Surrealistisen taivaan alla
 |
| Kirjan kansi Tex Hänninen, kannen taideteos Bruno Schulz. Valokuva Ellen Karhulampi |
"Onko lukija kuullut koskaan kaksiraiteisen ajan rinnakkaisista kaistoista? Aivan niin: on olemassa ajan sivujuopia, jotka toki ovat jokseenkin kiellettyjä ja problemaattisia, mutta kun kyseessä on sellainen kontrabandi kuin meillä ja tällainen ylilukuinen tapahtuma, jota ei voi sijoittaa muiden tapahtumien jatkumoon, ei voi olla turhan nirso. Koettakaamme siis luoda johonkin historian kohtaan sellainen sivuraide, eräänlainen umpiraide, jolle voisimme sysätä nämä kielletyt tapahtumat. Mutta ei huolta! Se kaikki tapahtuu huomaamatta, lukija ei joudu kokemaan minkäänlaista järkytystä. Kuka tietää, ehkäpä nyt puhuessamme tämä likainen manipulaatio on takanapäin ja huristelemme jo pitkin kyseistä umpiraidetta."
Klassikkojen lukeminen on monin tavoin antoisaa. Kun luin vuoden 2025 kirjallisuuden Nobel-voittajan unkarilaisen László Krasznahorkain romaania Vastarinnan melankolia olin ymmälläni sen koukeroisen kielen ja lauserakenteiden johdosta. No eipä mitään, puolalainen Bruno Schulz (1892-1942) noin sadan vuoden takaa lisää tähän vielä koukeroisten metaforien tulvan ja saa Krasznahorkain tyylin vaikuttamaan lähes karun selkeältä. En oikeasti tiedä, onko Krasznahorkai saanut Schulzilta vaikutteita, mutta löisin silti empimättä vetoa sen puolesta, että on.
Schulzin lukeminen on sen verran erikoinen kokemus, että se kyllä kaipaa palan painikkeeksi sekä esipuheen (Virpi Hämeen-Anttila) että jälkisanat (suomentaja Tapani Kärkkäinen) ja vielä kymmenkunta sivua viitteitä. Siltikin lauseviidakoihin ja absurdeihin tapahtumiin eksymisen vaara on olemassa.
Virpi Hämeen-Anttila onnistuu rohkaisemaan yli väistämättä vastassa olevan uuvahtamispisteen kertomalla omasta (kesken jääneestä) ensimmäisestä kohtaamisestaan Schulzin tyylin kanssa ja siitä, miten hänen suhteensa tähän klassikkoon on sittemmin kehittynyt.
Lukiessani en voinut kuin ihmetellä, että joku on ylipäätään pystynyt tekstin kääntämään kielestä toiseen. Tapani Kärkkäinen on tehnyt tämän ihmetyön ja vieläpä vaivattoman ja sulavan tuntuisesti. Nostan kuviteltua hattuani. Paitsi lause- ja metaforarakenteiden sykeröt ja spiraalit, Schulzin kieltä luonnehtivat mitä moninaisimmat erityissanat ja vanhahtavat sanamuodot, joita kertoja vetää esiin kuin värikkäitä jalokiviä. Tai kimaltelevaa rihkamaa, miten vain. Erilaisten tavaroiden keräily, piilottaminen, varastaminen, rikkominen tai unohtaminen ovat tarinoissa toistuvia tapahtumia, ja tuntuu kuin kertoja keräilisi myös sanoja ja ihmettelisi ja testailisi niiden sävyjä ja käyttökelpoisuutta. "(I)mponderabilien herkkää ainesta hyppysissämme"; "kohti ekvinoktiumia"; "luomakunnan defileeraus"; "tiradisi---filippiikkisi"; "autuaaksitekevien antinomioiden pariin"; "värit nousevat koturneille"; "murentuvan balustradin kupeessa"; "kolumbaariot"; "meandroiva kiemurtelu"; "pleonasmeina, saman motiivin tuhansina muunnelmina"; "trompikaalinen"; "syvän prostraation tilassa"; "oma agnaattinsa";"keisarillisuuden residiivi" jne.
Syystäkin suoraan puolan kielestä kääntävä Kärkkäinen on tullut useita kertoja palkituksi kääntäjän työstään niin Puolassa kuin Suomessakin. Itse olen tutustunut hänen työnsä jälkeen aikaisemmin Olga Tokarczukin teosten yhteydessä.
Schulzin maailma on täynnä surrealistisia, unenomaisia tapahtumia. Hänen tarinoidensa näyttämönä Kanelipuodeissa on lapsuus: rakastettu, mutta yhä oudommaksi muuttuva isä ja etäiseksi jäävä äiti; perheen palvelijatar, jonka aistillisen läsnäolon vaikutusta isään poika havainnoi. Pieni kaupunki muuttaa muotoaan vuoden- ja vuorokaudenaikojen ynnä muiden tekijöiden johdosta kuin kaleidoskooppi, kadut ja kaupat vaihtavat paikkaa ja avaruus ja ilman liikkeet ovat aistittavissa kaupungin yllä kuin surrealistisissa maalauksissa.
"Ja samalla kun lasten leikit muuttuivat yhä meluisammiksi ja sekavammiksi, punaläikät kaupungin poskilla tummuivat ja puhkesivat purppuraksi, koko maailma alkoi äkisti lakastua ja mustua, ja siitä alkoi nopeasti erittyä epämääräistä pimeää, joka tarttui kaikkeen."
Novelleista on luettavissa kuinka mielikuvitus uudelleenluo lapsen aisteja ja sisäinen ja ulkoinen sekoittuvat loputtomiin, elämä on täynnä intensiivistä ihmetystä ja aidan takana laiminlyödyn puutarhan ruohikossa tai puotikujalla odottaa kokonainen yllätyksellinen maailma löytämistään.
Lapsuudenmuistoja kuvaava kertoja seuraa tarinoissa oudon viehtymyksen vallassa kauppiasisänsä muutosta ja vähittäistä siirtymistä omaan maailmaansa. Sieltä isän saa vedettyä esiin satunnaisesti vain nuorten ompelijattarien sulo tai hänen kangaskauppaansa suuntautuva ryöstöretken kaltainen sesonkirynnäkkö. Isän suhde palvelijatar Adileen on masokistisen alistuva, Adilen siivouskampanjat tuhoavat isän turvapaikkoja julmasti.
Kuolinilmoituksen sanatorio -osion tarinoissa esittäytyy Kafkan kaltainen unenomaisen logiikan tarinoiden kertoja. Näissä tarinoissa koukeroinen tyyli saa monin paikoin väistyä suoremmin erikoisia tapahtumia kuvaavan tyylin edestä.
Itselleni mieleenpainuvinta tässä osiossa on tarinoiden kevään ja yön kuvausten maaginen hehku. Kuin runona tai loitsuna se piirtyy lukijan mieleen. Kevät-otsikon alle sijoittuvissa tarinoissa laskeudutaan kevään riemusta Manalan syvyyksiin, joista kevään hehku on peräisin. Kaikki olemasta lakannut ja unohtunut, niin tarinat kuin ihmisetkin, kaipaavat vain saada oman hetkensä heräävän, nuoren mielen sisältönä ja osana. Rilkemäisin kaiuin ja maanisella lennokkuudella kuvataan ensirakkauden yhteydessä tätä kukoistuksen ja kuoleman yhteenliittymistä. Schulzilla on kyky kuvata eri vuoden- ja vuorokaudenaikoja kuin kyseessä olisi luomiskertomuksen kaltainen spektaakkeli. Samalla näissä tarinoissa kertoja siirtyy lapsuudesta nuoruuteen ja täysi-ikäisyyteen, mikä osaltaan selittää tyylimuutosta.
Schulzin tyylin rinnastus Kafkaan on ilmeinen monia yksityiskohtia myöten. Suorimpana yhtäläisyytenä isän vähittäinen muodonmuutos, mutta muitakin yhtäläisyyksiä löytyy jopa tapahtumatasolla. Myös Proust on tunnettu pitkistä, pyörteilevistä virkkeistään. Kaupunkikuvauksessa aistin ajoittain kaikuja Charles Baudelairen Pariisin ikävän melankolisesta kauneuden ja rumuuden sekoittumisesta, ja miksei myös Pahan kukkien rujouden estetiikasta, vaikkakin ikonisen Pariisin sijaan nimettömäksi jäävään pikkukaupunkiin sijoittuneina.
Schulzin teksteissä etsitään Originaalia, kaiken täyteyden ja kokonaisuuden sisältävää Kirjaa, jossa maailma on olemassa kaikkine mahdollisuuksineen. Sellaista ei löydy, ainoastaan repaleinen ja likainen postimyyntiluettelon kaltainen jäänne, jonka päähenkilö kuitenkin tallentaa aarteenaan.
Uusin laitos suomennetusta tarinakokoelmasta on laajennettu, se sisältää myös aiemmin tuntemattoman, vuonna 2019 löytyneen kertomuksen Undula, jonka Schulz julkaisi salanimellä. Tapani Kärkkäinen kuvaa jälkisanoissaan kertomuksen löytymistä ja tyylillisiä ja muita yksityiskohtia, jotka paljastavat Schulzin sen tekijäksi. Tällaisenaan tämä teos sisältää koko Schulzin julkaistun novellituotannon, ja mukana on myös hänen omaa kuvitustaan tarinoihin.
Nykyterminologialla kirjaa voisi ehkä luonnehtia myös episodiromaaniksi, sillä kertomuksilla on yhteinen pohja, päähenkilö ja ympäristö. Muitakin nykyisiä lajityyppiluonnehdintoja Schulzin tarinoista voisi käyttää, esim. uuskumma kuvaa hyvin niiden maailmaa, ja muutenkin ne, kuten Tapani Kärkkäinen toteaa, ovat monien nykyfantasian ja -scifin edustajien ennakoijia. Novellien kauhukytkennöistäkin puhutaan, mutta ilmeisistä kauhuelementeistä huolimatta minun on vaikea nähdä näitä tarinoita tunnelmaltaan kauhuna, pikemminkin kyse on pitkälle ulottuvasta vieraantumisen tilasta kuten usein spekulatiivisessa fiktiossakin. (Koska näitä termejä ei ollut olemassakaan Schulzin aikana, en kuitenkaan liitä näitä blogissa hakutermeiksi Schulzin yhteyteen.)
Maailmansotien välisen ajan moderniksi kulttikirjailijaksi noussut Schulz oli myös kuvataiteilija. Hän kuoli natsien juutalaisvainoissa. Natsiupseeri ampui hänet nykyisin Ukrainaan kuuluvan kotikaupunkinsa Drohopytsin getossa, jonne juutalaiset oli pakotettu siirtymään.
"Onko Nerouden aika siis ollut olemassa vai ei? Vaikea sanoa. Kyllä ja ei. On näet olemassa asioita, jotka eivät voi täysin, lopullisesti, tulla todeksi. Ne ovat liian suuria ja liian uljaita mahtuakseen tapahtumien ketjuun. Ne vain yrittävät tapahtua, ne koettelevat todellisuuden maaperää ja arvioivat, kykenisikö se kannattelemaan niitä. Ja siinä samassa ne vetäytyvät, koska ne pelkäävät menettävänsä eheytensä todeksitulon vajavaisuuden tähden. Jos ne inkarnaatioyrityksessään saavat pääomaansa kolhuja tai hukkaavat siitä jotakin, ne siinä silmänräpäyksessä keräävät mustasukkaisesti omansa, kutsuvat sen takaisin ja kokoavat itsensä uudelleen, ja juuri siitä juontuvat elämäntarinamme valkoiset läiskät, nuo tuoksuvat stigmat, paljaiden enkelinjalkojen eksyneet hopeapainallukset, joita on sinne tänne harvakseltaan siroteltu päiviimme ja öihimme, ja samalla kunnian täyteys aina vain paisuu, lakkaamatta täydentyy ja kohoaa lopulta yläpuolellemme, askeltaa voittosaatossa hurmiosta hurmioon."
Muualla blogissa:
Ville Sutinen käsittelee Bruno Schulzia teoksessaan Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä.
Muualla:
Juri Nummelin: Muutoksen jumalallinen voima. Kiiltomato 24.3.2014
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Annelin kirjoissa 9.3.2025
Helmet 2026-lukuhaasteessa:
5. kirjassa on (Suomentajan) jälkisanat
10. kirjassa leikataan (ja ommellaan)
11. kirjassa on 400 - 500 sivua
21. käydään museossa
24. kirjassa on sirkus tai huvipuisto
27. kirjassa on puutarha
38. keräillään jotain
39. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut
Kommentit
Lähetä kommentti