Marika Riikonen: Yksin, kiitos

Puutos tarvehierarkiassa

Marika Riikonen: Yksin, kiitos. Kansi ja esilehdet Saara Helkala. 264 s. Hertta Kustannus 2023.

Kustantajan arvostelukappale, kiitokset!

Kuva: Ellen Karhulampi. Mukana oleva taideteos: Tekijä tuntematon.

"Hyvästä yksinolosta ei ole Suomessa kirjoitettu kirjoja. Sille ei julkisessa puheessa oikeastaan ole edes sanoja. Suomessa on tapana typistää kaikki yksinolo yksinäisyydeksi tai puutokseksi. Tämä on kudottu lehtijuttujen asenteisiin, asumisen tukimuotoihin, vitseihin. Yksinolo ei kuulu kulttuuriseen ohjelmointiin. Meille tuputetaan pienestä pitäen kapeaa kuvaa siitä, mikä on normaalia. Pitää haluta parisuhdetta ja lapsia ja asettaa aina muut ihmiset yksinolon edelle. Etenkin, jos sattuu olemaan nainen."

Toimittaja, kirjailija Marika Riikonen on tarttunut aiheeseen, josta olisin pitkään toivonut löytyvän kirjoja enemmänkin: vapaaehtoiseen, itselle elintärkeäksi koettuun yksin olemiseen.

Minäkin kuulun niihin, jotka tunnistavat itsessään vahvan tarpeen saada olla yksin. Saada vetäytyä omiin ajatuksiin tai ajatusten tuolle puolen olemiseen, hiljaiseen havainnoimiseen ja olemassaoloon omana itsenä, riippumatta muista. Tarve on niin vahva, että jos sitä vastaan joutuu käymään riittävän pitkän aikaa, huomaa muuttuvansa äkeäksi, umpiväsyneeksi ihmisraunioksi, joka ei enää löydä itsestään eikä mistään ympärillään mitään myönteistä.

Kuten olen jo tähän mennessä elämässä oppinut ja kuten saan lukea Riikosen kirjasta, meitä tällaisia on paljon.

Tämän piirteen vuoksi meitä kutsutaan introverteiksi, erakoiksi, vanhoiksipiioiksi tai -pojiksi, itsekkäiksi ja hedonistisiksi sinkuiksi ja milloin miksikin. Mediassa ja psykologisessa kirjallisuudessa meitä halutaan tsempata uskomaan, että mekin voimme oppia sosiaalisiksi ja nauttimaan ihmisten kanssa tekemisissä olosta ja löytämään omat voimavaramme. 

Kun suuret sosiaalisuuden tarpeet ja ekstrovertti tarmokkuus ovat normi, omaan seuraan vetäytymisen tarve koetaan poikkeuksena, joka varmaan kaipaisi jotain hoitoa. Ihmisen olemukseenhan kuuluu ennen kaikkea sosiaalisuus.

Riikonen käy näitä stereotypioita vastaan ruotimalla erilaisia rajanvetoja yksinäisyydessä viihtyvien määrittelemiseksi. Ovatko yksinäisyyttä kaipaavat aina introvertteja? Ovatko introvertit tilastollisesti poikkeus ja sosiaaliset normi, kuten asiaan liittyvistä julkisen keskustelun piilomerkityksistä voisi päätellä? Eikö yksin viihtyvä tai introvertti voi nauttia paljon ihmistapaamisia ja esiintymistä vaativasta työstä? Eikö yksin elävillä ole parisuhdetta? Elävätkö yksin olevat pitkitettyä nuoruutta vailla aikuisen vastuita? Ovatko yksin elävät säälittävän yksinäisiä?  Miksi perheellisten, etenkin naisten, tarve yksinoloon on tabu? Ovatko yksinäisiksi itsensä tuntevat aina yksin eläviä?

"Olisi helpottavaa, jos yksinolontarve olisi osa Maslow'n tarvehierarkiaa eikä sitä tarvitsisi perustella. SANNA, 43, KYSELYVASTAUS"

Hauskimpia kohtia kirjassa on pohdinta erilaisista positiivisen erakkouden malleista: kirjaerakko, hevoserakko, liikuntaerakko, kissaerakko. Puuttumaan jäävät minusta ainakin puutarhaerakko, samoiluerakko, mietiskelyerakko, maaseutuerakko ja matkailuerakko. Kukin lukija voinee jatkaa listaa oman kokemuksensa pohjalta.

Rennon keskustelevalla ja humoristisellakin otteella Riikonen pöllyttää oletuksia ja uskomuksia, joita kaikessa hiljaisuudessa liitetään vapaaehtoiseen, haluttuun yksinoloon. Paikallaan on tietysti painottaa, että kirjassa käsitellään nimen omaan vapaaehtoista yksinoloa, ei yksinäisyyttä. Aineistonaan Riikosella on aiheeseen liittyviä media-artikkeleita, kauno- ja tietokirjallisuutta ja tekemänsä yksin viihtyville kohdistetut haastattelut ja verkkokysely.

Vaikka pidän kirjoittajan kevyestä ja suorasanaisesta otteesta aiheeseensa, kaipasin silti myös hiukan syvemmälle aiheeseen kaivautumista. Ennakkoluulojen tamppaaminen on riemukasta ja vapauttavaa, mutta aiheessa on vakavatkin puolensa ja yhteiskuntavaikutuksensa, joita kirjassa toki sivutaankin. 

Tietenkin tarve rauhoittumiseen ja keskittymismahdollisuuksiin tulee esiin myös  työelämässä ja sen käytännöissä, joissa näitä tarpeita ei tätä nykyä yleensä pidetä kovin trendikkäinä. Epärealistinen suhtautuminen yksinäisyyttä haluaviin näkyy mm asuntopolitiikassa, jossa pienet asunnot suunnitellaan väliaikaisasunnoiksi, tai matkailun hinnoittelussa, kun yksin matkustava maksaa enemmän ja saa vähemmän. Poliittisessa retoriikassa ja sosiaalipolitiikassa yksineläjien moninaisuus unohtuu. Jne. 

Luovan rauhan ja hiljaisuuden käsittelyn yhteydessä Riikonen käy läpi yksinolon merkitystä kirjoitusprosessille, joka on hänen työtään. Koska aihe on tavattoman mielenkiintoinen olisin kaivannut hieman enemmän kirjailijoiden ja taiteilijoiden yksinäisyyskokemuksiin paneutumista, puhumattakaan filosofeista tai mystikoista, jotka loistavat poissaolollaan. Kyky ja vaatimus yksinoloon on kuitenkin näiden luovien ammattien ja kutsumusten ytimessä ja luovuuden ja yksinolon suhdetta on paljon pohdittu myös kansainvälisessä psykologisessa tutkimuksessa.

Kirja ei toki pyri olemaan tieteellinen tai filosofinen tutkimus aiheesta vaan se toimii enempi raikkaan poleemisena pamflettina ja tunnepohjaisena manifestina tekijänsä kokemuksista. Siihen sisältyykin paljon henkilökohtaisia oivalluksia ja epäsuoria neuvoja oman ajan ottamisen tavoista ja erilaisten pakotetun sosiaalisuuden tapojen nurkkaan heittämisestä samoin kuin kaikenlaisen hyvän- tai pahansuovan ihmettelyn sivuuttamisestakin. Miksi kaikkien ihmisten pitäisi nauttia työpaikan juhlista, perhe- tai sukujouluista ja porukkajuhannuksista? Ja miksi ei nauttisi yksin matkustamisesta?

Tekijä toteaa, että olisi halunnut mieluusti kirjoittaa erillisen kirjan kaikista kirjan aihealueista, mutta päätyi mieluummin esittelemään ilmiön moninaisuutta. Tämä tietysti selittääkin sen, että ajoittain tuntuu kuin kirjassa pysähdyttäisiin asioiden pintanäkymiin. Luvuissa on melko paljon toisteisuutta ja tämä tekee kirjasta hiukan kuin kolumnikokoelman. Ehkäpä tässä kirjoittajan toimittajatausta tulee esiin. 

Kaiken kaikkiaan kirjan lukemisesta tuli kuitenkin sillä tavalla vapautunut olo kuin turhan painolastin pois heittämisestä tulee. Että joku sanoo suorin sanoin ääneen sen, mitä itse on jupissut puoliääneen itsekseen.

"-- Yllättävän moni asia yhteiskunnassa on rakennettu estämään itsevalittua yksinoloa. Kaikki keinot ovat käytössä: niin häpäiseminen kuin taloudelliset rangaistuksetkin. Nyt kun monenlaiset yksinolon jarrut ovat nipussa tässä kirjassa, olen äimistynyt niiden määrästä ja voimasta. Ei ihme, että välillä on ollut paha olo."

Muualla:

Hanna Terävä: Marika Riikonen tarvitsee yksinoloa paljon ja säännöllisesti - ennen se hävetti, nyt hän on kirjoittanut aiheesta kirjan. Yle 18.7.2023

Yksin, kiitos. Mitä luimme kerran -blogi 16.9.2023

Helmet-lukuhaasteessa

kirjan voi sovittaa kohtiin:

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön ja kirja kertoo tästä (tätä kohtaa voi pohtia lukiessaan)

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja

13. Kirjan kansi on värikäs

17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja (tavallaan)

29. Kirjassa on minäkertoja

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023