Isä ja varis tappelivat olohuoneessa. Ovi painui kiinni. Hiljaista, yksitoikkoista raakkumista, vaakkumista ja räkätystä, ja isä: "Lopeta, lopeta", kvaak ja raak, siellä röhittiin ja yökkäiltiin, sähistiin, kähistiin, kiroiltiin ja öristiin, karjahdeltiin ja nyyhkytettiin, murtuneiden isänäänten ja äkäisten linnunhuutojen kummallinen, sekava yhteissoitto, tömähdyksiä, rääkäisyjä ja vihlovia repäisyjä.
Max Porterin kaikki kolme romaania on nyt suomennettu. Porter on niiden lisäksi kirjoittanut runoutta, novelleja ja esseitä. Hänen romaaninsa ovat niittäneet maailmalla palkintoja ja mainetta. Vuonna 2018 suomeksi ilmestynyt esikoisteos Surulla on sulkapeite on käännetty jo kymmenille eri kielille.
Kirja on kuitenkin kaukana tavanomaisesta bestselleristä. Vaikka se on julkaistu romaani-nimikkeen alla, sen muotoa on vaikea lokeroida. Teksti on yhtä paljon runoutta kuin proosaakin, yhtä paljon proosaruno kuin romaani, tai ehkä paremminkin näiden kaikkien yhdistelmä. Se on myös sovitettu näytelmäksi, jota esitetään Lontoossa; tämäkin sopii hyvin, koska teksti on jo perusasetelmaltaan draamallinen.
Kaiken kaikkiaan teksti muodostaa tiheän kirjallisten viittausten kudelman, jonka voi minusta kuitenkin hyvin lukea myös syvästi yksityisenä kuvakudoksena, paneutumatta sen alluusioiden maailmaan sen enempää. Mikäli malttaa.
Suomentaja Irmeli Ruuska on onnistunut erinomaisesti kirjan tunnelman, rytmin ja maailman siirtämisessä suomen kieleen. Se, että näin lähellä runoutta oleva kokonaisuus julkaistaan onnistuneesti myös äänikirjana on minulle suorastaan juhlan paikka, niin harvinaista herkkua se on. Siihen nähden onkin omituista, että tartuin tähän teokseen vasta nyt.
Jukka Pitkäsen oivaltava, vailla liikarunollisuuden mahtipontisuutta tekemä tulkinta lukijana tarjoaa draamallisen näkökulman tekstiin. Kirjan kuunneltuani halusin vielä lukea tekstin ja viipyillä sen parissa, joten lainasin kirjan kirjastosta.
Kirja kuvaa perheen, isän ja kahden pienen pojan, elämässä tapahtuvaa muutosta, kun perheen äiti yllättäen kuolee tapaturmaisesti. Surun, menetyksen ja toivottomuuden tunteet tuovat perheen katon alle myös oudon vieraan, variksen, joka lienee lennähtänyt Ted Hughesin varisaiheisesta runokokonaisuudesta, sillä perheen isä on Ted Hughesista kirjaa kirjoittava kirjallisuudentutkija.
Hughes-lainan lisäksi romaani on lainannut nimeensä aloitussäkeen Emily Dickinsonin runosta Hope is a thing with weathers. Runossa Dickinson kuvaa toivon tunteen pikkulintuna, joka mitään muilta tarvitsematta jatkaa lauluaan huolimatta kaikista säistä ja myrskyistä. Asetelma on Porterin kirjassa nurinperinen: toivo on poissa ja sen tilalla on mustasulkainen, suruna raakkuva varis. Kirjan mottona on myös uudelleen muokattu Emily Dickinsonin runo Rakkaus Varis on kaikki mitä on.
Yhteys Hughesin varisrunoihin on myös elämäkerrallinen, sillä Ted Hughes kirjoitti varisaiheiset runonsa vaimonsa, runoilija Sylvia Plathin, kuoleman jälkeen. Hughesille varis on myyttinen hahmo: kerran valkoinen ja kaunisääninen, mutta haluttuaan voittaa loisteessa auringonkin, varis kansantarujen mukaan taivaalta pudotessaan paloi mustaksi ja menetti äänensä. Varis on kuoleman, aaveiden ja tuhon seuralainen, monikasvoinen ilveilijä ja Ikaros- tai Lucifer-hahmo.
Surevaan perheeseen saapuessaan varis herättää aluksi sekasortoa ja inhoa, mutta se tuo myös esiin piilevän paremman puolensa surevien seuralaisena, joka tosin käy ilveilijän ja opportunistin mielensä kanssa taistelua, hyökätäkö vai suojatako.
"En lähde luotasi ennen kuin lakkaat tarvitsemasta minua" kuulostaa ainakin minun korviini melko lailla uhkaukselta.
Pää alas, tepsutusta, kurkkaus. / Pää alas, hyppy, huojahdus. / Katse ylös. "ÄÄNEKÄSTÄ, TIUKKAA JA TUOHTUNUTTA RAAKUNTAA" (Collins Guide to Birds, s. 45). / Pää alas, pullonkorkki, pyörittele. / Pää alas, pöyhimistä, hyönteinen. / Hän saattaisi oppia minulta paljon. / Sen vuoksi olen täällä.
Varis on raadollinen, rahvaanomainen, rumapuheinen ja kyyninen. Se puhuu runomitalla, nonsensemaisesti riimitellen. Sen läsnäolo on tuskastuttavaa ja kiusallista, mutta joskus sen nokka saattaa heittää esiin lohdullisen ajatuksen. Näin käy, kun se kertoo miehelle, ettei hänen vaimonsa kuolemansa jälkeen suinkaan ole läsnäolevana seurannut hänen ja poikien tuskaista tietä, mikäli mies on sitä pelännyt, vaan ihmiset kuoltuaan taantuvat lapsuuteensa; sinne aaveet menevät. - "Usko minua, minä tunnen aaveet."
Kun varis aikanaan lähtee, se toteaa miehen tulevan jo toimeen omillaan. Kun mies kysyy, onko suru siis päättynyt, varis vastaa: "Ei suru, mutta toivottomuus."
Näkökulmat tarinassa vaihtelevat nopeassa tempossa isästä poikiin ja varikseen. Kuvattu ajanjakso on intensiivisimmän surun aikana paikoilleen ja muistoihin pysähtynyttä aikaa, jolloin mikään tavanomaisessa elämässä ei suju niin kuin sen pitäisi, sitten vähitellen aika alkaa taas virrata, pojat kasvavat miehiksi, isä vanhenee. Suru pysyy, mutta he kaikki tulevat toimeen.
"Kiitos, Varis." / "Kuuluu palveluun." / "Siis ihan totta. Kiitos, Varis." / "Eipä kestä. Mutta muista nyt silti, että olen sinun Tedisi laululegenda, kalmankolkko Varis. Jumalansyöjä, saastan tonkija, sanoilla murhaava haaskanhäpäisijä, matematiikkapommi, kusipää ja mitähän vielä." / "Ei hän kyllä sinua kusipääksi nimittänyt." / "Aplodit sille."
Olen vuoden sisällä lukenut toisenkin kirjan surun kanssa elämisestä, Kai Niemisen runokokoelman Heräsin taas unesta.
Yhdellä lauseella: Intertekstuaalinen ja infernaalinen varis ohjaa pois kuoleman rajalta.
Muissa blogeissa:
Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua
20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
45. Palkittu esikoisteos
Kommentit
Lähetä kommentti