Elämää hautajaissaattueessa
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kansi: Mika Tuominen. |
Marko Järvikallas: Saattue. 159 s. Päällys: Mika Tuominen. Siltala, 2024.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
Marko Järvikallas on julkaissut aikaisemmin novellikokoelmat Minne täällä voi mennä (2020) ja Sano jotakin kaunista (2021). Yhdessä näiden kokoelmien kanssa hänen juuri alkuvuodesta ilmestynyt kokoelmansa Saattue muodostaa trilogian.
Saattue jatkaa samassa tyylilajissa kuin aikaisemmat kokoelmat. Järvikallaksen teksteille on usein ominaista tietty epämukavuuden tunne, joka syntyy jonkin vähintäänkin häiritsevän asian odottamisesta. Uuden kokoelman tarinoissa epämukavuus ei päädy yhtä surrealistisiin ulottuvuuksiin kuin edellisen teoksen joissakin novelleissa.
Novellissa Inho esiintyy Jean-Paul Sartren saman niminen eksistentialismin klassikko. Sadetta vuokramökillään pitävä lomaileva uusperhe saa olosuhteiden pakosta kuunnella isän valitsemaa nuoruutensa klassikkosuosikkia, jolla hän haluaa sivistää teini-ikäisiä lapsiaan ja luoda yhteistä kokemusta perheeseen, jossa eri äitien tyttö ja poika ovat viileissä väleissä toistensa kanssa. Yhteinen kirjallisuushetki ei toimi toivottuna lähentäjänä. Ahdistuksesta kärsivä poika toteaa, ettei kirjan kuunteleminen ainakaan helpota hänen oloaan. Hienovireisesti novelli piirtää kuvan hyväntahtoisesta, mutta muiden tunteille epäsensitiivisestä isästä ja hänen vaikutuksestaan.
Useammassa novellissa epämukavuuden ja suoranaisen inhon kohteeksi nousee ihmisen suhde ympäristöönsä, eläinten ja luonnon tuhoaminen, aiheeton väkivalta.
"Näytille on aseteltu kenkiä erityyppisille ihmisille. Ihmiset viestivät kuolleiden eläinten nahasta valmistetuilla jalkineilla toisilleen."
"Suupala suupalalta mies muuttuu hiljaisemmaksi.
Hän yrittää pysyä mukana, mutta sanat ovat kankeita, leikki ja yllättävyys kadonnut, jotakin kovin kulmikasta törmännyt pöytään.
Eläimen ruumis on tullut heidän väliinsä.
Se kuolonlöyhkä, teon selittämättömyys, murha.
Lumo on kadonnut.
Mies ei voi sille mitään, se on kadonnut.
Kaikki seksi poissa.
Naisen huulilla, hampaiden väleissä, kielellä ja vatsalaukussa kuplii kuolleiden rasva ja liha."
Novellissa Mikko ja Karin nuoret löytävät järvestä pintaan nousseen, salakaadetun ja pakatun suden ruhon. Salaa he tutkivat ja edistävät sen mätänemisprosessia saadakseen haltuunsa sen kallon. Kallon, jonka hallussapito toiselle heistä edustaa valtaa, toiselle yhä pahemmaksi yltyvää kuvotusta.
Tarinat ympäröivät lukijan kuin paita, jonka sisään on jäänyt jotakin iholla kutittavaa ja pistävää. Henkilöissä on murrosikäistä uppiniskaisuutta; muissakin kuin murrosikäisissä, joita kyllä kuvaavasti esiintyy monessakin kertomuksessa. Henkilöistä elämäntilanteineen muodostuva saattue ei kaappaa immersiiviseen syleilyynsä, pikemminkin torjuu läheltään.
Usein tarinoiden sisään syntyy ikään kuin valaistu tila: perheen kesämökki, pojan ja yksinhuoltajavanhemman pieni koti, kirkko... Valaistun tilan reunamilla tapahtuu jotain outoa, mihin ei oikeastaan haluaisi kohdentaa katsettaan. Joskus lohtua ja yhteyttä etsitään hyvin oudoista tilanteista ja paikoista, kuten novellin Valokaari päähenkilö tekee. Silti tarinoissa pilkahtelee todellista välittämistä ja kohtaamista. Valokaaressakin välittämisen ja äidinrakkauden ilmeneminen tulevat päähenkilölle odottamattomana yllätyksenä.
Inhon vastapainoksi asettuu pyhän yllätyksellinen ja selittämätön kokemus, kauneuden ihme. Näin erityisesti viimeisessä novellissa Ikonit, jossa omalaatuinen, beckettmäisesti sosiaalisista suhteista syrjään vetäytynyt mies mahdollistaa oudolla tavallaan mailleen saapuneen pariskunnan jäämisen maaseudulle, jonne he ovat alun perin tulleet retkeilemään. Nainen on taiteilija, ja hänen tuottamansa ikonit nousevat tarinassa symboloimaan sitä odottamatonta iloa ja valoa, joka outoihinkin kohtaamisiin saattaa sisältyä.
Kirjailija Järvikallas on myös dramaturgi ja teatteriohjaaja, mikä näkyy hyvällä tavoin hänen novelleissaan: niiden vahvassa visuaalisuudessa, siinä miten tila ja esineet ottavat tarinassa merkityksiä ja ihmisten sisäinen maailma saa ilmenemismuotonsa tekoina ja eleinä yhtä paljon tai enemmänkin kuin sanoina.
Järvikallas lukee itse kirjansa äänikirjaversion. Siksi oli vaikea päättää kumpaan tarttuisi, kuultuun vai luettuun. Lukeminen voitti tällä kertaa.
Arvioni kirjasta Sano jotakin kaunista.
Muualla:
Marko Järvikallas: Saattue. Jotakin syötäväksi kelpaamatonta -blogi 17.3.2024
Helmet-lukuhaaste 2024:ssä
kirja sopii kohtiin
7. Kirjassa rakastutaan
17. ärsyttävä henkilöhahmo
29. valehdellaan
32. on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 milj. puhujaa
35. vietetään aikaa luonnossa
38. kannessa tai nimessä käsi tai kädet
49. julkaistu 2024
Kommentit
Lähetä kommentti