Nanette Kottaraisen perintö
Hanna Weselius: Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. 442 s. Päällys Martti Ruokonen. WSOY 2023.
Äänikirjan lukija Erja Manto.
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi |
"Niin, & pukeutuessani ajattelin kuinka kiinnostavaa olisi kuvailla vanhuuden tuloa sekä kuoleman vähittäistä koittamista. Tehdä se samalla tavalla kuin rakkautta kuvataan. Panna muistiin jokainen epäonnistumisen oire: mutta miksi epäonnistumisen? Käsitellä ikää kokemuksena, joka eroaa muista, & kartoittaa kaikki ne eri asteet, jotka vievät kohti kuolemaa. Se on valtava kokemus, eikä ainakaan lähestymisensä osalta yhtä tiedostamaton kuin syntymä.
Virginia Woolf kirjoitti tuon ylläolevan vuonna 1939 tänä päivänä, seitsemäs elokuuta. Ei hän ollut silloin vielä edes vanha. Kiinnitin huomioni tuohon, miten hän halusi kuvata vanhuutta ja lähestyvää kuolemaa "samalla tavalla kuin rakkautta kuvataan". Mitähän hän sillä tarkoitti? Huolellisuutta, tarkkuutta, yksityiskohtaisuutta? Rakkaudellisuutta?"
Hanna Weseliuksen kolmas romaani jatkaa ensimmäisen, palkitun Alma!-romaanin linjoilla sikäli, että tässäkin kirjassa on kyse miesten varjoon tai jalkoihin jääneestä naisesta. Vai onko?
Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että yli 90-vuotias Nanette Kottarainen, saman miehen kotipiikana, taloudenhoitajana, kirjanpitäjänä ja avustajana ikänsä työskennellyt nainen, palkkaa opintojaan yliopistossa lopettelevan Leilan kirjoittamaan puhtaaksi päiväkirjojensa valitut kohdat. Vain puhtaaksikirjoittamaan, ei korjaamaan tai editoimaan, kuuluu tiukka ohjeistus. Puhtaaksikirjoitettavaa vanhan naisen kotoa löytyykin kuutiokaupalla, joten ihan pienestä työstä ei ole kyse, vaikka työsopimuksessa työn kestoksi onkin kirjattu vuosi.
Leilan lisäksi yksinäisen naisen luona käyvät vain kirjassa nimettömäksi jäävä siivooja ja ruokakauppa- ja muiden asioiden hoitoon palkattu Muhammed.
Kirjassa on useita aikatasoja: Nanette Kottaraisen päivä- ja muistikirjojen 1940-luvulta 2020-luvulle liikkuvat merkinnät ja toisaalta nykyhetken keskustelu kahvilassa, jossa Leila kertoo työtehtävästään ja tutustumisesta työnantajaansa henkilölle, joka esiintyy kirjan toisena kertojana Nanetten itsensä lisäksi. Kertojana, jolle itselleen, samoin kuin lukijallekin, on epäselvää, millä tavoin kuvatut tapahtumat ja Nanette Kottaraisen hahmo liittyvät häneen.
Selvää on, että vanhan naisen persoona ja elämä ovat tehneet vaikutuksen Leilaan ja samalla hämmästyttäneet häntä. Tätä hämmästystä ja ajoittaista järkytystäkin Leila purkaa keskustelussa, jonka toinen osapuoli tarkastelee aluksi koko keskustelua ja Leilaa ironisen välimatkan päästä väliin huvittuneisuutensa, väliin kyllästyneisyytensä vaivoin kätkien.
Nanette Kottaraisen päiväkirjoista kuoriutuu esiin kouluttamaton, mutta laajasti lukenut ja sivistynyt nainen, joka on nuoresta saakka seurannut maailman tapahtumia tarkasti, on erityisen kiinnostunut taiteesta ja rakastaa syvästi joidenkin naismuusikoiden tuotantoa samoin kuin kaikenlaisia luontokappaleita, joiden latinankeliset nimet hän tuntee, olipa kyse kasvista tai eläimestä. Onhan hänellä itselläänkin linnun nimi.
Nanettella on tarve kertoa elämäntarinansa, mutta samalla tehtävä ei ole hänelle helppo, joten hän eksyy myös moniin pohdintoihin, jotka eivät ainakaan ensivaikutelmalta tunnu edistävän hänen kertomustaan. Näissä pohdinnoissa kierrytään usein naisen asemaan liittyviin tapahtumiin, ja väkivaltaan.
Nanette seuraa käynnissä olevia sotia tiedotusvälineistä päivittäin tarkkaan, lähes pakkomielteenomaisesti. Leilaa on hämmästyttänyt ja kauhistuttanut hänen tv:n äärellä esittämänsä kommentti, että on mielenkiintoista katsella toisten ihmisten kärsimystä.
Kiinnostus taiteeseen saa Nanetten pohtimaan toistuvasti katseen dynamiikkaa. Hän tutkii sotaan liittyviä lehtikuvia ja Goyan etsauksia erityisesti katseen kohdistumisen kannalta, samoin sitä, miten hänen suosikkiartistejaan Billie Holidayta, Aretha Franklinia tai Cass Elliotia on kuvattu julkisuudessa. Tässä kirja liittyy feministiseen kirjallisuustraditioon, jolle katseen kohteena oleminen ja katsominen ovat keskeisiä naisena olemisen ilmentymiä.
Myös päiväkirjamerkintöihin sisältyvä kirjoitusprosessi korjaamattomuudessaan, keskeneräisyydessään ja vanhan naisen nykyhetkeen saakka ulottuvassa oman itsensä ja ikääntymisensä reflektiossa liittävät kirjan vahvasti feministiseen traditioon sellaisena kuin esimerkiksi Oksana Vasjakina kuvaa naiskirjoitukseksi kutsumaansa kirjoitusta ja kirjallisuutta romaanissaan Haava. Kirjassa viitataan myös Virginia Woolfin vastaaviin ajatuksiin.
Yksinäisenä kerrostalon neljännessä kerroksessa asuvan Nanette Kottaraisen elinikäinen projekti on nähdä ja kuvata itsensä alkaen siitä hetkestä, jolloin hän 18-vuotiaana saapuu kaupunkiin ja palveluspaikkaansa. Sitä edeltävästä ajasta hän ei koskaan suostu puhumaan mitään. Vaikka hän polttaakin sodan jälkeen nuoruuden viattomat runonsa kerrostalon roska-astiassa, hän ei myöhemmin hävitä tai korjaile enää mitään kirjoituksiaan, ei kiellä enää mitään puolia itsestään. Leilan pyyntöön saada maalata hänestä muotokuva, hän vastaa yllättymättä ja yksinkertaisesti, ettei voisi sitä estääkään.
"Hän vuoti, tai ehkä paremminkin tihkui, paperille vuosikymmeniä vanhat asiat, joista ei ollut koskaan puhunut kenellekään. Edes poliisille."
Kuvien maailmassa Nanette Kottaraisen elämäntyö vertautuu helposti esimerkiksi amerikkalaisen Vivian Maierin elämäntyöhön valokuvaajana, joka ei koskaan julkaissut jättimäisestä tuotannostaan mitään, tai moniin taidehistorian esimerkkeihin omakuvistaan tunnetuista naistaiteilijoista. Naisen pieneksi ahdettu elinpiiri saattaa aueta ja avartua omaksi maailmakseen.
"Billie ei elänyt niin vanhaksi, että olisi ehtinyt lakata olemasta itsensäpahoittelija. Minä ehdin, mutta vain ehkä ja vain juuri ja juuri viimeisillä minuuteillani. Aika loppuu."
Romaani piirtää vaikuttavan monipuolisen kuvan väkivallan käytöstä alkaen huomaamattomasta piilomanipulaatiosta, ohittamisesta ja pois katsomisesta, päätyen joukkoteurastuksen ja inhimillisen kärsimyksen sietämättömiin panoraamoihin. Se lähestyy ihmisyyttä ja sukupuolten välistä suhdetta traumakokemusten kautta. Niissä haavoittuvuus ja halu haavoittaa ovat paljaimmillaan.
"Se on kuin vamma. Trauma.
Jotain tapahtuu, aika pysähtyy. Kuva syntyy. Sinä jatkat liikettäsi mutta kuva pysyy, ja siitä lähtien sinun pitää katsoa sitä, aina vähän eri kohdasta, aina uudestaan ja uudestaan, Leila sanoi."
Kun vallanpitäjän - yksityisen tai yhteisöllisen - ainoa selitys tuhoavalle toiminnalleen on because I can, eräs huomaamaton, Nanette Kottarainen -niminen naishenkilö tuo sen rinnalle melua pitämättä oman versionsa valtaan liittyvästä sloganista. Siitä, mihin Nanette Kottarainen pystyy, on puhdistavaa lukea.
Kirjan näkökulmatekniikka heijastelee hienosti sen keskeistä tematiikkaa, näkemistä ja nähdyksi tulemista, erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja asemissa. Weselius on onnistunut pintauttamaan tekstissä niin monenlaisia variaatioita teemastaan, että teos lähestulkoon soi niiden voimasta ja kertautumisesta.
Weselius on paitsi kirjailija myös valokuvaaja, tutkija ja valokuvauksen opettaja Aalto-yliopistossa.
Erja Mantolle tyypillinen lämmin ja vivahteikas lukutapa sopii erinomaisesti kirjan äänikirjaversioon, vaikkakaan englanninkieliset nimet ja sanonnat, joita kirjassa vilisee, eivät aina ihan täysin istu Manton suuhun.
On ollut mielenkiintoista saada lukea kirjan saamaa vastaanottoa ja kritiikkiä. Vaikka itsekin hieman nikottelin Nanette Kottaraisen laajaa perehtyneisyyttä taideteoriaan, kuten hänen varhaista feminististä tietoisuuttaankin, ovat ne minusta asioita, joihin Nanetten kaltainen nainen tietenkin pystyy.
Muualla:
Hanna Weselius: Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. Kirjahavahduksia-blogi 1.10.2023
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. Kulttuuri kukoistaa -blogi 18.10.2023
Outi Hytönen: Tyylitaituri avaa oven. Hanna Weseliuksen Nimetön antaa äänen hiljaiselle ryhmälle. Suomen Kuvalehti 4.9.2023
Helena Ruuska: Julmat kuvat kiehtovat - ja mitä se kertookaan meistä kaikista? Hanna Weselius leikittelee muotokuvilla ja katsomisella, muistoilla ja identiteeteillä. HS Kirja-arvio 9.9.2023
Helmet-lukuhaasteessa 2023
kirja sopii kohtiin:
16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Helsinki)
29. Kirjassa on minäkertoja
35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua (kodinhoito, puhtaaksikirjoittaminen)
40. Kirjassa hylätään jotain
42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa
49. Kirja on julkaistu vuonna 2023
Kommentit
Lähetä kommentti