuviin, joita meillä on Intiasta.

Kirjailija on omistanut teoksensa lohduttomille. Kaiken epätoivon ja väkivallan keskellä on silti olemassa toivoa. Sitä on erilaisten, mutta toisiaan suvaitsevien ihmisten yhteisössä ja sitä on siinä, että lapsi on syntynyt.

Salman Rushdie tulee helposti mieleen Royn kerronnasta. Myös Elif Shafakin 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa pitää sisällään sukulaissieluisuutta tätä kirjaa ja sen yhteiskunnasta torjuttuja henkilöitä kohtaan. Molemmissa kirjoissa kuvataan yhteiskunnasta syrjäytyneen ystäväjoukon vahvaa keskinäistä yhteenkuuluvuutta.



Muualla:



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Reader, why did I marry him 16.8.2027




Helmet-lukuhaasteessa 2026:

10. leikataan

11. kirjassa on 400 - 500 sivua

13. syntymäpäivät

26. sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu 

28. tanssitaan

29. tapahtumat sijoittuvat useammalle eri vuosikymmenelle

30. päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

31. soittolista tai mainitaan jokin biisi

34. mennään piiloon

42. sanoja tai lauseita toisella kielellä

45. kiusaamista
















Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Louhen synty Kirjan kansi Jussi Kaakinen. Valokuva Ellen Karhulampi Emmi Itäranta: Lumenlaulaja. Graafinen suunnittelu Jussi Kaakinen. 410 s. Teos 2025. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. "Katselin, miten Synnytär käveli vastasyntyneessä maailmassa ja kultainen kimallus aaltojen alla osui hänen silmiinsä, kutsui häntä lähemmäs. Hän kurkotti kätensä mereen ja sulki sormensa hohtavan kiven ympärille: sen pintaan oli tarttunut auringonvaloa . Synnytär muovasi kivestä käsissään saaren. Sen karuun louhikkomaahan hän pudotti pisaran maitoa rinnoiltaan, ja pisara alkoi versoa kalliosta. Maanalaisessa pimeydessä se työnsi juurensa syvälle maan sydämeen asti, ja maan päälle se kasvatti korkean varren, pylvään, joka kiertyi ympäri yhdessä auringon kanssa. Pylvään pintaa peittivät kirjavat kuviot kuin linnunmunaa tai käärmeen suomuista ihoa." Pohjolan matriarkaalinen kylä on vauras. Siellä naiset käyttävät taikavoimaansa kylän yhteiseksi hyödyksi ja turvaksi ja miehet käyvät kauppaa,...

Hanna Weselius: Pronominit

Hetki taivaalla Kirjan kansi Matti Ruokonen Hanna Weselius: Pronominit. 377 s. Kansi Matti Ruokonen, kannen kuvat iStock. WSOY 2025 Kustantajan sähköinen arvostelukappale, kiitos. "Kaikkialla, missä on ihmisiä, ilmassa risteilevät katseet, mielikuvat ja niihin kietoutuneet tunteet. Matkustamo on vaalea, muovinen ja yhdentekevä tila, mutta sen ilma on tiheää ja sakeaa, koska jokainen matkustaja on ottanut kaikki mielikuvansa ja tunteensa mukaan." Ollaan nousuun lähtevässä lentokoneessa. Määränpäänä on kansainvälinen lentokenttä, muuta tietoa matkustajilla ei ole.  Matkustajat katsovat Titanic-elokuvaa omilta näytöiltään. Käy ilmi, että ruokakärryyn ei ole pakattu ruokaa nimeksikään matkalle mukaan. Vettä ja punaviiniä sentään löytyy runsaasti. Lisäksi osa matkustamon penkeistä on peitetty tiiviillä, lattiaan saakka ulottuvalla pressulla eikä stuerttikaan tiedä, mitä pressujen alla on. Mielessä käyvät arvaukset muuttuvat matkan edetessä yhä synkemmiksi. Henkilöt on nimetty heid...

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

Kaiken mitta Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura. Kansi Jussi Karjalainen. 441 s. Teos 2025. Kustantajan ennakkokappale, kiitos. Kirjan kansi Jussi Karjalainen. Valokuva Ellen Karhulampi "Ihmiset eivät kestä ajatusta kuolemastaan, Lii sanoi samalla kun pyöritteli lusikkaa kupissaan, oli kyse sitten oman minuuden tai koko lajin katoamisesta. He eivät uskalla vain lakata olemasta vaan haluavat jatkua missä tahansa. Biologisissa jälkeläisissä. Tieteessä tai taiteessa. Geeneissä tai vesileimassa. Kollektiivisessa tai virtuaalisessa alitajunnassa. Ihmiskunnan yhteisessä muistissa. Ihminen ei hyväksy sitä, hän jatkoi, että inhimillinen äly olisi vain välivaihe, niin kuin se väistämättä on, tai että elämä jatkuisi hallitsemattomalla tavalla, suuntaan jonka voisi nimetä dystopiaksi tai utopiaksi vain, jos sitä tarkastelee nykyihmisen mittapuulla." Marisha Rasi-Koskisen romaanissa Kesuura ollaan kiperässä tilanteessa ja kiperässä paikassakin tulevaisuudessa. Ihminen ja ihmisenkaltainen r...