Siirry pääsisältöön

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Viihdytettävänä







Clare Pooley: Ikä on vain numero. Alkuteos How to Age Disgracefully, 2024. Suomentanut Ulla Selkälä. Alkuperäispäällys Monique Aimee. 383 s. WSOY 2025.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.


"Seniorikerhon ensimmäinen tunti oli ollut juuri niin hirveä kuin Daphne oli pelännyt. Pahempikin. Miksi yleinen oletus oli, että kun joukon toisilleen tuntemattomia ihmisiä heitti yhteen, ne tulisivat hyvin toimeen keskenään vain koska olivat suunnilleen samanikäisiä? Ehkä se toimi viisivuotiaille, mutta ei seitsemänkymppisille, joille oli karttunut aivan erilaisia elämänkokemuksia, paheita ja pinttyneitä mielipiteitä. Daphnelle oli tullut muutamassa minuutissa selväksi, ettei hänellä ollut kerrassaan mitään yhteistä yhdenkään 'kerhokaverinsa' kanssa. Ja suoraan sanottuna, se oli luojan lykky."


Minua on hyvin vaikea viihdyttää. Haluan kyllä tulla viihdytetyksi, mutta inhoan liian yrittämisen tuntua, kun joku kirjailija sen ottaa tehtäväkseen. Inhoan myös kliseitä.

Clare Pooleyn kirjoja olin kuullut kehuttavan sopiviksi, hauskoiksi välipaloiksi. Ilman niitä kehuja olisin luultavasti lopettanut lukemisen jo parin sivun jälkeen. Nyt sen sijaan jatkoin urheasti ja yritin parhaani mukaan kokea viihtyväni. Vuoden pimein aika, kuppi kuumaa ja rajattomasti aikaa lukemiselle, ja niin edelleen. Mikä voisi mennä vikaan? kuten Pooleyn kirjassa usein toistetaan.

No, vaikka se, että yritetään murskata seniori-ikään liittyviä stereotypioita, mutta esitetään niitä pitkä liuta ikään kuin ne rikkoisivat ennakko-oletuksia. Pian 70-vuotiaana naisena voin mm paljastaa, että nettideittailu keksittiin jo 90-luvulla ja seitsemänkymppiset mummelit ovat mitä luultavimmin harrastaneet sitä kauan ennen kuin nykyisten nuorten nettinörttien sukupolvea oli olemassakaan; he eivät välttämättä kaipaa siihen nörttiapua, ovatpa monet nettinörtit todennäköisesti saaneet alkunsakin vanhusten nuoruudessaan harrastaman nettideittailun tuloksena. Ja niin edelleen.

Mutta aloitetaanpa alusta.

"OLETKO YLI SEITSEMÄNKYMMENTÄVUOTIAS?"

En ole, mutta harjoittelen. Tämä kustantajan takakansitekstin mukaan "hillitön hyvän mielen kirja, joka osoittaa, että stereotypiat on tehty rikottaviksi" kuuluu 
harjoitusohjelmaani. 

Kirjan juonelle keskeinen ilmoitus Lontoon Hammersmithin kaupunginosan Mandel-yhteisötalon edessä jatkuu:

"HALUAISITKO SAADA UUSIA YSTÄVIÄ? 
MIKSI ET LIITTYISI YHTEISÖTALO MANDELIN SENIORIKERHOON?
SOITA HETI TAI LÄHETÄ TEKSTIVIESTI LYDIALLE --"

Ja niin kaupunginosan yksinäiset vanhukset liittyvät seniorikerhoon. Alku on Lydialle vaikeaa. Vanhukset ovat omapäisiä ja auktoriteetteja kunnioittamattomia ja Lydia itse on ollut kotirouvana viimeiset parikymmentä vuotta ja jotakuinkin kadottanut kosketuksensa työelämään ja melkein ihmisten kanssa keskusteluunkin. Tyttärien lähdettyä yliopistoon hän odottaa saavansa viettää rauhallisia hetkiä herttaisten vanhojen ihmisten parissa palapelejä kooten, tarjoillen teetä ja itse tekemäänsä kakkua. Kakku on ainoa, mikä kelpaa. Jo toisella tapaamisella juodaan teekupeista viskiä, kun vietetään muisteluhetkeä ensimmäisessä tapaamisessa kuolleen tiukan eläkeläisrehtorin kunniaksi. Mikä voisi mennä vikaan?

Kun yhteisötalon kohtalo on vaakalaudalla yhdistävät eripuraiset ja riidanhaluiset vanhukset vihdoin huomionsa yhteiseen vastustajaan ja päämäärään. 

Art, entinen sivuosanäyttelijä, jolta kaikenlaiset roolit - jopa ruumiiden - näyttävät päättyneen ikääntymisen johdosta; onneksi hänellä on kuitenkin ystävänsä William, entinen paparazzi. Kovapintainen, mutta aina muodikas Daphne, jolla vaikuttaa olevan paljonkin salattavaa siitä, miten on aikaisemmin viettänyt elämäänsä. Art, Daphne, Lydia ja seniorikerhon naapuritilan päiväkotiin pienen tyttärensä kouluntuntien ajaksi tuova teini-isä Ziggy ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja kertovat tutustumisesta ja yhteisen sävelen löytämisen vaikeuksista samoin kuin ne voittavasta avuntarpeestakin. Jossakin henkilöiden välillä sukkuloi aina Maggie Thatcher, rodultaan epämääräinen aikaisemmasta emännästään orvoksi jäänyt koira.

Yhteinen projekti löytyy päiväkodin joulunäytelmästä, jonka Art ottaa ohjatakseen ja muillekin eläkeläisille löytyy tukirooleja. Näytelmän on tarkoitus hurmata kaupungin johtohenkilöt näkemään yhteisötalon tärkeys ja haalimaan rahaa joko osittain jo romahtaneen talon korjauksiin tai uuteen taloon. Tehtävä ei vaikuta kovinkaan helpolta, mutta Artin optimismi auttaa.

Pooley räiskii vitsejä ja kokkapuheita (eikö vanhusten oletetakin käyttävän tällaista vanhaa sanastoa) niin tiuhaan, että silloin kun se ei naurata, se on lähinnä kiusaannuttavaa. Aika usein kaiken kaikkiaan.

Mutta kyllä välillä naurattaakin.

Kun kirja pääsee vauhtiin, alkupuolen hiukan teennäinen huvittaminen jää taakse ja tapahtumat alkavat olla oikeasti hauskoja samaa tahtia kuin lukija tutustuu hieman syvemmin päähenkilöihin.   

Ulla Selkälä kääntää sujuvasti ja nokkelasti. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo kuuluvansa Lydian sukupolveen, mikä ei varsinaisesti yllätä. Todella yllättynyt olisin, jos hän olisi paljastunut yli seitsemänkymppiseksi.


Muualla:

Ikä on vain numero - Clare Pooley. Kirjahamsterin lukuvinkit 22.8.2025


Helmet-lukuhaasteessa 2025:

7. hyvän mielen kirja

9. konflikti

10. päähenkilö(i)llä koira

24. laittomuuksia

29. kirjailijan viimeisin teos

40. ajalla tai kellolla tärkeä merkitys

49. suomennos julkaistu 2025 













Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Janne Saarikivi: Hankalat sanat

Hankaluuksien synnystä Janne Saarikivi: Hankalat sanat. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. 207 s. Teos, 2. painos 2023. Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos. Sanat ovat hankalia. Hankalan kantasana on 'hanka', joka tarkoittaa oksantynkää, ja viittaa myös hankaamiseen. Suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kielihistoriaan erikoistunut kielitieteilijä Janne Saarikivi tarkastelee kirjassaan monien nykyajassa paljon mielleyhtymiä sisältävien sanojen etymologiaa. Kyse on sellaisista sanoista kuin 'fasismi', 'usko', 'yksityisauto', 'sivistys', 'etuoikeus', 'toksinen maskuliinisuus'; mutta myös sellaisista kuin 'uupumus' ja 'uni'. Kirjan hankaluutta lisää - ilmeisen ohjelmallisesti, heh - se, että siitä puuttuu sisällysluettelo käsitellyistä sanoista. Lähdeluettelosta nyt puhumattakaan. Ei kuin selaamaan siis. Osa kirjan pakina- tai kolumnimaisista luvuista on julkaistu jo kertaalleen aikaisemmin lehdissä. Sanojen ety...

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Perintönä häpeä ja sota maailmaa vastaan Kirjan kansi Pauliina Mäkelä. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. 245 s. Kansi Pauliina Mäkelä. Teos 2025. Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos. "Kun se lähti, se varmasti pikkuhiljaa unohti sen, että jos täällä joskus saa vaihtoehdon, on käsissä harvinaisjuttu, aivan tapaus. Se sulautui kaupunkiin ja unohti. Se sulautui siihen valevaihtoehtojen liejuun ja alkoi uskoa, että aina voi valita mitä. Eikä voi. Se sai yhden kerran, melkein kukaan ei saa sitäkään." Onnekseni satuin saamaan kirjaston varausjonoista yhtä aikaa luettavakseni ranskalaisen Didier Eribonin Paluun Reimsiin ja tämän Marjo Niemen (1978 -) Pienen budjetin sotaelokuvan . Nämä nimittäin liittyvät toisiinsa, vahvasti. Kumpikin käsittelee stigmatisoivaa lapsuutta ja sen paikkaa, entistä kotikaupunkia, joka oli joskus teollisuuspaikkakunta, nyt kuolioon vaipunut epäpaikka, ainakin Niemen versiossa. Eribonin entinen kotikaupunki e...

Hanna Weselius: Pronominit

Hetki taivaalla Kirjan kansi Matti Ruokonen Hanna Weselius: Pronominit. 377 s. Kansi Matti Ruokonen, kannen kuvat iStock. WSOY 2025 Kustantajan sähköinen arvostelukappale, kiitos. "Kaikkialla, missä on ihmisiä, ilmassa risteilevät katseet, mielikuvat ja niihin kietoutuneet tunteet. Matkustamo on vaalea, muovinen ja yhdentekevä tila, mutta sen ilma on tiheää ja sakeaa, koska jokainen matkustaja on ottanut kaikki mielikuvansa ja tunteensa mukaan." Ollaan nousuun lähtevässä lentokoneessa. Määränpäänä on kansainvälinen lentokenttä, muuta tietoa matkustajilla ei ole.  Matkustajat katsovat Titanic-elokuvaa omilta näytöiltään. Käy ilmi, että ruokakärryyn ei ole pakattu ruokaa nimeksikään matkalle mukaan. Vettä ja punaviiniä sentään löytyy runsaasti. Lisäksi osa matkustamon penkeistä on peitetty tiiviillä, lattiaan saakka ulottuvalla pressulla eikä stuerttikaan tiedä, mitä pressujen alla on. Mielessä käyvät arvaukset muuttuvat matkan edetessä yhä synkemmiksi. Henkilöt on nimetty heid...