Iloista kirjoitusta
 |
| Kirjan kansi Timo Salo. Valokuva Ellen Karhulampi |
Virpi Alanen: Kunnes luut iloiset. Elämäntanssin kirjoitusta. Kansi Timo Salo. 66 s. Enostone, 2022.
"Hitaasti kerrot lumenjälkeisen maailman,
miten siellä kuollut tulppaani nousee
eloon, kukkii aikansa, vetäytyy jälleen
nupuksi, valmistautuu elämään yhä
nuorempana ja nuorempana."
Pulpahtelevaa, rytmikästä runoa ja värikästä kuvavirtaa. Uussanastoa, uuvuttavan puheliasta matkaa kohti sitä, mitä halutaan sanoa, ja sen jälkeen räjähtävän intensiivistä sanomista, joka välillä taittuu tyyneyteen. Lukiessa tulee tunne kuin kaikkein tärkein tapahtuisi pienessä. - Virpi Alasen runous on vahvasti omanlaistaan.
Kun sanon 'uuvuttavan puheliasta' se ei ole kielikuva. Kaltaiseni tiiviin ilmaisun ystävä hengästyy Alasen kuljetuksessa. Katse putoaa riveiltä vetämään henkeä ja palaa päätettyään edetä loppuun asti. Eikä riveille takaisin kiipeäminen oikeastaan ole vaikeaa, sillä kirjoituksen draivi vie mukanaan, kunnes taas on aika vähän hiljetä paljolta puheelta.
"-- Siinä kohdassa, jossa verkoitellaan
ympäriinsä, feminiinikieli soi
ilonhyppyjä, greguerioita, aikaa,
jossa maailma huudahtelee eläimiään."
Puhujina ovat usein pienimmät, vaikeimmin havaittavat ja muistettavat ja samalla tärkeimmät, elintärkeät, eli hyönteiset: kimalaiset, hämähäkit; tuli- ja jääfraktaalit. 'Kirjoitusta' muodostuu kaikesta liikkeestä ja olemisesta, se on runoissa olemassa olevien ominaisuus ja elämä.
Feminiinikieli: ilmeisesti kirjailijan uudissanoja tämäkin keskeisesti Alasen kirjoittamisen tapaa kuvaamaan nouseva käsite, jota jään miettimään. Mieleeni tulee Oksana Vasjakina, joka kirjassaan Haava sanoo kirjoittavansa naiskirjoitusta. Vasjakinalle naiskirjoituksen oleellinen piirre on kirjoituksen keskeneräisyys, se että kirjoitus on muotoutumisen tilassa, ei koskaan valmista (ja niinhän jo Bartheskin tekstin luonteen näki, vastakohtana teoksen jo lukkoon lyödylle valmiudelle). Vasjakinan kautta saan kiinni Alasen feminiinikielestäkin: kieli kiemurtelee ja polveilee merkityksiä ja ilmaisuja etsien, ei pysähdy siihen, että löytää tai ei löydä. Se poimii mukaan kaikkea matkaan tarttunutta siinä määrin, että välillä tarkoitus tuntuu katoavan, tarkoite; runon tarkoite ei aina ole selvä, vain sen matka.
Kokoelman nimessä esiintyvä käsite iloinen tuntuu minusta kuvaavan Alasen energistä, etsivää ja vastaantulevasta riemuitsevaa kirjoitusta enemmän kuin hyvin. Runot saattavat myös lukijan ilon valtaan vastaansanomattomasti, siinä mielessä kokoelma on kuin vitamiinipistos sekä fyysisen että henkisen kaamoksen ankeuteen.
Alasella on minut hurmannut blogi Löytöretkue, joka tarjoaa "löydettyä antikvaarista runoa" eli sitaatteja kaikenlaisista enimmäkseen unohdukseen jo vaipuneista vanhoista kirjoista. Toden totta, sitaatit elävät kuin runoina Alasen käsissä ja tarjoavat surrealistisen kurkistusikkunan todellisuuteen, jonka todellisuutta emme enää tunnista.
Lisäksi kirjailijalla on visuaalinen runoblogi Peilit, jossa tapaa hänen leikkisän runoilmaisunsa osittain kuviksi muuntuneena.
Että Virpi Alanen on aforistikko ei juolahtaisi ensimmäiseksi mieleeni tämän kokoelman pohjalta. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi kuusi muuta kirjaa ja toimii taidejournalistina ja kriitikkona. Vaikka kyllä aforismi sittenkin pilkahtaa siellä täällä - siellä missä ajatus jää näkyviin selkeänä ja paljaana, sinne tänne viuhtovien lauseiden keskellä:
"Tee mahdottomasta lisää mahdotonta,
rakasta epätäydellisyyttäsi olentona."
Taidan omia tämän motoksi.
 |
| Kuvakaappaus Virpi Alasen visuaalisesta runoblogista Peilit. |
Muualla:
Helmet-lukuhaasteessa 2025
kirja sopii kohtiin:
1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio
29. Kirjailijan viimeisin teos
40. Ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys
Kommentit
Lähetä kommentti