Kaiken valtaava vihreä
 |
| Kirjan kansi Tuuli Juusela. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta. Kannen suunnittelu Tuuli Juusela. Kuva Abinormal / Istockphoto. 363 s. Otava 2024.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
"Laakson takana metsä jatkuu tasaisena ennen kuin yhtyy Cerro Musúnin rinteeseen, joka muuttuu kohotessaan sumuiseksi, kosteaksi pilvimetsäksi. Tuolta tasaiselta alueelta laakson ja Cerro Musúnin välissä tanskalaiset lähtevät raivaamaan metsää. Apunaan heillä on pelkkiä kirveitä, jotka Vilhelm kävi ostamassa Matiguásista. Työ on hidasta, mutta puut on raivattava kahvipensaiden tieltä."
Cristina Sandun kolmas romaani käsittelee tanskalaisen ryhmän yritystä perustaa siirtokunta Nicaraguaan 1920-luvulla. Yritys kohtaa paljon huonoa onnea eikä mistään varsinaisesta siirtokunnasta voidakaan puhua. Osa retkikuntaan kuuluneista palaa kotiin, osa hajaantuu eri puolille Nicaraguaa. Ja osa kuolee sairauksiin ja muihin vastoinkäymisiin.
Kyseessä on historiallinen tapahtuma, jota Sandu on jäljittänyt kirjallisten lähteiden ja haastattelujen kautta.
Siirtokuntien historia on kiinnostanut suomalaisia kirjailijoita viime vuosina muutenkin. Aiheesta ovat kirjoittaneet ainakin Katariina Vuori, Iida Turpeinen ja Anni Kytömäki, jotka käsittelivät suomalaisia siirtokuntia. Kuten Olli Jalonen aikaisemmin, Sandukin on päätynyt valitsemaan siirtokuntansa muiden maiden kuin Suomen historiasta.
Aiheen yleistyminen liittyy ehkä vahvasti esillä olevaan tarpeeseen käsitellä kolonialismin aikaa ja historiaa. Siirtokuntien historiassa ovat osallisina myös ne maat, joilla ei ollut siirtomaita; heidän suhtautumisensa ei välttämättä ollut yhtään vähemmän kolonialistinen kuin varsinaisten siirtomaavaltojen, vaan kohdemaita tarkasteltiin valloittamistaan odottavina raaka-ainevarastoina, jotka saattaisivat taata kauas kotoa uskaltautuville uudisasukkaille hyvän elämän. Juurikaan ei uhrattu ajatuksia sille, että siirtokunnille valloitettavat alueet olivat useimmiten jo asuttuja - niillä asui alkuperäisväestöä, jonka oikeuksia maahansa uudisasutuksella poljettiin.
Koska tajuamme tämän nykyisin selvästi, kuulemme jo tarinan alkutahdit mollisävytteisinä päähenkilöiden mielessä orastavasta innostuksesta ja toivosta huolimatta.
Tanskalaisen asutuksen tarina polveilee halki Nicaraguan levottomien vuosikymmenten. Tarinassa on paljon henkilöitä. Niin paljon, että lukijalla on välillä vaikeuksia pysyä mukana heidän sukulaisuussuhteissaan. 1920-luvulta alkavan tarinan punainen lanka pistää uudelleen esiin myöhemmillä vuosikymmenillä aina omaan aikaamme asti. Uudet henkilöt liittyvät vanhoihin tapahtumiin sukulaisuussuhteiden tai niitä löyhempien tarinan elementtien kautta. Tässä Sandun kerrontatyyli muistuttaa kolumbialaisen kirjailijan Sergio Augusto Sánchezin novellikokoelmaa Sade piiskaa asfalttia.
Kun Augusto Sánchezin teoksessa painotetaan sen sirpaleisuutta novellimuodolla, vaikka eri tarinoiden tapahtumilla on niitä yhteen liittäviä tekijöitä, Sandu puolestaan painottaa tarinan jatkuvuutta romaanimuodolla, joka kuitenkin sirpaloituu kauemmaksi siirtokunnan alkuajoista mentäessä ja muodostuu enemmänkin kronikaksi ihmisistä, joita jokin historiallinen yhteys liittää toisiinsa. Tarinan eri osien välisten yhteyksien havaitseminen muodostuu osaksi lukuprosessia ja sen suomia oivalluksia. Siksi varmaan teokseen ei sisälly henkilöluetteloa; tätä puutetta ihmettelin aluksi. Se olisi kyllä helpottanut lukemista, mutta myös pilannut osan löytämisen ilosta. Teokseen liitetty käsin piirretty kartta sen sijaan helpottaa tapahtumaympäristön tajuamista.
Teoksen muoto oikeastaan selittää sen, miksi henkilöihin ei ennätä kunnolla syntyä kiintymys- tai samastumissuhdetta tarinan edetessä, vaikka ihmiskohtalot ovat puhuttelevia. Ihmiset näyttäytyvät osana jatkumoa, eivät sillä tavoin ainutlaatuisina kuin he olisivat erillisten kertomusten henkilöinä. Mietiskelin tätä kirjailijan kerrontaratkaisua aika paljon lukiessani. Tärkeintä näin kerrotussa tarinassa on kokonaisuuden oivaltaminen, vieraalla maalla eläneiden ihmisten jälkien seuraaminen ja muistojen pelastaminen viidakolta, joka nopeasti valtaa alueita uudelleen.
Kohtaamiset alkuperäisasukkaiden kanssa jäävät vähäisiksi. He ovat työvoimaa, jota alueelle tulevat rikkaina näyttäytyvät eurooppalaiset voivat hyödyntää. He ovat myös uhka, etenkin kun käy ilmi, että tanskalaisille kahvinviljelyä varten luvattu maa-alue onkin jo aikaisemmin ollut alkuperäisasukkaille luvattua ja heidän hallussaan ollutta aluetta.
Kuka tuhoaa ja kuka rakentaa, ja mikä on maalle ja ihmisille hyväksi? Miten nopeasti yhteys omaan kulttuuriin katoaa? Entä miten nopeasti yhteys uuden maan kulttuuriin voi syntyä? Viimeinen kysymys on minusta erityisen mielenkiintoinen. Se herää tanskalais-nicaragualaisen veistostaiteilijan Edith Grønin elämäntarinan yhteydessä.
"Sen jälkeen Edithiä ei kiinnosta enää mikään muu kuin savi. Työkaluina hänellä on keittiöveitsiä, kahvilusikoita ja vanhoja hammasharjoja.
Tytöllä on jumalan lahja käsissään, Sofie kirjoittaa sukulaisille Tanskaan."
Edith, nainen jonka kasvot vaurioituvat pahasti auto-onnettomuudessa teini-ikäisenä, alkaa leikkausten ja hitaan toipumisensa jälkeen muovata kasvoja savesta, jota palveluskunnan naiset käyttävät keramiikan valmistamiseen. Hän herättää huomiota taiteellaan ja pääsee oppiin ulkomaisiin taideyliopistoihin. Hänestä tulee Nicaraguan valtaapitävän eliitin näköispatsaiden tekijä, mutta hän ei koskaan lakkaa etsimästä ominta ilmaisuaan.
Edithin tarinassa kulminoituu minulle monia ulottuvuuksia siirtolaisten jälkeläisten elämästä. Sitkeys, resilienssi, eri kulttuurien välissä olemisen yksinäisyys yhtyneenä kykyyn rakentaa siltoja, olla silta.
Viidakko seurasi minua uniin kirjaa lukiessani ja vielä sen jälkeenkin osoituksena kirjan vahvasta tunnelmasta. Sandu kirjoittaa kaunista, kannattelevaa ja vaivattomasti etenevää kieltä.
Romanialais-suomalainen Cristina Sandu asuu Englannissa ja kuvaa tässä kirjassa miehensä kotimaata Nicaraguaa. Sandu myös kääntää englannin kielestä suomen kielelle ja on ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi esikoisteoksellaan Valas nimeltä Goliat vuonna 2017.
"Vietettyään monta yötä vahdissa Philby nukkui niin syvään, että nuotio pääsi sammumaan. Silloin viidakko valtasi hänen ajatuksensa. Heti pimeän laskeuduttua hän painui makaamaan riippumattoonsa, mutta katoksessa oli vain kaksi seinää, ja viidakko alkoi heti hänen selkänsä takaa. Hän tajusi kauhukseen, että aina olisi sellainen viidakon osa, jota oli mahdoton pitää silmällä, paikka hänen selkänsä takana. Ilman tulta hyttyset ympäröivät hänet äänekkäänä pilvenä. Kaikki tuttu alkoi livetä hänen otteestaan, kuten hänen kolme poikaansa ja Inger, jotka tulisivat vasta syksyllä Nicaraguaan. Samoin hänen mieltymyksensä paistettuun kanaan. Hänen lapsuutensakin alkoi tuntua vieraalta, jonkun toisen lapsuudelta."
Muualla:
Jukka Ahtela: Cristina Sandun Tanskalainen retkikunta on pakahduttavan intensiivinen teos. Kulttuuritoimitus 9.10.2024
Tommi Melender: Tosipohjaisessa suomalaisromaanissa viidakkoon rakennetaan "Pieni Tanska". HS 4.10.2024
Helmet-lukuhaasteessa 2025:
4. valvotaan yöllä
8. kannen pääväri on vihreä
9. konflikti
10. käydään elokuvissa
24. tehdään laittomuuksia
29. kirjailijan viimeisin teos
30. häät tai hautajaiset
33. ratsastetaan
44. hoidetaan ihmistä
Kommentit
Lähetä kommentti