Vaietut tarinat
 |
| Kirjan päällys Laura Lyytinen. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken. Alkuteos Tell me everything, 2024. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen, alkuperäiskuvat Istockphoto. 333 s. Tammi 2026. Keltainen kirjasto 563.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
"Tämä on tarina Bob Burgessista, pitkästä, tukevasta miehestä, joka asuu Mainessa Crosbyn kaupungissa, ja nyt hänestä puhuessamme hän on kuusikymmentäviisivuotias. Bob on suurisydäminen mies, mutta ei hän sitä itse tiedä. Meidän muiden lailla hän hän ei tunne itseään niin hyvin kuin kuin uskoo, eikä hän milloinkaan olisi voinut uskoa, että hänen elämässään olisi mitään kertomisen arvoista. Mutta kyllä siinä on, meidän kaikkien elämässä on."
Lucy Barton ja Olive Kitteridge kertovat toisilleen tarinoita. Lucy Barton on pandemian jälkeen palannut asumaan yhdessä entisen miehensä Williamin kanssa Mainen Crosbyyn. Hän käy kävelyillä Bob Burgessin kanssa ja he uskoutuvat toisilleen. Bob elää pappivaimonsa Margaretin kanssa ja on ottanut toimiakseen äitinsä murhasta epäillyn viisikymppisen miehen Matt Beachin puolustusasianajajana. Jim Burgessin perhe kokee kohtalokkaan menetyksen.
Tässä kirjassa tavataan koko joukko Elizabeth Stroutin (1956 -) kirjojen henkilöitä taas uudelleen, mutta vanhempina. Samalla katsellaan epäuskoisina ja surullisina maailman, erityisesti Yhdysvaltojen, muutosta ja jakautumista. Stroutilla on teoksesta toiseen toistuva kyky piirtää yhteiskunnan muutoksista oleellinen vain muutamin taustalle jäävin sanoin; se kaikki jää kirjassa suureksi ahdistukseksi muun ahdistuksen taakse. Strout ei kuitenkaan olisi Strout, jos siihen ahdistukseen jäätäisiin kieriskelemään.
Kirja alkaa pikkukaupungin syksystä ja yhtä luontevasti kuin vuodenajat vaihtuvat, vaihtuvat teoksen näkökulmahenkilöt ja heidän osittain traagisetkin elämäntapahtumansa vuoden aikana.
Stroutin lämmintä ja pakottoman luontevasti etenevää, elämänmakuista kerrontaa on taas ilo lukea. Hän ei paisuttele eikä vähättele asioita, tekstin sävy on kuin keskustelua ystävien kesken, mitä teos hyvin pitkälti käsitteleekin myös aiheeltaan. Kyse on jälleen tarinoista. Tarinoista, jotka ovat vaarassa jäädä kertomatta. Kokonaisista elämäntarinoista tai pienistä tapahtumista, joissa on elementtinä jotain suurempaa. Koska Lucy Barton on kirjailija, hänelle kerrotaan, eikä hän vain kuuntele, vaan jakaa myös omia kokemuksiaan. Hän kykenee myös innostamaan muita ihmisiä vastavuoroisuuteen.
"Olive nauroi. Hän nauroi ihan oikeasti. 'Lucy Barton, ei niissä sinunkaan tarinoissasi - jos minä mitään ymmärrän - ollut kovin paljon jutun juurta. Hyvä on, saattoi niissä olla jotakin pientä. En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!'"
Kirjan kuvaamassa arkielämässä tasapainoillaan onnellisuuden ja tyytymättömyyden, kaipuun ja läsnäolon välimaastossa. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen tai tulematta jääminen ovat avainkohtia. Voiko ihminen vielä kypsässä eläkeläisen iässä muuttaa elämänsä suuntaa? Lucy kertoo Bobille, että ainoat hänen kadehtimansa ihmiset ovat niitä, jotka voivat: jotka voivat jättää kaiken taakseen ja aloittaa alusta vielä vanhoinakin.
Strout kuvaa ikääntyneiden ihmisten välisiä suhteita harvinaislaatuisella tarkkanäköisyydellä. Aistin kirjassa myös eräänlaista suuren loppuyhteenvedon tuntua, mutta vailla kaikkea mahtipontisuutta.
Juonen keskeinen jännityselementti, murhatapaus, josta epäiltyä Bob puolustaa, nostaa esiin sen, mitä kiellettyjen ja torjuttujen tapahtumien ääneen lausumattomuus voi tehdä perheelle ja koko yhteisölle. Kiellettyjen tarinoiden, oli niissä sitten kyse rakkaudesta tai julmuudesta, mukana kielletään osa todellisuudesta, muututaan haamuiksi omasta itsestä. Tätä oivallusta kirjassa varioidaan monin tavoin. Murhatutkinta nostaa Bobin mielessä esiin muistoja ja tunteita hänen isänsä kuolemaan liittyen. Kuinka paljon vaietut tarinat muuttavatkaan meitä ihmisinä? Onko niistä muutoksista koskaan mahdollista irrottautua?
Stroutin kirjat ovat yleensä itsenäisiä kokonaisuuksia, joten siinä mielessä se, että en ole lukenut niitä järjestyksessä enkä kaikkia edellisiä, ei haittaa lukukokemusta. Ne eivät muodosta varsinaista kirjasarjaa. Olin kuitenkin iloinen, että olin lukenut Burgessin pojat ennen tätä kirjaa, sillä se syventää huomattavasti kuvausta Jim, Bob ja Susan Burgessin perheistä. Ajattelin myös, että olisi kannattanut ensin lukea Lucyn ja Williamin paluuta Maineen pandemian aikana käsittelevä Lucy meren rannalla, sillä juuri siinä Stroutin kirjoista aikaisemmin tutut henkilöt kokoontuvat samaan kaupunkiin. Mutta kuten Stroutin kerrontakin usein hyppelee, myös lukija voi hypellä mielensä mukaan kirjasta toiseen, ilman että lukukokemus mitenkään pahasti häiriintyy, siitä kirjailija on pitänyt huolen.
Kristiina Rikman tuntee Stroutinsa, sillä hän on kääntänyt yhtä lukuun ottamatta kaikki Stroutilta suomeksi ilmestyneet teokset. Hänen käännöksensä on nautittavaa luettavaa alusta loppuun.
Laura Lyytisen kaunis kansi paketoi kirjan viipyilevän, pohdiskelevan tunnelman.
"Ja niin aika kului kuten sen on tapana - usein oudosti: hyvin hitaasti ja sitten puuttuukin iso pala."
Blogissa aikaisemmin esiteltyjä Elizabeth Stroutin kirjoja:
Muualla:
Mikko Saari: Sydän halajaa mitä halajaa - arviossa Elizabeth Stroutin Haluan kuulla kaiken. Kulttuuritoimitus 20.4.2026
Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken. Tuijata 1.5.2026
Suvi Ahola: Kerro tarina, pelasta elämä. SK 28.3.2026
Helmet-lukuhaaste 2026:
13. syntymäpäivät
20. haluaisin olla joku kirjan hahmoista
33. päähenkilö(t) yli 60-vuotiaita
38. keräillään jotain
41. kirjan kansi ja nimi ovat mielestäni kauniita
43. uusin kirja yhdeltä lempikirjailijaltani
45. kiusaamista
Kommentit
Lähetä kommentti