Elävät ja kuolleet
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Emmi Kyytsönen. |
Valérie Perrin: Vettä kukille (ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs, 2018). Suomennos Saara Pääkkönen. Päällys Emmi Kyytsönen. 473 s. WSOY, 2023.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
"Miksi kirjat viehättävät meitä samaan tapaan kuin ihmiset? Miksi kannet houkuttelevat kuin katse tai tutun kuuloinen ääni, joka saa vaihtamaan suuntaa, vangitsee huomion ja kukaties muuttaa elämämme kulkua?"
Valerie Perrinin ensimmäinen suomennettu teos Vettä kukille on ollut kansainvälinen menestysteos ja se on käännetty usealle kymmenelle kielelle. Omassa sosiaalisessa kuplassani kirjaa on myöskin kehuttu kovasti, vaikka on niitäkin, jotka ovat hienoisesti pettyneet paljojen kehujen jälkeen.
Tunnustan heti alussa kuuluvani tuohon jälkimmäiseen lukijaryhmään. Toisaalta periaatteeni on, että kirjaa kuuluu aina arvioida oman lajityyppinsä edustajana, ei omien lajityyppimieltymysten pohjalta. Tämä kirja on ennen kaikkea lukuromaani ja rakkausromaani. Minun makuuni se on hiukan liian sentimentaalinen ja ylenpalttisella kauneudella kuorrutettu, vaikka se toisaalta on myös elämänmakuinen, viisas ja arkinen hyvällä tavalla.
Kirja on ranskalainen hieman samaan tapaan kuin Muriel Barberyn Siilin eleganssi, joka putkahti mieleeni useaan kertaan lukiessani. Ehkäpä kirjojen päähenkilöiden jakama ammatti, portinvartija, sai tämän aikaan. Mutta on kirjoissa muutakin yhtäläistä, lähinnä ihmishavainnoissa ja päähenkilön sisäisen maailman rikkaudessa ja huumorissa. Eroavuuksissa on mielenkiintoista se, miten Siilin eleganssi kuvaa sosiaalisen eron ns. sivistyneistön ja tavallisen kansan välillä Ranskassa (lähes) ylittämättömäksi; Vettä kukille sen sijaan ylittää tämän rajan höyhenenkeveästi, kuin ei sitä olisikaan.
Kirjan aihepiiri kiehtoi minua etukäteen: päähenkilönä hautausmaanhoitajana ja hautausmaanvartijana työskentelevä nainen. (No, hiukan myös hänen miehensä.) Violette Toussaint on sympaattinen päähenkilö. Villinä ja kodittomana sijaiskodeissa kasvettuaan hän saa hyvin nuorena lapsen ja myöhemmin myös sormuksen sormeensa baarityössään tapaamaltaan komistukselta Philippe Toussaintilta. Mies osoittautuu täydelliseksi tyhjäntoimittajaksi sanan pahimmassa mielessä. Hän tuntuu välittävän vain moottoripyörästään ja naiskentelusta ympäri pitäjää. Rahaa hän saa varakkailta vanhemmiltaan ja lisäksi Violette tekee työtä kahden edestä ensin junaseisakkeen portinvartijana ja sitten hautausmaanvartijana, joiden molempien työpaikkojen puolesta pariskunnalla on myös pieni talo asuttavanaan.
Violette tekee työt, mies pitää rahat; mutta Violette ei ole katkeruuteen taipuvainen. Hän rakastaa työtään hautausmaalla ja omassa pienessä puutarhassaan. Hän on "vähään tyytyväinen sijoituslapsi", kuten hän joskus lapsuudessaan on kuullut sosiaalityöntekijän sanovan. Itse hän ajattelee, että haluja varten ihmisessä pitää olla sisällä aukko. Sellaista hänessä ei ole, sillä hän on ääriään myöten täysi. Kun hän löytää kirjallisuuden ja oppii vasta aikuisena lukemaan kunnolla, hänelle riittää yhä uudelleen se yksi kirja, joka on saanut hänet houkuteltua lukemiseen, John Irvingin Oman elämänsä sankari.
"Sää on ihana. Toukokuun aurinko hyväilee maata, jota kaivan. Kolme kissavanhusta löytää krassinlehtien alta nuoruutensa ja lähtee yhdessä jahtaamaan kuvitteellisia hiiriä. Jossain kauempana laulaa muutama epäluuloinen mustarastas. Éliane nukkuu selällään jalat taivasta kohti."
Hautausmaalla Violette näkee koko elämän ja yhteiskunnan kirjon niin vainajissa ja heidän elämänvaiheissaan kuin heidän omaisissaan ja surijoissaankin. Hän huolehtii hautausmaan kodittomista kissoista ja koirista, joista useimmat ovat jääneet sinne omistajiensa tultua haudatuiksi. Hänen pienessä mökissään tapaavat säännöllisesti teekupposen äärellä haudankaivajat, hautausurakoitsijat ja kirkkoherrakin. Joku sureva omainen saa siellä silloin tällöin lasillisen portia.
Violetten omassa elämässä tapahtuu suuri tragedia, minkä ympärille kirjan juoni pitkälti kietoutuu. Kirja onkin kuvaus surusta, joka pitkään lähes hautaa alleen surijan, mutta sen rinnalla kulkee voimistuva elämänhalun virtaus. Puutarhalla ja kasveilla on tässä oma erityinen roolinsa. Samoin ihmisillä, jotka hautausmaa tuo Violetten elämään, samalla kun se myös ottaa osan hänen elämänsä ihmisistä.
Minun mieltymyksiini nähden kirja olisi kaivannut tiivistämistä, vaikka ymmärrän monen myös viipyilevän mieluusti sen tunnelmissa ja ihmiskohtaloissa. Tarina olisi kuitenkin tullut paremmin esiin, jos sitä ympäröivästä paljosta puheesta ja kuvailusta olisi karsittu reilusti. Vain yksi pieni esimerkki: jokaisen luvun alussa on muistoruno tai pätkä siitä, ja runoja ja lauluja vilahtelee myös tekstissä. Alkuun tämä tuntuu mainiolta ja romaanin ympäristöön hyvin sopivalta. Mutta kun lukee liki viisisataa sivua tekstiä, jota rytmittävät enemmän tai vähemmän kömpelöt muistovärssyt, parhaimmillaan alkaa naurattaa, enkä ole ihan varma, onko tämä kirjoittajan tavoite, ainakaan kaikissa kohdin. Violetteakin kyllä naurattaisi, joten ehkä se on tavoite.
Violette on henkilönä niin onnistunut, että hänet alkaa kuvitella tuntevansa. Muut henkilöt jäävät ohuemmiksi, lukuun ottamatta Sashaa, hautausmaan portinvartijan mökin ja viran edellistä omistajaa, joka toimii Violetten henkisenä oppi-isänä elämässäkin, ja etenkin elämässä. Hänestä piirtyy melko lyhyenäkin kuvauksena kokonainen, ehjä ja kiinnostava ihminen. Muut henkilöt, jopa Violetten rakkauden kohteet, jäävät hiukan luonnosmaisiksi.
Violette onkin kirjan pääasiallinen kertoja, hän puhuu minämuodossa ja muiden henkilöiden näkökulmia kuvataan kertojan kautta. On kuitenkin mielenkiintoisia poikkeuksia, kaksi naishenkilöä: Francoise Pelletier ja Geneviéve Magnan, molemmat Philippe Toussaintin valloituksia ja Violettelle melko tuntemattomaksi jääviä henkilöitä. Heidän minäkerrontansa jää kirjassa lyhyeksi, mutta tuo esiin uutta näkökulmaa kirjan tapahtumista ja Philippestä.
Kirja sisältää myös muistiinpanoja, päiväkirjoja ja kirjeitä. Irène Fayollen, hautausmaalle rakastajansa viereen haudatun naisen, päiväkirjaääni ei juurikaan eroa Violetten äänestä. Violetten ja Irènen tarinat risteävät kirjan tapahtumissa oleellisella tavalla Irènen tavallaan johdattaessa kuolemansa jälkeen poikansa Violetten hoitamalle hautausmaalle. Vaikka naisten kohtalot ovat samantapaisia ja eroissaan alleviivaavat Violetten kehitystä naisena, olisi Irène Fayollen minusta saanut kasvaa rakkaustarinassaan omaan, persoonalliseen ilmaisuunsa ja mittaansa.
En ole kertonut juonesta kuin viitteellisesti, sillä kirja on vahvasti juonikertomus ja juonen käänteiden seuraaminen kuuluu kirjan viehätykseen. Siinä on paljon rakkaustarinaa, mutta myös yllätyksellistä ja traagista jännitystarinaa.
Kustantajan kirjan liepeessä antamien tietojen mukaan kirja on palkittu Ranskassa lehdistön Prix Maison de la Presse -palkinnolla sekä lukijoiden Prix de lecteurs -palkinnolla ja siitä on tekeillä tv-sarja. Vettä kukille on Valérie Perrinin toinen romaani.
Suomalaisen painoksen kannen tekijä Emmi Kyytsönen on tavoittanut kirjan tunnelmaa kauniissa kansikuvassa, vaikkakin - ehkä kirjan pikkutarkan kuvailutyylin vuoksi - melkein odottaisin kansikuvan olevan vielä enemmän kirjassa kuvatulle miljöölle uskollisempi. Violetten mäellä sijaitsevan puutarhan ja mökin ympärillähän on aita, joka erottaa puutarhan hautausmaasta.
Muualla:
Valérie Perrin: Vettä kukille. Kirjasähkökäyrä-blogi 17.6.2023
Helsingin Sanomat listasi kirjan Top teniinsä riippumattokirjana kesällä 2023:
Helmet-lukuhaaste 2024:ssä
kirja sopii kohtiin:
7. rakastutaan
9. joku karkaa
11. kannessa yksi (/kaksi) neljästä elementistä
17. ärsyttävä henkilöhahmo
21. kirjasta on tehty (/tekeillä) tv-sarja
28. kirjailija on Välimeren maasta
29. valehdellaan
(34. nimessä käsky tai kehotus - tulkinnanvaraisesti)
41. syntyy lapsi
Kommentit
Lähetä kommentti