Siirry pääsisältöön

Tiina Raevaara: Uinuva solu

Syyssateista paniikkia





Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Timo Numminen.



Tiina Raevaara: Uinuva solu. Kansi Timo Numminen. Kannen kuvat Shutterstock. 247 s. Like Kustannus, 2023. Eerika Hämeranta -sarjan osa 4.


"Oma lukunsa ovat valtiot, joissa tutkimusta säädellään huonosti, mutta koulutettuja ihmisiä on paljon. Etelä-Koreassa tai Kiinassa voi kloonauttaa edesmenneen koiransa tai lähteä itse geeniterapioihin. Eteläkorealainen tutkija väitti jo kymmenisen vuotta sitten kloonanneensa ihmisen. Kiinalainen tutkija taas hämmästytti maailmaa pari vuotta sitten kertomalla suuressa kongressissa koehenkilöidensä synnyttäneen kaksi geenimuunneltua lasta."

Tiina Raevaaran bioterrorismia käsittelevän trillerin avaus herättää lukijan: uneliaan tavallisessa pääkaupunkiseudun lähijunan ruuhkassa leviää paniikki. Yksi matkustajista, keski-ikäinen nainen, muuttuu kauhealla tavalla tunnistamattomaksi, kun kaikkialle hänen kasvoihinsa ja iholleen nousee nopeasti valtavien kirkkaanpunaisten rakkuloiden ryppäitä. Toiset matkustajat yrittävät tartunta- tai säteilypelon kourissa paeta naisen läheisyydestä ja sulloutua jo ennestään täysiin muihin vaunuihin.

Asiasta tihkuu merkillisen vähän tietoa julkisuuteen, mutta maan turvallisuudesta vastaavat tahot käynnistävät tietenkin taustalla asian selvityksen. Myös kirjan päähenkilö, entinen geenitutkija Eerika joutuu omalla tavallaan mukaan selvitystyöhön, kun hänen vanha opiskelukaverinsa, nykyinen Aalto-yliopiston huippututkimusryhmän johtaja, pyytää hänen apuaan omien epäilystensä selvittämiseksi.

Ja tietenkin tapahtumat lähtevät sitten vyörymään yhä kasvavalla volyymilla.

Raevaaran tausta perinnöllisyystieteeseen erikoistuneena biologina tulee hyvin kirjassa esiin. Eikä tämäntyyppisestä aiheesta voisikaan kirjoittaa ilman varsin hyvää perehtyneisyyttä aihepiiriin. Kirjassa bioterrorin uhkaa ja tieteellistä tutkimustoimintaa on käsitelty tiukasti juonen edellyttämässä laajuudessa ja sillä tavalla kansantajuisesti, että lukija pysyy kaiken aikaa hyvin kartalla. Raevaara on välttänyt tietämyksensä liian laajan esittelyn, jollaisesta joskus muodostuu asiantuntijakirjailijoiden kompastuskivi.

Kirjan ainekset ovat siis hyvin kasassa. Silti olen lukijana hienoisesti pettynyt. Kokemukseeni saattaa vaikuttaa se, etten ole lukenut aikaisempia Eerika Hämeranta -kirjasarjan kirjoja. Aikaisemmista kirjoista henkilöt olisivat ehkä saaneet sitä syvyyttä ja kaikupohjaa, joka heidän hahmoistaan nyt minulle jäi puuttumaan, samoin kuin tietysti osa tapahtumien jatkumoakin. Kirjasarjojen aloittaminen sattumanvaraisesta osasta tuntuu olevan helmasyntini.

Henkilöhistorian tunteminen ei kuitenkaan olisi pelastanut siltä, että juonessa on käänteitä, jotka tuntuvat naiiveilta ja epäuskottavilta. Esimerkkinä vaikka Eerikan tapa saada epäilykset kohdistumaan tiettyyn henkilöön tutkimusryhmän sisällä tai ryhmän työntekijöiden runsas uskoutuminen hänelle työpaikan ongelmista heti hänen ensimmäisenä työpäivänään.

Jatkuvat sääraportit tuntuivat minusta myös hieman tarpeettomilta, koska säällä ei sinänsä ollut mitään vaikutusta tai merkitystä tapahtumien kulussa. Tietenkin sää loi osaltaan tunnelmaa, etenkin loppukohtauksessa. Tavallaan koko kirjan matkalta kuvatut sääolosuhteet osallistuivat juonen tapahtumavolyymin kasvattamiseen, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt, nyt runsas sääraportointi kääntyy vähän itseään vastaan.

Maailmaa painavan tiivistyvän pelonsekaisen toivottomuuden tunteen kuvaajana Raevaara saa esiin vivahteita, jotka resonoivat vahvasti lukijan pandemia- ja sotauutisten kyllästämään mieleen. Bioterrorin uhkien ja vaikutusmekanismien kuvauksena kirja onkin hiuksia nostattava.

Sen verran jäi tarinaan lankoja roikkumaan, ettei Uinuva solu varmastikaan ole Eerika Hämeranta -sarjan viimeinen osa.

"En halua elää tällaisessa todellisuudessa, ja silti me joudumme elämään siinä kuukausi toisensa jälkeen. Käännettä parempaan ei ole näköpiirissä. Painajainen jatkuu ja saa entistä tummempia sävyjä. Syksyn eteneminenkin tuntuu nyt lopulliselta. Maailman valot sammuvat nyt ympäriltämme yksi kerrallaan. Uutiset - samat, joita Tuulikki nyt selaa puhelimeltaan - ovat täynnä tuhoa ja huolta."


Muualla:

Tiina Raevaara: Uinuva solu. 6.2.2024 Kulttuuri kukoistaa -blogi.


Helmet-lukuhaasteessa 2024
kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa joku karkaa
17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo
23. Suomalainen jännityskirja
24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin
29. Kirjassa valehdellaan
32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla korkeintaan 10 milj. puhujaa





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi