Viihdytettävänä
Clare Pooley: Ikä on vain numero. Alkuteos How to Age Disgracefully, 2024. Suomentanut Ulla Selkälä. Alkuperäispäällys Monique Aimee. 383 s. WSOY 2025.
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
"Seniorikerhon ensimmäinen tunti oli ollut juuri niin hirveä kuin Daphne oli pelännyt. Pahempikin. Miksi yleinen oletus oli, että kun joukon toisilleen tuntemattomia ihmisiä heitti yhteen, ne tulisivat hyvin toimeen keskenään vain koska olivat suunnilleen samanikäisiä? Ehkä se toimi viisivuotiaille, mutta ei seitsemänkymppisille, joille oli karttunut aivan erilaisia elämänkokemuksia, paheita ja pinttyneitä mielipiteitä. Daphnelle oli tullut muutamassa minuutissa selväksi, ettei hänellä ollut kerrassaan mitään yhteistä yhdenkään 'kerhokaverinsa' kanssa. Ja suoraan sanottuna, se oli luojan lykky."
Minua on hyvin vaikea viihdyttää. Haluan kyllä tulla viihdytetyksi, mutta inhoan liian yrittämisen tuntua, kun joku kirjailija sen ottaa tehtäväkseen. Inhoan myös kliseitä.
Clare Pooleyn kirjoja olin kuullut kehuttavan sopiviksi, hauskoiksi välipaloiksi. Ilman niitä kehuja olisin luultavasti lopettanut lukemisen jo parin sivun jälkeen. Nyt sen sijaan jatkoin urheasti ja yritin parhaani mukaan kokea viihtyväni. Vuoden pimein aika, kuppi kuumaa ja rajattomasti aikaa lukemiselle, ja niin edelleen. Mikä voisi mennä vikaan? kuten Pooleyn kirjassa usein toistetaan.
No, vaikka se, että yritetään murskata seniori-ikään liittyviä stereotypioita, mutta esitetään niitä pitkä liuta ikään kuin ne rikkoisivat ennakko-oletuksia. Pian 70-vuotiaana naisena voin mm paljastaa, että nettideittailu keksittiin jo 90-luvulla ja seitsemänkymppiset mummelit ovat mitä luultavimmin harrastaneet sitä kauan ennen kuin nykyisten nuorten nettinörttien sukupolvea oli olemassakaan; he eivät välttämättä kaipaa siihen nörttiapua, ovatpa monet nettinörtit todennäköisesti saaneet alkunsakin vanhusten nuoruudessaan harrastaman nettideittailun tuloksena. Ja niin edelleen.
Mutta aloitetaanpa alusta.
"OLETKO YLI SEITSEMÄNKYMMENTÄVUOTIAS?"
En ole, mutta harjoittelen. Tämä kustantajan takakansitekstin mukaan "hillitön hyvän mielen kirja, joka osoittaa, että stereotypiat on tehty rikottaviksi" kuuluu
harjoitusohjelmaani.
Kirjan juonelle keskeinen ilmoitus Lontoon Hammersmithin kaupunginosan Mandel-yhteisötalon edessä jatkuu:
"HALUAISITKO SAADA UUSIA YSTÄVIÄ?
MIKSI ET LIITTYISI YHTEISÖTALO MANDELIN SENIORIKERHOON?
SOITA HETI TAI LÄHETÄ TEKSTIVIESTI LYDIALLE --"
Ja niin kaupunginosan yksinäiset vanhukset liittyvät seniorikerhoon. Alku on Lydialle vaikeaa. Vanhukset ovat omapäisiä ja auktoriteetteja kunnioittamattomia ja Lydia itse on ollut kotirouvana viimeiset parikymmentä vuotta ja jotakuinkin kadottanut kosketuksensa työelämään ja melkein ihmisten kanssa keskusteluunkin. Tyttärien lähdettyä yliopistoon hän odottaa saavansa viettää rauhallisia hetkiä herttaisten vanhojen ihmisten parissa palapelejä kooten, tarjoillen teetä ja itse tekemäänsä kakkua. Kakku on ainoa, mikä kelpaa. Jo toisella tapaamisella juodaan teekupeista viskiä, kun vietetään muisteluhetkeä ensimmäisessä tapaamisessa kuolleen tiukan eläkeläisrehtorin kunniaksi. Mikä voisi mennä vikaan?
Kun yhteisötalon kohtalo on vaakalaudalla yhdistävät eripuraiset ja riidanhaluiset vanhukset vihdoin huomionsa yhteiseen vastustajaan ja päämäärään.
Art, entinen sivuosanäyttelijä, jolta kaikenlaiset roolit - jopa ruumiiden - näyttävät päättyneen ikääntymisen johdosta; onneksi hänellä on kuitenkin ystävänsä William, entinen paparazzi. Kovapintainen, mutta aina muodikas Daphne, jolla vaikuttaa olevan paljonkin salattavaa siitä, miten on aikaisemmin viettänyt elämäänsä. Art, Daphne, Lydia ja seniorikerhon naapuritilan päiväkotiin pienen tyttärensä kouluntuntien ajaksi tuova teini-isä Ziggy ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja kertovat tutustumisesta ja yhteisen sävelen löytämisen vaikeuksista samoin kuin ne voittavasta avuntarpeestakin. Jossakin henkilöiden välillä sukkuloi aina Maggie Thatcher, rodultaan epämääräinen aikaisemmasta emännästään orvoksi jäänyt koira.
Yhteinen projekti löytyy päiväkodin joulunäytelmästä, jonka Art ottaa ohjatakseen ja muillekin eläkeläisille löytyy tukirooleja. Näytelmän on tarkoitus hurmata kaupungin johtohenkilöt näkemään yhteisötalon tärkeys ja haalimaan rahaa joko osittain jo romahtaneen talon korjauksiin tai uuteen taloon. Tehtävä ei vaikuta kovinkaan helpolta, mutta Artin optimismi auttaa.
Pooley räiskii vitsejä ja kokkapuheita (eikö vanhusten oletetakin käyttävän tällaista vanhaa sanastoa) niin tiuhaan, että silloin kun se ei naurata, se on lähinnä kiusaannuttavaa. Aika usein kaiken kaikkiaan.
Mutta kyllä välillä naurattaakin.
Kun kirja pääsee vauhtiin, alkupuolen hiukan teennäinen huvittaminen jää taakse ja tapahtumat alkavat olla oikeasti hauskoja samaa tahtia kuin lukija tutustuu hieman syvemmin päähenkilöihin.
Ulla Selkälä kääntää sujuvasti ja nokkelasti. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo kuuluvansa Lydian sukupolveen, mikä ei varsinaisesti yllätä. Todella yllättynyt olisin, jos hän olisi paljastunut yli seitsemänkymppiseksi.
Muualla:
Ikä on vain numero - Clare Pooley. Kirjahamsterin lukuvinkit 22.8.2025
Helmet-lukuhaasteessa 2025:
7. hyvän mielen kirja
9. konflikti
10. päähenkilö(i)llä koira
24. laittomuuksia
29. kirjailijan viimeisin teos
40. ajalla tai kellolla tärkeä merkitys
49. suomennos julkaistu 2025
Kommentit
Lähetä kommentti