Aki Ollikainen: Pastoraali

Maailmoiden rajalla

Aki Ollikainen: Pastoraali. 138 s. Graafinen suunnittelu Elina Warsta. Siltala, 2018.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan graafinen suunnittelu: Elina Warsta.

"Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta."

Aki Ollikaisen modernin pastoraalin paimen on keski-ikäinen maallemuuttaja Aatu, entinen pöytälaatikkorunoilija, joka tuskin enää puhuu mitään muille kuin lampailleen, ei vaimolleen Elinallekaan. Hänen laumaansa syntyy mykkä karitsa ja Aatu ruokkii sitä, kantaa sitä sylissään ja juttelee sille. Tarinassa mykällä karitsalla, lauman kolmannellatoista, on oma tärkeä roolinsa kuin kolmannellatoista apostolilla.

Naapurissa asuvat ikäihmiset Sirkka ja Vilho, Sirkka jo omaan itseensä käpertyneenä, vain muutamaa sanaa toistellen, Vilho vaimostaan huolta pitäen ja arkisia askareita toimitellen. Tytär Leena asuu piharakennuksessa miehineen. Kalakaverikseen Vilho saa tyttärentyttärensä Merin, joka tulee äitinsä sijasta maalle mummoa hoitamaan muutamaksi viikoksi. Merin kanssa on samanikäinen Aatun ja Elinan poika Kaius, ja teini-ikäiset nuoret löytävät toisensa. Kylässä, saunakamarin asukkaana vierailee myös Reijo, vastikään Ruotsiin sotalapsena viedyn ja sinne loppuiäkseen jääneen veljensä kotimaan multiin haudanneena. Lähistöllä kokoonnutaan hiljaisuuden retriittiin.

Pienessä kyläyhteisössä on riittämiin ainesta sukupolvien ja elämäntapojen kohtaamiselle. Itäsuomalaiseen kylään sijoittuva Ollikaisen "paimenidylli" on sekä veitikkamaisen keveä ja valoisa että tummien sävyjen vakavuudella ja yllätyksellisellä dramatiikalla ladattu. 

Jo antiikin paimenidyllit olivat sikäli kaksinaisia, että niiden ajateltiin kuvaavan luontoa, mutta ne sijoittuivat kuitenkin viljeltyyn maisemaan ja ihmisen elinkeinojen piiriin. Ollikaisen piirtämässä maisemassa ollaan villin ja viljellyn rajamailla.

Rajanveto on yksi kirjan teemoista: luonto ja ihminen, maaseutu ja kaupunki, elävät ja kuolleet, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet, ja edelleen yhä pienemmät yksiköt tässä asioiden järjestymisen loputtomassa rajankulussa, jonka mukaan muisti ja ihmisajatus maailmaa tulkitsee.

Monenlaista rajaa piirtyy näkyviin.

"Maisema veden kalvolla oli niin täydellinen, että oli mahdotonta sanoa, kumpi noista kahdesta oli oikea maailma. Ihmiset järven rannalla tietysti kuvittelivat, että kohottaessaan katseensa kohti lentokoneen jälkeensä jättämää savuvanaa he tuijottivat taivaankaaren kurkihirttä. Mutta entäpä jos he olivatkin vain kuvajaisia? Ja se, mitä he nyt näkivät veden pinnalla, oli heidän mahdollisuutensa kurkistaa katoavan hetken ajan todelliseen maailmaan."

Maisemassa, luonnossa ihmishavainnoinnin kohteena tulee vastaan yhä uusia rajapintoja ja heijastuksia: veden peili, suden tai ihmisen silmä; ikkunoina jonnekin, mistä ei juuri ole tietoa eikä sanoja.

Eläimet ovat hahmoina tarinankuljetuksessa yhtä tärkeitä kuin ihmishahmot. Kronos-niminen valtava hauki, nimensä pohjalta titaaneista suurin ja maailman valtias, on järven ravintoketjun huipulla ja syönyt jo useita omia poikasiaan. Sekin kuitenkin erehtyy ja tulee syödyksi. Ensi kertaa virvelöivän Merin kalansaalis pannaan miesyhteisössä Kaiuksen piikkiin. 

Odinin korpit, Hugin (ajatus) ja Munin (muisti) ovat osa kirjan mytologista eläimistöä. Laajalti Euroopassa ylimpänä jumalana palvotulla Odinilla oli myös kaksi sutta, mutta tässä tarinassa kohtaamme suden yksinään. Kun niemennokassa laiduntavia kahtatoista lammasta ryhdytään suojelemaan sudelta, päästään vastakkain myös karhun, metsän ikiaikaisen kuninkaan, kanssa. Itäiset metsien ikiaikaiset jumaluudet kohtaavat läntiset ja eteläiset sotivat jumaluudet.

 "Katsoessaan aurinkoon ihminen näki kaiken, mikä oli tärkeää. Hän näki sen, mistä elämä oli lähtöisin. Mutta katsominen oli vaarallista, poltti silmät. Katsottuaan suoraan aurinkoon ihminen oli valaistunut, ja valaistuneena saattoi hyvin kulkea lopun elämäänsä sokeana. Ei ollut enää mitään, mihin tarvitsi silmänsä luoda, kun oli nähnyt taivaan kehrän täydellisen kauneuden.

    Jos taas ei halunnut nähdä täydellisyyttä, jos osasi katsoa sen ohi, saattoi nauttia päivänkakkaroista ja sudenkorentojen siipien välkkeestä." 

Ollikaisen paradoksit ovat osuvia. Ihmisen tietämyksen rajat suojelevat häntä paremmin kuin hänen voimansa, rohkeutensa tai viisautensa pystyvät tekemään. Tosi ja sen kuvajainen sekoittuvat, pedon keltainen katse sekä karitsan että suden silmissä. Ja ihminen sekoittaa kuvajaiset ja rajat, jumaluudet ja alkumahdit.

Alun seesteinen tarina muuttuu loppupuolella yllättäen, luonto on etäältä tarkasteltuna kaunis ja rauhallinen, mutta lähietäisyydeltä arvaamaton ja ihmiselle pelottava tai käsittämättömiä onnen hetkiä tuottava kuin elämän kulku.

Ollikaisen yhdenpäivänromaani pusertaa paljon ihmiselämästä yhteen päivään ja osoittaa moniaalle kirjallisessa perinteessä. Kaikuja kirjallisuuden klassikoista nousee mieleen niin runsaasti, että niiden luettelemisen merkitys tuntuu kyseenalaiselta. Omantyylisiään pastoraaleja ovat kirjoittaneet monet halki vuosisatojen, ja Ollikaisen tiivis, hiottu teos asettuu näiden muiden teosten kanssa vuoropuheluun, välillä ilkikurisesti tai ironisesti, välillä pastoraalista vertauskuvaa jatkaen.  

Elina Warstan graafinen suunnittelu teokselle osuu jälleen napakymppiin. Kirja on yhtä klassinen ja toisaalta merkityksistä tiheä kuin sen kansi viestiikin.

Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi, käsitteli 1860-luvun nälkävuosia tavalla, joka puristi sydämen kokoon ja osoitti, että suuria historiallisia tapahtumia on mahdollista kuvata myös pienimuotoisella proosalla. Pastoraali vakuuttaa edelleen, että pienoisromaani on Ollikaisen omaa aluetta. Maailmankaikkeuden osasiin kätkeytyy sen kokonaisuus.

"Tästä hetkestä varjot taas lähtivät pidentymään. Puolenpäivän aurinko oli matkansa lakipisteessä. Se näki kaiken ja eikä kuitenkaan mitään - kuin luoja-jumala se oli ilman ajatusta omasta minuudestaan."

Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan graafinen suunnittelu: Elina Warsta.

Muualla:

Mervi Kantokorpi: Aki Ollikainen kerää HS:n kriitikolta ylistyksiä: "Hän kykenee kirjoittamaan ihan mitä tahansa". Helsingin Sanomat 22.9.2018 

Aki Ollikainen: Pastoraali. Tuijata-blogi 10.9.2018

Aiki Ollikainen: Pastoraali. Kirjan pauloissa -blogi 9.9.2018

Paimenkirjeestä pastoraaliin. Kirjatimpuri-blogi 1.10.2018

Bo Pettersson: Finskt pastoral för vår tid. Hufvudstadsbladet 7.1.2018

Helmet-lukuhaasteessa 2024 

kirja sopii kohtiin:

11. kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä

13. kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu

30. kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

33. kirjassa muutetaan maalle

35. kirjassa vietetään aikaa luonnossa

43. kirjalla ei ole päähenkilöä