Murskattua kiveä
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kansi: Juri Patrikainen. |
Kustantajan arvostelukappale, kiitos.
"Kaikki on monimutkaista ja kysymykset yksinkertaistavat sitä, minkä voi ymmärtää vain tutustumisen ja kokemuksen myötä. Ihmisten elämä ei liioin ole vapaa syytöksistä, syyllisyydentunnosta eikä väärinteosta, ja pelkäksi uteliaisuudeksi tarkoitetut kysymykset saattavat toisesta tuntua vaatimukselta tunnustaa. Koskaan ei voi tietää, mitä typerä kysymys voi päästää valloilleen. On parasta jättää ihmiset rauhaan oman hiljaisuutensa huomaan."
"Isäni ei halunnut minua", aloittaa Salim kertomuksensa, jota voisi hyvin kuvata juuri kertomukseksi isän ja pojan suhteesta. Tarina laajenee kyllä paljon muuksikin. Afrikan diaspora, kolonialismin jäänteet, siirtolaisten juurettomuus, postkolonialistinen nousukkuus ja korruptio, naisen asema, perhekäsitys... kirjassa on monia teemoja, mutta siltikään se ei tunnu täyteen ahdetulta, vaan pysyttelee puhuttelevassa henkilökuvauksessa ja ihmisten välisissä suhteissa.
Kertojana Salim on tarkka havainnoija, mutta myös sikäli rehellinen, että tunnistaa ja tunnustaa havaintojensa ja muistojensa rajat ja pohtii niitä. Hän aloittaa lapsuudestaan 60-luvun Sansibarissa. Siellä häilähtelee onnellisia muistoja isästä, vaikka äidin sanat siitä, että isä lähti, koska ei halunnut elää perheensä kanssa, ovat noita muistoja paljon selväpiirteisempinä hänen mielessään.
Hän joutuu yhä uudelleen palaamaan lapsuuteensa ja sen salaisuuksiin, jotka tuntuvat lävistävän hänen elämäänsä myöhemminkin. Asioiden pohtiminen täyttää hänen mielensä häpeällä, voimattomalla raivolla ja mielipahalla perheen kokemista menetyksistä.
Ulkonaisesti ajatellen Salimilla on hyvää onnea, sillä huolimatta yksinhuoltajaäidin varassa elävän perheen varattomuudesta hänen enonsa haluaa kutsua hänet Lontooseen ja kustantaa hänen oleskelunsa ja opiskelunsa siellä. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää ja ennen pitkää Salim ja eno päätyvät napit vastakkain ja Salim lähtee enon perheen ylellisestä talosta, jossa on asunut.
Gurnahin kerronta soljuu painopisteensä perheen sisäisissä suhteissa säilyttäen vakaana ja rauhallisena halki repaleisten Lontoon vuosien, jolloin Salim jättää enonsa painostuksesta aloitetut liiketalouden opinnot ja ryhtyy opiskelemaan kirjallisuutta, vaihtaen tuon tuosta surkeaa asuntoa ja alipalkattua työpaikkaa. Hän kokee siirtymän kiinteän sukuyhteisön jäsenestä erakkomaiseen elämään, jota satunnaiset, joskus yllättävää välittämistä ja huolenpitoa tarjoavat monikulttuuriset siirtolaiskontaktit kirjovat. Hänelle jää sekä vanhassa että uudessa elämässään tarkkailijan rooli.
Yhteydenpito äitiin tapahtuu harvakseltaan, kierrevihon sivuille kirjoitetut kirjeet lähtevät hitaalle matkalle kotimaahan, mutta vihkoon kertyy myös kirjeitä, joita Salim ei lähetä. Niistä hän voi myöhemmin lukea suoran ja rehellisen kuvauksen haparoivasta elämästään Lontoossa, kun kotiin lähtee optimistinen ja kiillotettu versio, sillä hän on sisäistänyt kulttuurinsa vaatimuksen vanhempien kunnioittamisesta.
Vuodet vierivät ja aina silloin tällöin äiti pyytää poikaansa palaamaan kotiin. Paluun aika koittaa kuitenkin liian myöhään. Salim voi silloin tavata vain sisarpuolensa ja tämän korkeassa asemassa olevan isän, jonka tapaamisen välttelyyn Salimilla on hyvät syyt.
Yllättäen äidin kuoleman jälkeen myös jo huonokuntoinen Salimin isä palaa kotiseudulleen ja Salimin ja hänen välilleen kehittyy vuoropuhelu, joka avaa Salimille menneiden, vain aavisteltujen tapahtumien kulun.
Kirjan kerrontarakenne on perinteisen selkeä ja juonivetoinen, perheen arvoitukselliseen tilanteeseen yhä uudelleen palautuva. Salimin muistelua jaksottavat kirjeet äidille ja äidin kirjeet pojalleen. Loppupuolella kirjaa ääneen pääsee Salimin isä kertomuksineen. Rakenteen kannalta ratkaisu on suoraviivaisesti selkeyttävä, henkilösuhteiden uskottavuuden näkökulmasta minulla oli sulateltavaa siinä, puhuisiko aikaisemmin puhekontaktia poikansa kanssa kokonaan vältellyt isä kirjassa esitettyyn suorasanaiseen tapaan aikuiselle, ulkomailla eläneelle ja akateemisesti sivistyneelle pojalleen.
Kenen sydän on kiveä? Kivisydän mainitaan teoksessa kerran Salimin äidin ja tämän veljen välisessä käänteentekevässä keskustelussa. Veli pitää sisarelta vaatimaansa uhrausta itsestäänselvyytenä:
"Kenenkään ei tarvitse tietää. Tällaista tapahtuu tuon tuosta."
Tähän liittyvä yksityiskohta on, että alkuteoksen nimi Gravel Heart on kirjaimellisesti 'sorasydän', murskattua kiveä siis. En tiedä, mitä kääntäjä Einari Aaltosen (tai kenties kustantajan) mielessä on ollut kirjan suomenkielistä nimeä annettaessa, mutta itselleni tämä tuntuu tärkeältä yksityiskohdalta. Ei pelkästään perheen kohtalon ja siihen liittyvien valtaapitävien ja valtaa himoitsevien henkilöiden vuoksi vaan myös Salimin rikkonaista, mutta pärjäämään pakotettua Lontoon elämää ajatellen.
Aaltosen käännöstä on ilo lukea sen kaikissa vivahteissa ja vakaassa kerronnan rytmissään. Toivottavasti Gurnahin äärimmäisen mielenkiintoisten, kolonialismin jälkivaikutusten kuvaamiseen omistautuneiden teosten kääntäminen suomeksi jatkuu edelleen.
Itselleni Kivisydän on aikaisemmin lukemaani Loppuelämät-teosta helpommin samastuttava läntiseen maailmaan sijoittuvaa siirtolaisuutta ja opiskelijaelämän monikulttuurisuutta kuvatessaan. En tiedä, kuinka paljon omaelämäkerrallisuutta kirjaan sisältyy, mutta kirjallisuudentutkija ja kirjailija Gurnah muutti Englantiin kotimaastaan Sansibarista 18-vuotiaana poliittisena pakolaisena.
Viittaukset kirjallisuuteen ovat mielenkiintoisia tässä tarinassa, jossa kirjallisuutta ja kirjallisuuden klassikoita katsellaan kahden erilaisen kulttuurin ja kokemusmaailman läpi. Kirjan ydinkysymyksiä alleviivaa Salimin viittaus Shakespearen näytelmään Mitta mitasta (Measure for measure). Shakespearen näytelmä puolestaan viittaa Matteuksen evankeliumin kohtaan: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan."
Salimin isä, jolta poika selvästi on perinyt taipumuksensa kirjallisuuteen, kommentoi poikansa viittausta, että koska hän nyt tietää, mitä näytelmässä tapahtuu, ei hänen tarvitse sitä lukeakaan. Eikä hän tarkoita ainoastaan Salimin juoniselostusta. Lukija ei voi muuta kuin jäädä pohtimaan, kuinka harvoin oikeudenmukaisuus toteutuukaan tässä maailmassa. Joidenkin ihmisten elämä tuhoutuu tuon tuosta.
Juri Patrikaisen suunnittelema kirjan kansi palautti minut 70-luvulle. Lentopostikirjeet - niiden hauraissa ja rapisevissa kuorissa ajatukset ennen matkasivat maailman ääreltä toiselle.
Muualla:
Petri Hänninen: Herkän miehen Odysseia - Abdularazak Gurnahin Kivisydän kertoo vallankäytön langettamasta varjosta. Kulttuuritoimitus 14.5.2024
Helmet-lukuhaasteessa 2024
kirjan voi sijoittaa seuraaviin kohtiin:
7. Kirjassa rakastutaan
9. Kirjassa joku karkaa
11. Kirjan kannessa on yksi neljästä elementistä (lentopostikuori)
17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo
24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (osittain Lontoo)
27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta
29. Kirjassa valehdellaan
36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja
37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita
41. Kirjassa syntyy lapsi
47. - 48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä
(Kaikki Gurnahin kirjojen suomennokset on tehnyt Einari Aaltonen)
49. Kirja (käännös) on julkaistu vuonna 2024
Kommentit
Lähetä kommentti