Siirry pääsisältöön

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Petoksen lasinkeveä fasadi





Emily St. John Mandel: Lasihotelli. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel 2020. Suomennos Aleksi Milonoff. Kansi: Anna Makkonen. 321 s. Tammen keltainen kirjasto 2023.

Kustantajan arvostelukappale, kiitos.

"-- eikä ihminen ole välttämättä läpeensä paha, niin vakuuttelimme myöhemmin itsellemme, vaikka hän ummistaa silmänsä joiltakin asioilta - ja jopa aktiivisesti osallistuu joihinkin toisiin - jos hän ei ole yksin vastuussa niistä --"

Joukko ihmisiä, joiden kohtalot sitoo yhteen mahtava miljardiluokan pyramidihuijaus ja finanssikriisi. Huijaus, jolla on todellinen esikuvansa Bernard L. Madoffin investointipankin vuonna 2008 paljastuneessa pyramidihuijauksessa.

Jonathan Alkaitis omistaa oudonkauniin luksushotellin keskellä ei-mitään Kanadassa. Hotelliin pääsee vain vuoroveneellä ja se tarjoaa luonnonläheisyyttä ilman luonnossa rämpimistä sekä erityisen kokemuksen ajan ulkopuolelle pääsystä. Kirjan mittaan hotellista tulee eräänlainen symboli suurella rahalla rakennetusta turvallisesta maailmasta, jonka näennäinen läpinäkyvyys paljastuu varsin rikkoutuvaksi.

Tyttö nimeltä Vincent ja hänen veljensä Paul ovat hotellin työntekijöitä, kun Alkaitis saapuu vierailulle ja kiinnittää huomionsa baarimestarina työskentelevään kauniiseen Vincentiin. Vincentillä on erityinen kyky olla luontevan miellyttävä kaikille tapaamilleen ihmisille, ja Jonathanilla on sille käyttöä. Samaan aikaan hotellissa tapahtuu ikävä välikohtaus, jonka vuoksi Paulin ja Vincentin tiet eroavat.

Jonathanin edustusvaimoa esittäessään Vincent tutustuu ainakin päällisin puolin Jonathanin ylimpiin alaisiin, asiakkaisiin ja liiketuttaviin sekä heidän puolisoihinsa. Hänen elämänsä muuttuu ylelliseksi tavalla, jota hän ei olisi aikaisemmin kirjaimellisesti osannut edes kuvitella.

Emily St. John Mandel kutoo tarinaansa löyhästi toisiinsa liittyviä henkilöitä ja heidän elämäänsä kuilun reunalla. Päätöksiä ja niiden seurauksia. Petosta, itsepetosta ja luottamusta. Ja raha, oma valtionsa, jonne Jonathan Alkaitis on avain.

Mandel kuljettaa henkilöitään niin taitavasti, että hän voi vaivatta tuoda mukaan myös henkilöitä, jotka ovat tuttuja hänen aikaisemmasta, tämän romaanin jälkeiseen aikaan sijoittuvasta romaanistaan. Henkilöiden elämää ei pumpata kirjassa tyhjiin. Mandel pystyy luonnostelemaan hahmoja kevyesti ja silti välttämään pintapuolisuuden vaikutelman.

Kirjan juonesta en haluaisi sanoa paljoakaan, lukukokemus on nautittavampi sillä tavoin. Jo suomennoksen kansiliepeessä kerrotaan, että kyse on pyramidihuijauksesta. Lukiessani mietin useasti, millaista olisi ollut lukea kirjaa, jollei olisi jo aluksi tiennyt tätä. Tieto katastrofista on kirjan läpäisevä, eteenpäin vievä voima. Mutta missä vaiheessa olisin itse tajunnut sen, jollei tätä tietoa olisi syötetty minulle valmiiksi? Missä vaiheessa kirjan henkilöt tajuavat, millaisia päätöksiä tekevät?

"Aloita lopusta: syöksyn laivan laidan yli myrskyn vellovaan pimeyteen -"

Kuten edellisessä suomennetussa teoksessaan Asema 11:ssa Mandel tarkastelee myös tässä teoksessa henkilöitään elämän romahduspisteessä. Romahdus ei tällä kertaa ole niin perusteellinen, että lähes koko ihmiskunta tuhoutuisi kuten Asema 11:ssa. Kirjaa kuitenkin hallitsee epätodellinen tunne siitä, miten joidenkin maailma saattaa yhä olla paikoillaan ja jatkua, kun toiset havahtuvat sokissa sirpaleiden keskellä kaiken menettäneinä. Kun kupla puhkeaa sen paineaalto ulottuu kuitenkin hyvin laajalle.  

Tapahtumat sijoittuvat hiukan ympäri maailmaa, enimmäkseen New Yorkiin ja sen talouspiireihin ja Kanadan maaseudulla sijaitsevaan hotelliin sekä Torontoon. Tarinan alun selvärajaisista, joskin oudosti samoja kulisseja muistuttavista paikoista siirrytään loppupuolen liukeneviin paikkakäsityksiin: ollaan liikkeessä. Rajattomalla merellä, kiireettä paikasta toiseen siirtyvällä matkailuautolla, funktionsa menettäneessä autiossa hotellissa tai mielen toisiinsa vaihtuvissa paikoissa.

"Missä minä olen? En meressä enkä missään muuallakaan, en tunne enää kylmää, en tunne mitään, tunnen rajan, mutten tiedä kummalla puolella olen, ja pystyn nähtävästi liikkumaan muistojen välillä kuin huoneesta toiseen - "

Teoksen rakenne takaumineen on mestarillinen. Sen vertaaminen musiikin teemojen kehittelyyn on kulunutta, mutta antaa hyvin kuvan siitä, miten tapahtumat kirjassa etenevät. Sillä ne etenevät myös takaumien ja sivuteemojen kautta. Teksti on koko ajan liikkeessä eteenpäin ja lukija tunnistaa toistuvaa kohtalonmukaisuutta eri henkilöiden elämässä ja päätöksissä, niin erilaisia kuin ne suhteessa toisiinsa ovatkin. Kerronnassa on jännitysromaaneille ominaista intensiteettiä, joka kohdistuu aluksi siihen, miten valtava petoksen rakennelma alkaa rakoilla ja teoksen loppupuolella siihen, miten henkilöt selviytyvät romahduksesta.  

Megaluokan huijauksessa on kyse lähestulkoon oman rinnakkaistodellisuuden rakentamisesta. Joukkoharhasta. Todellisuuksien vääristymisestä, kunnes koko rakennelma sortuu. Ei olekaan ihme, että romahduksen jälkeen henkilöiden joutuessa rakentamaan elämäänsä uudelleen osa heistä vetäytyy erilaisiin varjo- tai vastatodellisuuksiin. Tai tulee vedetyiksi niihin.

Syyllisyyden kohtaaminen, oman ja muiden, nousee lopulta siksi tekijäksi, mikä erottaa henkilöt ja heidän selviytymisstrategiansa toisistaan.

Aleksi Milonoffin käännös on erinomainen, kuten se oli jo saman tekijän edellisen teoksen suomennoksessa Asema 11.

Emily St. John Mandel on kanadalaislähtöinen kirjailija, joka asuu nykyisin New Yorkissa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Asema 11 on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja hän voitti sillä mm Arthur C. Clarke -palkinnon.

Anna Makkonen on vanginnut kansikuvaansa teoksen odottavan tunnelman ja myös jotain ajan ulkopuolella olemisesta.


Muualla:


Helmet 2024-lukuhaasteessa
kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa joku karkaa
11. Kirjan kannessa on yksi neljästä elementistä (useampikin)
17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo
29. Kirjassa valehdellaan
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Aleksi Milonoffin käännöksistä löytyy valinnanvaraa pariksi tälle kirjalle.)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Top10 kirjat (2024)

Vuoden 2024 Top10 Van Gogh: Piles of French novels, 1887 Laadin vuonna 2024 tekemieni postausten perusteella kotimaisen ja käännöskirjallisuuden Top10-listaukset. Listojen tarkoituksena on enemmänkin katsoa, mikä minua on kuluneena lukuvuonna puhutellut kuin rankata kirjoja paremmuuden mukaan. Kaikkihan tiedämme miten suhteellista paremmuus on.  Mitä listani sitten kertovat lukuvuodestani? Löysin Claire Keeganin ja Han Kangin sekä yhteiskunnallisilta näkemyksiltään että henkilökuvaukseltaan hyvin tärkeiltä tuntuvat kirjat. Molemmilta luin kaiken, mitä on käännetty. Keeganilta myös yhden alkukielisen kirjan, Early in the Day  . Valitsin kummaltakin kirjailijalta yhden kirjan listalle. Muita erityisen puhuttelevia, minulle uusia ulkomaisia kirjailijoita olivat Jon Fosse, Ane Riel, A.S. Byatt ja Hérve Le Tellier. Sen lisäksi listallani on vanhoja suosikkejani, joilta en suinkaan ole vielä lukenut koko tuotantoa.  Kirjojen nimistä on linkit niitä koskeviin blogijuttuihin. Ulk...

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist...

Anni Kytömäki: Mirabilis

Luonnon kerrostumat meissä Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Jenni Noponen. Anni Kytömäki: Mirabilis. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 688 s. Gummerus, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. "Leonhard luetteloi lajeja ja järjestää kortistoa. Instituutin suojissa maailma on kunnossa, luonto nimilaputettu. Hän pitää siitä. Ulkona vallitsee kaaos, sekava verkko, jossa eliöt syövät ja lahottavat toisiaan, loisivat, suosivat, auttavat, tappavat muita ja omiaan. Luontoa ovat kaikki yhteiselon muodot, raakuus, rakkaus ja raadonsyönti. Hyllyillä ja laatikoissa otukset tyyntyvät lajinimiksi ja saavat tiiviin kuvauksen elinpaikastaan, ravinnostaan ja lisääntymistavoistaan. Kaiken takaa voi koettaa aavistaa elämän tarkoituksen, ja yleensä se on huomattavasti selkeämpi kuin ihmisellä, joka heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä." Suomalaisten "löytöretket" ja Amurin siirtokunta Venäjän omistamilla alueilla Koillis-Aasiassa ovat ...