Jorge Luis Borges: Viisi aihetta. Alkuperäisteos: Borges oral, 1979. Suomentanut Pentti Saaritsa. Aviador Kustannus 2021. 82 s.
Kustantajan arvostelukappale.
Haluaisin väittää, että tärkeintä kirjailijassa on hänen äänensävynsä, tärkeintä kirjassa tekijän ääni, se ääni joka tavoittaa meidät.
Borgesin 1970-luvun lopulla Belgranon yliopistossa pitämät viisi luentoa muodostavat tämän pienen kirjasen sisällön. Epäilemättä antoisinta teoksessa on mahdollisuus kuulla argentiinalaisen kertojamestarin ääntä. Luentoja pitäessään hän oli 78-vuotias. Sekä hänen ikänsä suoman kokemuksen että valtavan lukeneisuutensa ja ainutlaatuisen kirjallisen tuotantonsa vuoksi hänen pohdintansa aiheet ja ajatuksenkulkunsa herättävät lukijassa vahvan kiinnostuksen. Itse ainakin huomasin suorastaan imeväni hänen sanojaan lukiessani.
Näissä luennoissa Borges'ta kiinnostavat ajan ja kuolemattomuuden kysymykset, kirja ja kirjallisuus, salapoliisikertomuksen varhaisvaiheet ja ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg. Hän viittaa kirjallisuuteen ja filosofiaan runsain esimerkein pitkin matkaa.
Kirjan Borges sijoittaa ihmisen muistin ja mielikuvituksen jatkeeksi, kun muut ihmisen instrumentaaliset keksinnöt toimivat ihmisen kehon jatkeina. Borges'illa ei ollut tilaisuutta havainnoida tekoälyn sovellusten yleistymistä, epäilemättä hänellä olisi ollut näkemystä tästäkin asiasta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin Borges'ille yksi onnellisuuden ja ilon muoto; tästä seuraa, että jos jotakin on vaikea lukea, kirjailija on epäonnistunut. Minua lukijana hihityttää, että hän ottaa esimerkiksi tästä James Joycen, sillä varmasti Joycella on ollut ainakin itsellään hauskaa kirjoittaessaan joitakin kirjojaan. Olen kuitenkin Borges'in kanssa samoilla linjoilla: Joyce on minusta parhaimmillaan niissä kirjoissaan, joissa ei yritä vääntää kieltä solmuun.
Kirjallisuuden lajit - kuten salapoliisikertomuksen - Borges näkee ennen muuta kirjallisuuden lukijatyyppien syntymisen seurauksena. Salapoliisikertomus, jonka Edgar Allan Poe kertomuksillaan Charles Auguste Dupin'ista aloitti, tuo esiin kirjallisuuden älyllisenä tapahtumana. Alun salapoliisikertomuksia ratkotaan abstraktien loppupäätelmien avulla, ei esimerkiksi realistissävyisen poliisintyön avulla. Tässä älyllisessä muodossa, mitä salapoliisikertomus syntymänsä aikaan oli, lajityyppi on Borgesin mielestä kadonnut.
Elämään liittyvien syvimpien kysymysten läsnäolo ei hyydytä Borges'in ajattelua juhlavaksi. Vailla sen syvempiä argumentteja hän ilmoittaa jo kuolemattomuuden pohdintojensa aluksi, että henkilökohtainen kuolemattomuus ei häntä kiinnosta, sillä hän on väsynyt olemaan Borges ja haluaa olla jotain muuta. Vasta sitten hän varsinaisesti alkaa pohtia minuuden kuolemattomuuden mahdollisuutta ja päätyy siihen, ettei usko henkilökohtaiseen kuolemattomuuteen vaan kosmiseen.
Ruumiillisen kuolemamme jälkeen on vielä jäljellä meidän muistimme, ja muistimme tuolla puolen on jäljellä meidän tekomme, asenteemme, koko tämä ihmeellinen osa maailmanhistoriaa, vaikka me emme tiedä sitä, ja parasta on, että emme tiedä.
Swedenborgin olemuksen Borges tiivistää: "Hän on matkailija, joka on vieraillut hyvin kummallisessa maassa, ja joka on kulkenut läpi lukemattomien helvettien ja taivaiden ja kertoo niistä." Borges tähdentää, kuinka Swedenborg kuvaa näkyjään liioittelematta, kirkkaalla proosalla, jollaiseen kukaan hullu ei kykenisi. Borges'ista on kummallista, miksi Swedenborgin teosten vaikutus on jäänyt niin vähäiseksi, huolimatta käännösten suuresta määrästä. Hän päättelee tämän johtuvan "skandinaavisesta kohtalosta", joka "saa kaiken näyttämään siltä kuin asiat tapahtuisivat unessa tai kristallipallossa". - Olisipa Borges pitänyt luennon tai kirjoittanut esseen myös skandinaavisesta kohtalosta!
Suomalaisille lukijoille swedenborgilainen ajattelu on tullut viime vuosien kirjallisuuden maailmassa tutuksi Laura Lindstedtin Oneiron-romaanista, jossa sillä on keskeinen sija.
Borges'in pohdinta ajan olemuksesta on kirjan mielenkiintoisinta antia. Aika on ihmisen ongelma, eikä ollenkaan pelkästään käsitteellisessä mielessä. Kukaan, joka on lukenut Borges'in kaunokirjallista tuotantoa, tuskin hämmästyy, että hän päätyy ajatukseen usean täysin erillisen aikasarjan olemassaolosta. Nämä sarjat eivät ole samansuuntaisia keskenään, eivät edellä tai seuraa toisiaan tai ole samanaikaisia. Aika on oma haarautuvien polkujen puutarhansa.
Pentti Saaritsa on suomentanut mittavan määrän espanjankielistä kirjallisuutta ja hänet tunnetaan myös joidenkin Borges'in kaunokirjallisten teosten suomentajana. Tämäkin käännös on tehty pieteetillä.
Lukija olisi arvostanut teokseen liitettyä lähdeluetteloa. Alkuperäisteoksen nimessä korostetaan kyseessä olevan alkujaan suullinen tilanne - ottaen huomioon teoksessa esitetyt monet viittaukset antiikin filosofien keskustelukulttuuriin, olisi minusta ollut hyvä säilyttää tämä yhteys myös teoksen suomenkielisessä nimessä.
Helmetin lukuhaaste 2022:ssa tämä kirja sopii minusta kohtiin:
10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä
15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää (aika)
16. Kirjan luvuilla on nimet
23. Pieni kirja
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
Kommentit
Lähetä kommentti