Haalistuneet lapset
 |
| Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. 437 s. WSOY 2026.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
"On muutakin. On uni. Veronika on nähnyt unta Martasta. Unessa Veronika etsii Marttaa Takaristin kyläkoulun ylimmän kerroksen perimmäisessä huoneessa olevasta lasivitriinistä. Mikä on ihan tyhmää, koska yläkerrassa ei ollut vitriiniä. Se on silti hyvin todentuntuista. Se miten Martta räpistelee lasin takana, pitää kummallista ääntä. Aukoo suutaan. Pudottelee sulkia."
Kun tyylilaji on kauhu, harvoin tulee ensimmäiseksi mieleen luonnehtia kirjaa tyylikkääksi. Marisha Rasi-Koskisen (1975-) uusimman kirjan kohdalla tyylikäs lajityyppinsä edustaja on kuitenkin juuri sopiva ilmaus. Tyylikkyys tässä tarkoittaa, että lajityypin luonteenomaiset ilmiöt tunnetaan hyvin ja ne haastetaan sopivasti, jännitys rakentuu tuntemattoman herättämille peloille, mutta sen lisäksi myös liiankin tutun herättämille peloille. Kirja kietoutuu kuin nyrkki lukijan sydämen ympärille eikä irrota otettaan.
Veronika pitää ylioppilaaksi päästyään välivuoden ja aloittaa podcastin Kadonneiden kylien salaisuudet. Hän innostuu nähtyään nettiin anonyymisti postatun videon autiosta Takaristin kylästä ja koulusta, ja on tuota pikaa jo matkalla kadonneen kylän raunioille retkivarusteineen. Tyttöystävä Martta ei pääse matkaseuraksi ja hänen jatkuva viestittelynsä tuntuu ylihuolehtivalta. Ainakin siihen saakka, kun se päättyy.
Se vähä, mitä entisestä kylästä ja sen asukkaista on jäljellä ei ole erityisen kiinnostavaa ja alkuinnostuksen jälkeen Veronika on hienoisen pettynyt. Paikassa on kuitenkin jotakin outoa ja jotkut asiat, kuten vapaana lentävän kanarialinnun ilmaantuminen ja kuoleminen yhä uudelleen, tuntuvat erikoisilta. Samalla Veronika kokee joutuvansa kuin uneen keskellä valvetilaa. Unitilassa paikka näyttäytyy erilaisena. Unitilassa hän näkee palaneen koulun tiloissa ympärillään haalistuneita lapsia.
"Leikki on salaisuus. Se tapahtuu kahdestaan. Leikissä hauskinta on rakentaminen, lavastaminen ja suunnitteleminen. Itse tapahtuma on melko yksinkertainen. Juoni on lyhyt, se ei vaadi juurikaan puhumista. Birgitta on olemassa ja sitten se katoaa. Sen jälkeen koko muu kylä (jota Floora esittää) etsii Birgittaa, mutta kadonnutta ei koskaan löydetä."
Kerronnassa näkökulmat vaihtelevat nopeatempoisesti. Veronikan lisäksi puhujina ovat kylän yksiluokkaista ala-astetta käyneet eri-ikäiset lapset vuorotellen. On vuosi 1985 ja oppilaat kertovat kuinka kaksi uutta oppilasta Helsingistä tulee syksyllä kouluun. Opettaja maisteri Jylhän persoona ja opetusmenetelmät nostavat vähitellen lukijan ihon kananlihalle. Hän on opettanut paitsi nykyisiä lapsia, myös heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan eikä kukaan kylässä halua kommentoida hänen toimiaan tai asettaa niitä kyseenalaisiksi. Veronikan nykyhetken ja lasten 1980-luvun ajan lisäksi on olemassa vielä yksi kerrontataso me; se tuntuu olevan irrallaan ajasta ja vaikuttaa jotenkin vaimentuneelta. Toinen monikollinen kertoja ovat puutarhatontut, joiksi luokan pienimpiä kutsutaan.
Kyky kuvata rinnakkaisia todellisuuksia ja niiden välistä seitinhienoa kosketuspintaa on luonteenomaista Rasi-Koskisen proosalle. Hän varioi tätä teemaa tuotannossaan monin tavoin. Mm hänen aikaisempi nuortenromaaninsa Pudonneet on tästä mieleenpainuva esimerkki. Kirjat kuuluvatkin itsenäisinä osina Auringon pimeä puoli -teoksen aloittamaan sarjaan.
Veronika tietää, että hänen pitäisi lähteä paikasta tiehensä mahdollisimman nopeasti, mutta jokin estää. Miksi hän ajoittain kuulee lasten kaukaisten äänten seassa myös Martan äänen?
Tarina on kollektiivisen trauman kuvauksena riipivä. Kerrontatapa lähestyy elokuvallisuutta, mikä osaltaan luo pahaa aavistelevaan tunnelmaan tarttuvaa pelkoa ja jännitystä.
"Myös linnut tulevat unista. Niitä on paljon ja kaikkia lajeja. Sähköjohdot viistävät maata lintujen painosta, kun ne kerääntyvät parveksi rikki menneen lammen rantaan kuin olisivat lähdössä jonnekin. Vaikka eivät linnut minnekään lähde, ne hakkaavat siipiään mutta ovat unohtaneet miten lennetään. Me yritämme kuulla niiden äänen mutta eivät ne edes laula. Täällä linnut ovat mykkiä."
Marisha Rasi-Koskinen on tämän hetken kotimaisen kirjallisuuden huippunimiä ja hänen sekä nuorille että aikuisille kohdistettu tuotantonsa on tinkimättömän rehellisellä tavalla psykologisesti uskottavaa samalla, kun se usein pirstoo todellisuutta särmiksi, joita tutkimalla kaikki näyttää uudelta. Hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa Auringon pimeä puoli sai Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2019. Myös Pudokkaat oli ehdokkaana vuonna 2022. Tämä romaani voisi yhtä hyvin olla luokiteltu aikuisten kaunokirjallisuudeksi kuin nuortenkin.
Sanna-Reeta Meilahden kannet ovat aina hienoja!
Muita blogissa arvioituja Marisha Rasi-Koskisen teoksia:
Muualla:
Mykkien lintujen museo. Rising shadow - spekulatiivista fiktiota 1.4.2026
Helmet-lukuhaasteessa 2026:
5. jälkisanat
8. ei rakastuta
10. leikataan
11. 400 - 500 sivua
13. syntymäpäivät
15. kannessa ja nimessä on lintu
16. kirjailija kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille
21. käydään museossa
26. sateenkaarikirja, jossa onnellinen loppu
29. tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle
31. soittolista tai jokin biisi mainitaan
38. keräillään
42. sanoja tai lauseita toisella kielellä
43. uusin kirja lempikirjailijaltani
45. kiusaamista
49. julkaistu 2026
Kommentit
Lähetä kommentti