Siirry pääsisältöön

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia



Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia. Alkuteos: Lluvia sobre el asfalto, 2018. Suomentanut Einari Aaltonen. Aviador 2021. 143 s. Alkusanat Marta Orrantia. 

Arvostelukappale kustantajalta.


Auringon paahtaman taipaleen jatkuttua monta kilometriä suoraan eteenpäin vastassa on kylä tai hökkelirykelmä rannikolle johtavan tien varrella. Päivisin kuuma asvaltti turpoaa ja katot vääntyvät, öisin moskiitot valtaavat tienoon. Tällä tieosuudella lemuaa bensiini. Tällä etapilla myös murheet haiskahtavat siltä.

Sergio Augusto Sánchezin novellikokoelman tarinat limittyvät ja liittyvät toisiinsa niin, että kokonaisuudesta muodostuu armottomia näkökulmia samaan maisemaan, samaan päättymättömään taisteluun elämästä. Sade säestää ja auringon korventama maa toimii kaikupohjana. Henkilöt suuntaavat kaukaiselle merelle tai vuorille, pois paahteesta. He tavoittelevat keinolla millä hyvänsä elämisen edellytyksiä tilanteessa, josta ei ole ulospääsyä.

Henkilöt ovat Kolumbian maaseudun ja joutomaiden köyhälistöä, maanviljelijöitä, tienrakentajia, bensanmyyjiä, wayuu-kansan jäseniä, kalastajia tai viidakoissa piileksiviä sissejä tai salakuljettajia. Jonkin tarinan langan tavoittaa läpi kirjan ja joku henkilöistä ilmaantuu uutena hahmona toiseen tarinaan; näin kirjaa voi lukea myös romaanimaisena kokonaisuutena. Usein kaikki, mitä ihmiset omistavat, on heidän perheensä, mutta tämäkin aarre on kaiken aikaa uhattuna ja menetyksille alttiina.

Liikutaan syrjäisillä seuduilla, joille kehitys merkitsee teitä ja bensa-asemia, mahdollisuutta lähteä. 

Novellien maailma on kova ja turvaton ja Sánchezin tapa kuvata sen tapahtumia palauttaa mieleen lähimmäksi vertailukohdaksi Hemingwayn kovaksikeitetyn proosan. Ehkä vähän yllättäen mieleeni nousee myös Minna Canthin Köyhää kansaa, sillä Sánchezin henkilöiden yritys suojata rakkaimpiaan tilanteessa, jossa heillä ei ole enää mitään, kertoo samasta epätoivosta, jota Canthin kuvaamat vanhemmat kokevat lastensa nälän ja sairauden äärellä.

Kirja rakentaa mielikuvaa Kolumbiasta tavalla, jota tähän saakka lukemani kolumbialainen tai Kolumbiaa kuvaava kirjallisuus ei ole tehnyt. Nyt ei ammenneta tarinaperinteestä eikä kuvailla värikkäästi kuten Gabriel García Márquez tai kuvata naisten roolia ja elämää suurkaupunki Bogotassa kuten muutama vuosi sitten ilmestyneessä Melba Escobarin kirjassa Kauneussalonki. Nyt puhutaan äärimmäisen karuista elämän ehdoista ja turvattomuudesta, joka ei ole vieläkään väistynyt itsekin jo matkailumaana kokemastani maasta.

Kaikki ovat matkalla, mutta eivät todellakaan huvimatkalla, haaveilevat matkaan lähdöstä tai kohtaavat jonkun, joka on matkalla. 

Tämä seutu kuului aikoinaan intiaaneille, jotka papin mukaan olivat ihmissyöjiä ja sotureita. Barbaareja, niin väitettiin. Aivan kuin olisimme muka lakanneet syömästä toisiamme, rusikoimasta toistemme luita ja puhkomasta lähimmäistemme ihoa. Jatkamme sotimista, pyrimme edelleen merelle...

Useimmat eivät päämääräänsä saavuta tai pääsevät merelle vain ruumiina tai ruumisarkussa. Näissä tarinoissa ne eivät ole sama asia.

Kääntäjä Einari Aaltonen ehdottaa alkusoitossaan tämän Sánchezin ensimmäisen suomennetun teoksen lukijalle taustamusiikiksi kolumbialaista vallenato-musiikkia, joka siellä täällä soi myös novelleissa taustalla. Los Diablosin laulu elämän teistä, Los caminos de la vida, kyllä sopii tälle sateen ropinaan kirjoitetulle kronikalle. Ja aivan varmasti myös Bob Dylanin A Hard Rain's A'Gonna Fall, jonka kolumbialaisittain maustetuksi novellisovitukseksi suomentaja kutsuu novellikokoelmaa. 

Kirjailija ja professori Marta Orrantian alkusanat kirjaan sen sijaan saattavat minut aluksi ymmälle. Onko sen kaltainen kirjallisuuden ja kirjailijuuden arvottaminen, mitä hän puheenvuorossaan esittää, edelleen tarpeellista nykymaailmassa? Niin tai näin, sinällään olen kyllä samaa mieltä hänen Sánchezin kirjaa koskevasta luonnehdinnastaan: "-- nämä kertomukset tutustuttavat meidät autiomaahan ja rajaseutuihin, juurettomien ihmisten kohtaloihin." - Onko se parempi vai huonompi asia kuin vaikkapa vampyyri- tai tieteistarina, siihen en tunne tarvetta ottaa kantaa.

- Jaha, no, jos haluat kuulla sen tarinan, niin kerron sitten sen... mutta se ei ole rakkaustarina niin kuin kaikki kuvittelevat. Ei. Ei suinkaan. Se kertoo veljesten keskinäisistä kaunoista, petoksesta... ja kuolemasta... kyllä vain, kuolemasta.

Sen verran mielenkiintoisesti tarinat kietoutuvat toisiinsa, että kirja kutsuu heti lopettamisen jälkeen uudelleen lukemiseen. 

 

Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirja sopii mielestäni kohtiin:

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua

16. Kirjan luvuilla on nimet

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

39. Novellikokoelma

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


Helmet-lukuhaaste 2022



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

  Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. 732 s. Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio. Saision muhkea Eurooppa-kronikka alkaa keskiajan koitosta, askeesia Firenzen ylimyksille saarnanneen munkki Girolamo Savonarolan mestauttamisesta ja Firenzen kaupungin vapautumisesta maallisiin iloihin. Matka jatkuu halki vuosisatojen yhä uusien kertomusten muodossa.  Kertomuksia yhdistää punaisena lankana - tai punaisena rubiinina - firenzeläisen ruhtinattaren mieheltään saaman korun kierto omistajalta toiselle. Korun, jonka ruhtinatar oli määrännyt haudattavaksi mukanaan, sillä hän aavisteli, että hänen miehensä hänelle lahjaksi teettämään upeaan, hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kuvaavaan koruun, olisi tarttunut jotakin sen antamiseen liittyneen tilanteen vahvoista tunteista ja koru tuottaisi onnettomuutta kantajalleen. Ruhtinattaren toiveesta huolimatta koru ei päädy lopullisesti maan poveen hänen mukanaan, vaan aloittaa muotoaan aina omistajansa tarpeiden mukaan vaihdellen merkillisen kiertokulu

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021. 379 s. "Jos romaanikirjailija pelaa unohduksella - luottaa siis siihen, ettei lukija muista kaikkea, ja luo näin avaruuden tunnun - runoilija tekee saman vaikeaselkoisuudella: kun runo ei parhaillakaan tulkintavälineillä aukea kaikilta osin, avaraa tilaa jää ymmärryksen takapihoille. Tämä avara on kirjallisuus itse."  "Sen sijaan että sanoisi moninainen tai runsas, tulisi sanoa minimalistinen maksimaalisella hajonnalla." Jukka Viikilän uusin teos ei hevillä alistu määriteltäväksi. Se on pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta rakenteineen, kirjallisuusinstituutiosta ja siinä menestymisestä, Finlandia-palkinnosta, paksuista romaaneista, unohdetuista kirjailijoista, lukijoiden toiveista ja kirjoittamisen strategioista. Tämän lisäksi tutkiskellaan mm sydänteknologian historiaa, musiikkia, elokuvaa, talousindeksejä, McIntosh-vahvistimien valmistamista New Yorkissa, ylellisyyskelloja, erilaisia huumeita, seksiko

Eilispäivä ei kuole

Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole - Spekulatiivisen fiktion novellikokoelma. Basam Books 2019. 177 s.  Esikoiskirjan novellien maailma yllättää. Painajaismainen tai sadunomainen todellisuuden osa valtaa niissä alaa, kunnes vähitellen täyttää koko näyttämön. Näsin teksti ironisoi ja tuottaa hyperbolista todellisuuskuvausta nykyhetken ja kuvitellun tulevaisuuden elämänpiiristä.  Ikuisen unen parfyymia vanhuksille, kapitalistidodoja, metsän maahisasukkien loputtomia kauneusleikkauksia ihmiseksi muuttumista varten, entinen kettutyttö sivettikissojen kasvattajana pakkosyöttämässä kissoille kahvinpapuja luksuskahvin valmistamiseksi kissojen ulosteista... Personal shopperit auttavat asiakkaat valitsemaan kaikkein kalleimmat ja ylellisimmät valtion luomutuotteet. Työllistäminen vaatii jokaisen panosta valtiollisten sloganien mukaan, ja panos on kuluttaminen. "Samaan aikaan toisaalla" luonto iskee takaisin. Norsumatriarkan muisti ja kosto ulottuvat yli kuoleman. Lapset havaitsevat näkym