Siirry pääsisältöön

Anni Saastamoinen: ja mutta että sitten

Ehkä sittenkin


Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kannen tekijän tiedot puuttuvat kirjasta.



Anni Saastamoinen: ja mutta että sitten. 218 s. Gummerus 2022. (Ilmestymisvuosi puuttuu kirjasta, samoin kannen tekijän tiedot.)

Kirjaston kirja (ja ilmestymistiedot), kiitos kirjastolaitos.

"En osaa erottaa kokemiani tunnetiloja toisistaan. Ne matavat pitkin minua ja syvälle minuun kuin rikkaruohot, saviseen maaperään luikerrellut juolavehnä, joka katalasti lisääntyy katkenneista juurten paloista. Aina kun luulee käsitelleensä asian loppuun, sitä löytyykin lisää. Lisää pienestä unohtuneesta nysästä kasvanutta tunnetta, jonka tunnistamiseen tunnehortonomiset taitoni eivät riitä."


Anni Saastamoisen Sirkka hurmasi omaperäisellä päähenkilöllään ja huumorillaan. Saastamoisen toisessa romaanissa ja mutta että sitten on myös huumoria, mutta jokin ei tavoita minua lukijana ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa.

Huumori nousee vakavista elämäntilanteista ja menetyksistä, joita kummallakin päähenkilöllä, Lailalla ja Luigilla, on takanaan. Luigi on vastikään eronnut kahdentoista vuoden avioliitosta, Lailan paras ystävä on kuollut eikä Laila ole päässyt asiasta ja sen synnyttämästä yksinäisyyden tunteesta yli jo kuluneessa parissa vuodessa.

Molemmat ovat päälle kolmikymppisiä, viettävät mielestään säälittävää elämää ja kaipaavat jotakin tietämättä ihan tarkalleen, mitä. Laila kapinoi mielessään ihmisen tyypillistä elämänkulkua avioliittoineen ja lapsineen, Luigi taas on mennyt naimisiin niin nuorena, ettei ole edes ajatellut vaihtoehtoja tai kokenut sukupuolten välisiä tutustumisleikkejä. 

"Pyyhin esineitä mikrokuituliinalla, jonka olin juuri käynyt ostamassa. Sen ostamisesta tuli selviytyjätunne, että minä tiedän, mitä olen tekemässä. Minä olen aikuinen mies ja niin tasapainoinen, että minulla on tällainen mikrokuituliina."

Kirja etenee päähenkilöiden näkökulmia vaihdellen. Niissä piirtyvät henkilökuvat herättävät sympatiaa sisälleen padottuine tunnesolmuineen ja kaikkea toimintaa vaimentavine masennuksineen. Kumpikin henkilö kuvataan sisäisen monologin kautta, mutta eroa henkilöiden sisäisessä puheessa ei tyylillisesti juuri ole, enempikin vaikuttaa kuin sama kertoja puhuisi heidän kauttaan. 

Päähenkilöt tietenkin tapaavat kirjan loppupuolella, ja jo sen odottaminen, miten heidän tyyppisensä ihmiset tulevat tapaamaan ja tutustumaan, muodostaa kirjan jännitteestä ison osan. Tietenkään kaikki ei käy kuin elokuvissa, mutta, tai siksi, heidän kohtaamisensa kuvauksessa on erityistä lämpöä. Kumpikin uskaltautuu varovasti kurottamaan omasta yksinäisyydestään ulkopuoliseen maailmaan, kohti toista ihmistä, vaikkakin kompastellen.

Rakkaustarina kirja on, ainakin melkein. Hiukan kolhiintunut, hyvin epävarma ja vähän surkuhupainen, mutta toden makuinen. Kirjan tyylissä on sellaista kepeäntummaa elämänkulkua, että sen lukeminen muodostuu piristäväksi lepohetkeksi ja antaa uskoa inhimilliseen toipumiskykyyn. 

Ja mutta että sitten on Saastamoisen toinen romaani. Häneltä on julkaistu myös omakohtainen masennuskuvaus Depressiopäiväkirjat, 2017.



Muualla:




Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten. Kirjarikas elämäni 20.4.2022


Helmet-lukuhaasteessa 2024
kirja sopii kohtiin:

7. Kirjassa rakastutaan
13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (sama kaupunki, Helsinki)
24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin
27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta
32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 milj. puhujaa
38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet
41. Kirjassa syntyy lapsi
46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie