Siirry pääsisältöön

J. L. Carr: A Month in the Country

Rauhan päiviä


Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kannen kuva: National Railway Museum, copyright Brendan King.




J. L. Carr: A Month in the Country. With an introduction by Penelope Fitzgerald. Alkuperäinen ilmestymisaika 1980. 104 s. Penguin Modern Classics, 2000.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

    "The marvelous thing was coming into this haven of calm water and, for a season, not having to worry my head with anything but uncovering their wall-painting for them. And, afterwards, perhaps I could make a new start, forget what the War and the rows with Vinny had done to me and begin where I'd left off. This is what I need, I thought - a new start and, afterwards, maybe I won't be a casualty anymore.
    Well, we live by hope."

On vuosi 1920. Tom Birkin palaa "sieltä jostakin" takaisin elämäänsä. Hänen kasvojensa toinen puoli nykii tahdottomasti hermoihin aiheutuneen sotavamman seurauksena, mikä on myös tehnyt hänestä änkyttäjän. Hän on rahaton ja hänen vaimonsa Lontoossa on kadonnut toisen miehen matkaan. Hän on kuitenkin saanut työn, josta iloitsee, mahdollisuuden näyttää osaamisensa, johon on saanut myös koulutuksen.  

Tom on palkattu kuorimaan esiin ja restauroimaan Oxgodbyn kylän keskiajalta peräisin olevan kivikirkon kauan sitten päälle maalattu seinämaalaus.

Hän saapuu kaupunkiin junalla kaatosateessa kantaen mukanaan koko vähäistä omaisuuttaan. Hän ei pane pahakseen palkkansa pienuutta eikä vaatimatonta majoitusta, hän on itse pyytänyt saada majoittua kirkon tornihuoneeseen. Huoneen lattian läpi kulkevat kirkonkellojen soittoköydetkään eivät häntä häiritse. Ensimmäisen aamunsa kesäauringossa hän näkee torninsa ikkunasta viehättävän maalaismaiseman, josta tulee saamaan nauttia koko kylässä viettämänsä ajan.

Huolimatta kirkkoherra J. K. Keachin virkaintoisesta pikkumaisuudesta työntekijää kohtaan, joka on palkattu vastoin hänen tahtoaan, muut kyläläiset ottavat Tomin lämpimästi vastaan. Alkaen asemanvartijan perheestä, joka jo saapumisiltana kutsuu häntä aterialle sateesta. Myös kirkkoherran vaimo Alice Keach ottaa tavakseen käydä tervehtimässä häntä työssään ja jäädä hetkeksi juttelemaan. Kirkkomaalla työskentelee yritys Moon Bros, joka osoittautuu herra Mooniksi, yksikössä, arkeologiksi, joka työskentelee toisen toimeksiannon parissa ja etsii merkitsemätöntä, tärkeää hautaa.

Herra Moonista ja Tomista tulee ystävät, vähän kuin työtoverit. He syövät aamiaista yhdessä ja jakavat tiedot töidensä edistymisistä. Molemmat ovat olleet sodassa eivätkä he tarvitse paljon sanoja ymmärtääkseen toisiaan.

Päivät toistuvat lähes toistensa kaltaisina. Loppukesä on kuuma ja kaunis, Tom tutustuu vähitellen kyläläisiin ja huomaa näiden arvostavan hänen silmäänsä käyttöesineille ja tietämystään vanhoista esineistä. Hän tuntuu nauttivan saadessaan tutkia vanhojen arkiesineiden toimintaa, kuten vaikkapa kirkon patentoitua Bankdam-Crowther -koksilämmitintä, kirkkoherran arkkivihollista, joka tämän sanojen mukaan pöllyttelee savua ja lieskoja talvisten sunnuntaipalvelusten aikaan ohjaten kuulijoiden huomion pois hänen saarnoistaan.
 
Jo peitetyn maalauksen paikka kirkon suurimmalla seinällä kertoo kirkkomaalauksiin perehtyneelle Tomille, että kätketty maalaus esittää viimeistä tuomiota. Se on näyttävin ja vaikuttavin keskiaikaisten kirkkomaalausten aihe, ja samalla tilaa vaativin. Työhön ryhtyessään hän huomaa maalauksen tekijän olleen epätavallisen taitava ja käyttäneen luultavasti kuninkaallisista toimeksiannoista peräisin olleita kalliita väriaineita eikä niiden korvikkeita, kuten useissa tavanomaisemmissa maalauksissa tehtiin. Työskennellessään hän pohdiskelee maalaria ja päätyy ajan oloon yllättäviin havaintoihin. 

Tom huomaa haluavansa viivytellä työnsä loppuun saattamisessa, hänethän on palkattu urakkapalkalla, eikä häntä haittaa viipyillä mielelleen hyvää tekevässä maaseudun rauhassa pitempäänkin. Osasyynä saattaa olla myös Alice Keach, jonka kauneutta hän mielessään vertaa Botticellin Kevääseen.


"And this steady rhythm of living and working got into me, so that I felt part of it and had my place, a foot in both the present and past; I was utterly content. But I didn't know this until, one day, Alice Keach said: 'You're happy, Mr Birkin. You're not on edge any more. Is it because the work is going well?'"


Tuosta kesästä tulee hänelle onnen kausi elämässään, aika johon hän silloin tällöin palaa, kuten muistojaan paperille kirjoittaessaan kymmeniä vuosia myöhemmin. Aika, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista.

Tämä englantilaisen nykykirjallisuuden klassikkona pidetty ajaton pienoisromaani on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1980. Ikävä kyllä sitä ei ole vieläkään  suomennettu. 

Nautin kirjan kerronnasta, tavasta jolla se sulki lukijansa kesäisten päivien kiireettömään syleilyyn ja maalaisyhteisön hyväntahtoiseen huolenpitoon. 

Kirja avaa päähenkilönsä mieltä ja tunteita yhtä luontevasti ja vähäeleisesti, mutta vakuuttavasti kuin artesaani paljastaa restauroimaansa maalausta. Viimeistä tuomiota esittävää maalausta esiin työstäessään Tom Birkin työstää myös omaa helvettikokemustaan, jolle hänellä ei ole sanoja. 

Kirjasta on tehty samanniminen elokuva. Sen on ohjannut Pat O'Connor, 1987.

Kirjaa lukiessani nousi tietenkin mieleeni muutaman vuoden takainen menestysteos, Anneli Kannon romaani Rottien pyhimys, jossa kuvataan Hattulan keskiaikaisen kivikirkon maalausten tekoa. Aiheiden kohtaamisen lisäksi kirjoilla ei ole kovin paljoa yhtäläistä. Kannon kirjoitustyyli on runsaan, jopa ylenpalttisen kuvailevaa, kun taas Carr on kiteyttäjämestari, joka kuitenkin onnistuu taikomaan kirjaansa viipyilevän, ajan juoksun ulkopuolella olevan tunnelman ja hiljaista huumoria.

Jokin kirjassa toi mieleeni myös Laurie Leen 1930-luvun kesäisistä vaelluspäivistä alkavan omaelämäkerrallisen romaanin As I Walked Out One Midsummer Morning, 1969 (Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna, suom. Kersti Juva, 1982). Leen kirja on tapahtumiltaan dramaattisempi, mutta Englannin maaseudun keskikesän täyteyden kuvaus kutsui sen mieleeni.


"Am I making too much of this? Perhaps. But there are times when man and earth are one, when the pulse of living beats strong, when life is brimming with promise and the future stretches confidently ahead like that road to the hills. Well, I was young..." 


Muualla:





Helmet-lukuhaaste 2024:ssä
kirja sopii kohtiin:

6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle
7. Kirjassa rakastutaan
11. Kirjan nimessä tai kannessa on yksi neljästä elementistä
17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo
30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja
31. Kirjassa on vammainen henkilö
33. Kirjassa muutetaan maalle




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie