Rottien pyhimys

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. 2021, Gummerus. 405 s.

Kirkkoherra ja kirkkovouti seisovat kirkkomäellä katselemassa, kuinka pitkästä matkasta väsyneet maalarit lähestyvät kylää jalkapatikassa. Mäelleen he myös jäävät katselemaan, kun maalarit lähtevät kohti uutta urakkaa. 

Noiden tilanteiden väliin mahtuu paljon: kirkko puhkeaa maalareiden käsissä puhumaan kuvin koko maailman syntyä ja historiaa sekä raamatullisten henkilöiden ja pyhimysten elämäntarinoita. Kylän ihmiset kokevat suuren hämmästyksen kohdatessaan nuo kuvat. Pastori ja kirkkoisäntä taas kokevat raskaan vastuun painavan siitä, että ovat ryhtyneet kirkon maalauttamisen urakkaan, ja maalarit kokevat epätoivon, ilon ja ihmetyksen hetkiä.

Orpo tiilimestarin Pelliina on menettänyt ainoan tukensa maailmassa hänet omakseen ottaneen ja tiili- ja savityön taitoihin perehdyttäneen tiilimestarin kuoltua. Kyläläiset pitävät tyttöä omituisena ja kohtelevat häntä kuin hänellä olisi outoutensa vuoksi paha silmä. Mutta Pelliina on taitava, ja kohtalon oikusta maalariseurue joutuu ottamaan hänet mukaan urakkaan. Pian Pelliina osoittautuu lahjakkaaksi maalariksi, vaikkei ole eläissään aikaisemmin nähnytkään kuvia, kuten eivät muutkaan Hurttalan kyläläiset, onpahan vain koristellut saviastioita kasviornamentein.

Kanto hallitsee varmoin ottein laajan lähdeaineistonsa ja osaa muuttaa historiatiedon eloisaksi kuvaukseksi kansan elämästä 1500-luvun alussa. Juuri sanaakaan en ole kirjasta lukenut ilman, että sen mojova kieli mainittaisi. Oikeastaan kirjan kieli on kyllä muutoin lähinnä hyvää yleiskieltä, mutta hersyttelyyn se puhkeaa, kun tulee kyse ajan kiro- ja haukkumasanoista. Niiden suhteen kirja on pienoinen aarrekammio, ja Kanto onkin kertonut käyneensä aihepiiristä oikein kurssin.

Kuvattavana olevaa kylää katsellaan enimmäkseen lämpimän humoristisesti. Silti kyseessä on enemmän tragedia kuin komedia, mutta niin kuin usein elämässäkin, näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan. 

Sekä kirkkomaalauksista kiinnostunut että niihin välinpitämättömästi suhtautuva lukija todennäköisesti kokee maalausten synnyn, traditioiden ja tekotapojen kuvauksen antoisaksi. Näkökulma maalausten tarkastelussa on useimmiten oppilasta opettavan maalarimestarin, joka paljastaa maalareiden ammattien saloja, mutta myös tulkitsee omaa ymmärrystään maalausten sisällöstä ja asioista, joista niiden on tarkoitus viestiä,

Itse mietin lukiessani paljon tuon aikaisten ihmisten uutta kokemusta kuvista. Ei ihme, että ne löivät ällikällä kirkon luovuttajaisjumalanpalvelukseen tulevat kyläläiset. Mikä seikkailu heille on avautunut, kun he ovat alkaneet kuvia katsella ja rakentaa omaa käsitystään niistä.

Varsinaisen seikkailun sai myös kokea Pelliina oppiessaan ilmaisemaan itseään tavalla, jota ei tiennyt osaavansa. Hän löytää kirjassa taiteilijan itsestään. Niin myös naisen, ja kaiken naisena olemiseen liittyvän ilon ja surun.

Pelliina on kirjan minäkertoja, joka kuvaa sisäistä maailmaansa. Minulle Pelliinan tarina on yksi niistä tarinoista, joita kirjallisuuden meidän aikanamme on tarpeen kertoa: yksi historian unohduksiin painamista naisista, sellaisena kuin hän olisi hyvin voinut olla.

Kirkon maalaamisen suuri urakka, joka vaatii maalareilta heidän kaiken valoisan aikansa keväästä syksyyn, on mullistus monella tapaa. Se muuttaa koko kylän, tekee siitä suositun matkailu- ja pyhiinvaelluskohteen. Se muuttaa myös kaikkien urakkaan osallistuvien elämän. Kukaan heistä ei ole enää ennallaan urakan valmistuttua.