Jussi Ahlroth: Kirje Buddhalta - länsimaisen filosofian buddhalainen historia

Tyhjyyden partaalla, ajattelun rajoilla 

Kansi Timo Numminen. Valokuva Ellen Karhulampi

Jussi Ahlroth: Kirje Buddhalta - länsimaisen filosofian buddhalainen historia. Kansi Timo Numminen. 756 s. SKS 2025.

Kustantajan arvostelukappale, kiitos.

"Filosofian ja buddhalaisuuden asettaminen rinnakkain synnyttää luovan tilanteen. Luovuus syntyy aina jonkinlaisesta erosta tai katkoksesta, jostain, mikä saa aikaan liikkeen. Harmonia ei ole luovaa. Minulle filosofian ja buddhalaisuuden välinen suhde, lukuisine yhtäläisyyksineen ja eroineen, on ollut valtava luovuuden lähde. Olen ajatellut sitä paljon, ja olen yrittänyt ymmärtää sen myös omassa kokemuksessani."

"Vaikka oma akateeminen koulutukseni on eurooppalaisessa humanistisessa perinteessä ja vaikka kirjani tutkimusmatka vei hyvin syvälle länsimaisen filosofian historian vaikeaselkoisiin teksteihin, en kirjoittanut tätä kirjaa akateemisille filosofian tutkijoille. Olen kirjoittanut tämän etsijöille ja epäilijöille, vallankumouksellisille ja väliinputoajille - sellaisille ihmisille kuin itsekin olen. Haluan puhua kapinallisille ja kaipaajille, sotureille ja sovinnontekijöille, eli ihmisille, jotka avaavat maailmaa toisia ihmisiä varten." 

Jussi Ahlrothin kirjan näkökulma on toisaalta uusi ja yllättävä, toisaalta hyvin vanha, kuten hän kirjassaan kertoo ja osoittaa. 

Buddhalaisuuden vaikutuksen länsimaiseen filosofiaan voidaan Ahlrothin mukaan kirjallisten lähteiden perusteella katsoa alkavan kreikkalaisesta Pyrrhon Elisläinen (360-n.270 eaa) -nimisestä filosofista. Aleksanteri Suuren sotasaattueeseen kuulunut Pyrrhon tutustui Intiassa oleskelunsa aikana buddhalaisuuteen. Ahlroth sanoo Pyrrhonin olleen ensimmäinen eurooppalainen buddhalainen. 

Ateenaan palattuaan Pyrrhon Elisläinen lopetti omalta kohdaltaan filosofian harjoittamisen sillä tavalla kuin sitä Antiikin Kreikassa harjoitettiin väittelyiden muodossa. Hänen buddhalaisuudesta syntyneen näkökulmansa perusoivallus on, ettei todellisuutta voi ymmärtää löytämällä oikean tavan ajatella todellisuutta. Vastaus filosofian asettamaan kysymykseen todellisuudesta ei ole enää filosofiaa. Ahlroth toteaa, että Pyrrhon "kätki länsimaisen filosofian sydämeen sen aivan alkuvaiheessa voimakkaan antifilosofisen siemenen"; tästä alkanutta skeptisen filosofian perintöä Ahlroth kutsuu Buddhan kirjeeksi.

Pyrrhonin opetuksista ei ole jäänyt juuri mitään kirjoitettua tietoa, hän itse ei kirjoittanut mitään. Hänen oppilaaltaan Timon Fleiuslaiselta on säilynyt lyhyt kuvaus Pyrrhonin opettamasta menetelmästä ja sen lopputuloksesta. Pyrrhon kutsui menetelmäänsä sanalla epokee ja sen lopputulosta sanalla ataraksia. Mielentyyneyttä tarkoittavaa sanaa ataraksia oli kreikkalaisessa perinteessä siihen asti käytetty kuvaamaan soturin taisteluun valmista mieltä.

Pyrrhonille ajattelu on yksi aisti muiden aistien joukossa. Kaikki asiat, mitä koemme aisteillamme, mukaan luettuna ajatuksemme ja tunteemme, ovat "erottamattomia, pysymättömiä ja määrittämättömiä". Pyrrhonin menetelmä, epokee, tarkoittaa pysähtymistä ja pysäyttämistä. Menetelmä on pysäyttämistä siinä mielessä, että ajatusten annetaan vapaasti liikkua, kun itse pysytään paikallaan yrittämättä muodostaa käsityksiä ja nimetä asioita; otetaan etäisyyttä kaikkeen mitä mielessä tapahtuu. Ataraksia irti päästämisenä on soturin tietoisuutta kuolemasta ja kaikesta luopumista sen edessä. Enää ei ole mitään menetettävää, joten ei ole mitään uhkaakaan. Tästä aukeaa mielen avoin tila, jossa on äärettömästi vaihtoehtoja. 

Ahlrothin teos on katsaus länsimaiseen filosofiaan buddhalaisuuden näkökulmasta ja reflektiota ja vuoropuhelua näiden filosofisten tai henkisten traditioiden välillä. Ahlroth tarkastelee kirjassaan niitä filosofeja, jotka ovat buddhalaisesta näkökulmasta kiinnostavia. Ahlroth peilaa länsimaisen filosofian käsitteitä ja ajatuksia yli tuhatvuotiseen buddhalaiseen filosofiaan ja sen tapaan tarkastella samoja kysymyksiä ja aiheita. Filosofia on Ahlrothin mukaan myös yksi tapa harjoittaa buddhalaisuutta, mutta siinä mihin filosofia päättyy, alkaa meditaatio, epokee. 

Ahlroth muistuttaa buddhalaisten perinteiden monimuotoisuudesta ja asemoi itsensä ja näkökulmansa vajrayanabuddhalaisuuteen, erityisesti sen opetukselliseen, meditaatioon perustuvaan kokonaisuuteen nimeltä dzogchen. Kyseessä ei ole monimutkainen käsitteellinen kokonaisuus, vaan enemmänkin meditaation kautta saavutettava yksinkertainen ymmärrys monimutkaisista asioista, jonka voima aiheuttaa muutoksen ihmisessä. Tradition ulkopuolisille ymmärrys tulee näkyvämmäksi sen kautta, miten eri filosofit ovat pohtineet ajattelua sen äärialueilla, "miten ajattelu liikkuu ajateltavissa olevan rajoilla", Ahlrothin sanoin.

Sokrateen (470/469-399 eaa) merkityksen Ahlroth näkee siinä, että hän sai ajattelijat kohdistamaan huomionsa heihin itseensä ja siihen, miten he käyttivät ajatteluaan. Tärkeämpää kuin vastausten saaminen oli kysyminen ja tietämisen rajojen oivaltaminen. Buddhalaisuudessa oman sisäisen hämmennyksen sietämisellä on tätä ajattelua lähelle tuleva merkitys; se on kykyä pysyä hämmennyksen tilassa ja olla tarttumatta hämmennykseltä pelastaviin ajatusmalleihin.

Kun Sokrates kyseenalaisti ajattelutapamme ja uskomuksemme, Platon (427-347 eaa) kyseenalaisti aistiemme ja kokemuksemme luotettavuuden. Hän nosti keskeiseksi ideoiden ja käsitteiden muuttumattomana pitämänsä maailman, joka hänelle edusti todempaa ja pysyvämpää aistiemme luoman "varjomaailman" keskellä. Hänen luolavertauksensa ikuisti tämän ajatuksen yhdeksi filosofian tunnetuimmista vertauksista.

"Platonin viisaus on siinä, että hän tarttuu meille keskeiseen ongelmaan. Me jatkuvasti yritämme erottaa toisistaan sen, että asiat syntyvät, ja sen, että ne kuolevat. Asioiden pysymättömyys on sietämätöntä. Haluamme valita sen, että ne ovat ja pysyvät. --"

Platon siis yritti ratkaista asioiden pysymättömyyden ongelmaa, mutta Pyrrhonin ja buddhalaisuuden näkemyksen mukaan ongelma syntyy siitä, ettemme hyväksy asioiden pysymättömyyttä eli emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat. Pyrrhonin erottamattomat, pysymättömät ja määrittämättömät asiat eivät ole tosia tai epätosia, ja meidän tulisi voida pysyä elämän keskellä tilassa, jossa tajuamme asioiden kaiken aikaa muuttuvan ja olevan välillä yhtä, välillä toista.

Oleellisia käsitteitä tässä ovat avaruus (fyysistä avaruutta laajemmin ymmärrettynä), tyhjyys, kuolema. Tyhjyyden kokemuksen välttämiseksi suorittamiamme väistöliikkeitä ja prosesseja kutsutaan buddhalaisuudessa samsaraksi. Koemme tyhjyyden pelottavana, koska meillä ei ole kokemusta jakamattomuudesta. Kun luovumme todellisuudelle asettamistamme kiintopisteistä, luokitteluista, edessämme on avaruus ja vapaus mielen tilana. Vaatii koko ihmiselämän mittaisen harjoittelun luopua kiintopisteistämme, mutta tuloksena on oivallus siitä, että nirvana, tyhjyyden kokemus, ja samsara, tyhjyyden välttämisyrityksemme, ovat erottamattomia toisistaan. Tyhjyys buddhalaisena käsitteenä ei ole autiutta, vaan tietoinen tila, josta kaikki asiat syntyvät ja jonne ne palaavat.

Yksi kirjan mielenkiintoisimpia osia on Ahlrothin kuvaus siitä, kuinka René Descartes (1596-1650) alkoi oman filosofiansa pitävän pohjan varmistaakseen käyttää Pyrrhonin ajatusmetodia ja sulkea sen mukaisesti pois ei-tosia asioita.  Yhä uusia ajatuskokonaisuuksia hylätessään hän päätyi niin läheiseen kosketukseen tyhjyyden kanssa, että alkoi epäillä mielenterveyttään. Varmistustoimenpiteenä alkanut pohdinta oli suistaa hänet raiteiltaan, sillä tyhjyyteen sulautumisen kokemus voi olla kauhistuttava. Hän tarrautui ajatukseen, että kaiken muun riisuttuaan hän yhä oli ajatteleva minä: cogito ergo sum, ajattelen, siis olen. Hänen päättelynsä ei kestä lähempää tarkastelua ajattelevan minuuden osalta, mutta Ahlroth ylistää häntä rohkeudesta ja rehellisyydestä, jolla hän lähestyi tyhjyyden kokemusta.

David Hume (1771-1776) puolestaan keskittyi ihmisen mielen toiminnan tutkimiseen ja loi filosofiallaan perustan psykologialle tieteenalana. Myös Hume oli skeptikko, mutta hänen skeptisisminsä ei ollut Pyrrhonin skeptisismiä, vaan siitä laimennettua; sen pääsisältö oli järjen epäilyä. Humelle uskomustemme perustana ovat aistimukset ja moraalimme perustana tunteet. Humelle kaikki aistien vaikutelmat ylittävät ajatukset perustuvat syyn ja seurauksen suhteelle, jota hän pitää ajattelumme perusrakenteena. Hume esittää kritiikkiä sekä tätä syy-seuraus-suhteeseen perustuvaa ajattelua että minuuskäsitystämme kohtaan. Tässä kritiikissään hän osuu lähelle buddhalaista ajattelutapaa. 

Minuutemme pysyvyys on Humen mukaan vain ajatustottumus, olemme virta tapahtumia ja piirteitä. Hume myös kumoaa mahdollisuuden päätellä siitä, miten asiat ovat, mitään siitä miten niiden tulisi olla. Tätä periaatetta kuvataan Humen giljotiiniksi ja se on edelleen pätevä menetelmä tunnistaa päättelyvirheitä. 

Kausaliteetin laki on käytännössä sama kuin buddhalaisuuden käsitys karmasta. Karmaa puolestaan Alhroth luonnehtii yhdeksi väärinymmärretyimmistä buddhalaisuuden käsitteistä, sillä se sekoitetaan usein hindulaiseen karma-käsitteeseen. Buddhalaisuus ei-teistisenä uskontona ei sisällä mitään teko - rangaistus/palkkio -järjestelmää; tällaisen järjestelmän olemassaolohan edellyttäisi jonkinlaisen jumaluuden olemassaoloa. Dzogchenin mukaisessa ajattelussa karmassa on kyse vain siitä, miten havaitsemme asiat ja miten reagoimme niihin. Luonnollinen toiminta nousee esiin itsestään, kun havaintomme muuttuu, se ei vaadi palkkioita tai rangaistuksia. Karma on siis mekanismi, jolla reagoimme havaintoihin.

Ahlroth esittää paljon kritiikkiä Humen ajattelua kohtaan siitä, että se mielen toimintaa tutkiessaan jättää vastaamatta oleelliseen kysymykseen: mikä luo yhtenäisyyden ja yhteyden tunteen havaintojen välillä minuudessamme? Näin inhimillinen kokemus jää perusteettomaksi ja Hume vie Platoniakin pitemmälle ajatuksen kokemuksen ja filosofisen järjen käytön erillisyydestä.

Immanuel Kantin (1724-1804) filosofian perinteisen tulkinnan Ahlroth tiivistää: meissä on synnynnäisesti valmiina järjestelmä, johon kokemamme asiat asettuvat. Filosofian tehtävä on tutkia kokemustamme, ei maailmaa. 

Kantin filosofia on katkosten ja niiden ylittämisen filosofiaa, sanoo Ahlroth. Katkos ajattelemisen ja aistimisen välillä sekä katkos ilmiöiden ja olioiden itsessään välillä on kuitenkin Kantin mukaan mahdollista ylittää ihmisen mielessä, koska nämä erilliset asiat ovat alun perin olleet osa ykseyttä. Vasta ajattelu ja sen kategoriat tekevät kokemuksen. 

"Tämän kokemuksen ja ajatuksen välttämättömäksi kuvitellun yhteyden katkaiseminen on buddhalaisuuden ensimmäisiä perusopetuksia ja harjoituksia."

Kantin käsitys siitä, mikä on tiedollisen kokemuksemme perusolemus on buddhalaisuudessa samsaran ydinmekanismi. Jos katkos ajattelun ja aistimisen välillä hylätään, mahdollistuu ymmärrys siitä, mistä on kyse Kantin kuvaamassa katkoksessa ilmiön ja olion itsessään välillä. Kant oletti, että se miten asiat itsessään ovat on meille tavoittamatonta, mutta voimme päätellä siitä jotakin ilmiöiden käyttäytymisen pohjalta; Ahlroth vertaa tätä päättelyä siihen, miten tähtitieteilijät päättelivät mustien aukkojen olemassaolon, vaikka niitä ei vielä pystytty näkemään.

Buddhalaisen meditaatioharjoittelun tavoitteena on, että meditoija kokee itsessään tyhjyyden ja muodon erottamattomuuden. "Liike, jossa ilmiöt nousevat avaruudesta, tanssivat aikansa ja palaavat sen jälkeen avaruuteen, on kaikki, mitä on. 

Ahlrothin mukaan Kantin käsitteen olio itsessään voi nähdä ilmiöihin kuuluvana tyhjyyden piirteenä. Tyhjyys mahdollistaa ilmiöiden ilmenemisen. Tämän pohjalta Ahlroth väittää, että Kant avaa oven tyhjyyteen, avaruuteen, olion itsensä tilaan. Ahlroth tulkitsee tämän olevan sama asia kuin buddhalaisuuden meditaatiossa tavoitettu tyhjyys: avaruus, josta ilmiöt nousevat esiin ja kaikki mahdollisuudet ovat läsnä. Eikä avaruus ole ilmiöiden syy, vaan niiden perusta. Ilmiöt ovat erottamattomia niiden perustasta. 

Edmond Husserlin (1859-1938) massiivisesta käsikirjoitusjäämistöstä löytyy teksti, jossa filosofi pohtii Sokrateen ja Buddhan yhtäläisyyksiä. Tärkein yhtäläisyys on sekä Sokrateen että Buddhan perinnöstä löytyvä tieto muutoksesta ihmisen kokemuksessa ja tietoisuudessa. Husserl käytti tuosta muutoksesta Pyrrhonilta peräisin olevaa sanaa epokee, jonka nimesi omassa filosofiassaan reduktioksi. Tästä tuli hänen filosofiansa peruskäsite. Husserlin aloittama filosofian fenomenologinen suuntaus perustuu reduktion luomaan muutokseen suhteessa ilmiöihin ja asioihin itsessään. Tästä Ahlroth toteaa:

"Reduktion ongelma on, että se on vaikea ymmärtää, hankala toteuttaa ja lähes mahdoton selittää. Se on länsimaisen filosofian suurin mysteeri, mutta se on yksi keskeinen avain filosofian ja buddhalaisuuden kohtaamiseen." 

Husserl jatkoi Kantin pohjalta filosofiaa, jossa ihminen on osa ilmiöiden muodostumista, vastakohtana samaan aikaan vallinneelle Humen filosofiaan perustuvalle empirismille, joka nykyisinkin muodostaa luonnontieteellisen tutkimuksen maailmankuvan. Fenomenologia tutkii ilmiöiden ilmenemistä ja rakentumista ihmisen tietoisuudessa. Reduktio kyseenalaistaa tapamme kokea maailma ja luonnollisena pitämämme oletus ilmiöiden erillisyydestä ja pysyvyydestä. Husserl kiinnittää huomiota siihen, miten teemme ilmiöistä kohteita: pysäytämme ja esineellistämme ne. Tässä on kyse samasta luokittelevasta toiminnasta, jota aikaisemmin kuvattiin kiintopisteiden muodostamisena. Reduktiossa ihminen riisuu nämä oletukset ja löytää oman tuhoutumattoman olemuksensa.

Ahlroth kuvaa reduktiota romahduksena ja viittaa Descartesin kokemaan romahdukseen. Kyseessä on minän ja maailman välisen eron hävittäminen filosofissa itsessään. Se tapahtuu, kun filosofi näkee miten keinotekoisesti rakennettu kokemuksemme on - itse tämä näkeminen purkaa meissä olevan kaksijakoisuuden. Tässä Husserl, Sokrates ja Buddha kohtaavat. Ja tässä alkaa fenomenologinen tarkastelu. Reduktiossa havaitussa on kyse puhtaasta ihmettelystä, sillä siinä tarkastellaan nimeämätöntä, kesyttämättömänä ja tekemättä sille väkivaltaa.

Martin Heidegger (1889-1976) oli Husserlin oppilas. Hänen ajattelunsa yhteys buddhalaisuuteen tunnistettiin jo hänen pääteoksensa Oleminen ja aika, 1927, ilmestymisen jälkeen. Japanilainen filosofian suuntaus, jota kutsutaan Kioton kouluksi, tarkastelee Heideggerin ja muiden länsimaisten filosofien ajattelua Itä-Aasian ajatusperinteiden näkökulmasta. Heidegger tunnisti itsekin ajatustensa ja zen-buddhismin yhteyden. Heideggerin filosofian ytimestä löytyy ihmetykselle avautuminen.

Heidegger on vähintään kiistelty hahmo filosofiassa johtuen hänen kuulumisestaan natsipuolueeseen ja tähän liittyviin mielipiteisiinsä. Hyvästä syystä hänet voisi myös tämän vuoksi sivuuttaa. Ahlroth näkee hänen ajattelussaan kuitenkin jotain oleellista. Hän analysoi Heideggerin filosofista virhettä ja palauttaa sen etupäässä Heideggerin kielisuhteeseen. Heideggerille kieli on kaiken keskiössä ja hän etsii totuutta ilmiöiden kielellistämisestä yrittäen palata vanhojen kielten, kreikan ja saksan, olemisen oivallukseen, joka hänen mielestään on unohtunut ihmisiltä jossain vaiheessa. Selvällä suomen kielellä Ahlroth toteaa tämän kulttuurirasismiksi, ja on helppoa nähdä miten Heideggerin ajatus joidenkin kielten erityisestä asemasta avaa hänelle tietä kansallissosialismiin. 

Heidegger jakaa ajattelun laskennalliseen ajatteluun, joka on arkiajatteluamme; sille vaihtoehtoista ajattelua hän kutsuu mietiskeleväksi tai muistelevaksi ajatteluksi. Muistelevan ajattelun on mahdollista tavoittaa oma alkuperänsä. Kun jotain ilmenee mielessä, se nousee olemattomuudesta ja palaa sitten takaisin ei-mihinkään. Tässä ollaan buddhalaisessa kokemuksessa, sillä erolla kuitenkin, ettei buddhalaisuus näe merkitystä ja kokemusta kieliriippuvaisena asiana. 

Heideggerin läpimurtokäsite on täälläolo vastakohtana vieraantumisellemme todellisesta olemuksestamme, automaattiohjauksella eletylle elämälle. Täälläolo mahdollistuu, kun ihminen tiedostaa todella kuoleman ja sen mukanaan tuoman kaikkien mahdollisuuksien päättymisen. Olemista on mahdotonta ymmärtää ymmärtämättä ei-olevaa. Tässä on kyse samasta asiasta kuin buddhalaisuuden tyhjyyden kokemuksessa, ja tämä ei ole tiedollinen tapahtuma vaan vaatii omaa, henkilökohtaista kokemusta. Heideggerille kaiken ydin on nyt-hetki, läsnäolo tässä hetkessä, ja se on ainoa pysyvä asia.

Jacques Derridan (1930-2004) filosofian Ahlroth näkee buddhalaisesta näkökulmasta mielenkiintoisena, koska se kuvaa ainutlaatuisen tarkasti käsitteellisen mielen paradoksia, kaksijakoisuutta, jolla käsitteellisen mielen labyrintti kumoaa itsensä. 

Derrida kyseenalaistaa länsimaisen ajattelun totuttuja käsitteitä ja ajattelumme perustana toimivia jaotteluja. Derrida tunnustautuu Husserlin työn jatkajaksi sikäli, että elämänsä loppupuolella hän toteaa kaiken filosofisen työnsä perustuvan Husserlin reduktiolle. Näin hän lähestyy eurooppalaista ajattelun perinnettä ja sen perusteita kokemuksen rakenteen kautta. 

Husserlin reduktioon perustuva Derridan ydinkäsite on dekonstruktio. Tämä on kielen rakenteisiin ja merkityksiin keskittyvää purkamista ja uudelleenyhdistelyä, joka on Derridan tuotannolle tyypillistä. Hän tarkastelee mitä tahansa kulttuurisia tekstejä ja löytää niistä ristiriitaisuuksia ja ambivalenssiutta, jota ei voi erottaa tekstistä ilman että tekstin merkitys muuttuu. 

Derridan ajattelussa kaiken ilmeneminen rakentuu tekstin tapaan merkeistä, jotka viittaavat jonnekin toisaalle. Ennen ajattelua ja ennen kokemusta on olemassa erojen kudos, joka mahdollistaa kaiken ilmenemisen. Kaiken perustana on ero, différance, lopputon erottautumisen liike, jossa kaikki eroaa kaikesta muusta ja viittaa johonkin muuhun kuin itseensä. Kaikki eroaa myös itsestään, koska kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Derrida kohdistaa katseensa siihen, mikä jää nimeämättä, hiljaisuuteen, josta kaikki liike alkaa.

Oletuksemme että olisi olemassa kielestä vapaa erillinen ulottuvuus synnyttää ongelmia. Tämän jaottelun johdannaisia ovat muutkin ongelmia tuottavat jaottelut: sisäinen ja ulkoinen, mieli ja aine jne. Elämänsä loppupuolen tuotannossaan Derrida analysoi sitä kuinka epäoikeudenmukaisuutta luovat rakenteet (me ja muut, minä ja toinen jne.) nousevat tästä samasta jaottelusta. Samalla hän pohtii vastuun olemusta ja antaa äänen sille, mikä on ollut ulos suljettua eurooppalaisesta perinteestä. Derrida sanoo tutkivansa kaikkia kulttuurimme tekstejä eräänlaisina oireina jostakin, joka ei ole voinut esittäytyä filosofian historiassa eikä ole missään läsnä. 

Buddhalaisesta näkökulmasta Derridan ajattelun voi ymmärtää kuvauksena kaksijakoisuudesta, jossa mikään kokemus ei ole suoraa eikä välitöntä, vaan tapahtuu luomiemme kiintopisteiden kautta, kuin tekstin merkkirakenne. Différance on Ahlrothin mukaan se, miten koemme oman avaruudellisen luontomme kaksijakoisesta näkökulmastamme käsin, yritys vangita avaruus.

Derrida kuvaa yritystä pysäyttää eron liike ajattelulla läsnäolon metafyysikkana, jossa kuvittelemme epäsuoran, rakentuneen todellisuutemme olevan välitöntä ja suoraa ja oletamme antamillemme merkityksille pysyvän perustan. Sekä tämä Derridan kuvaama ilmiö että buddhalaisuuden samsara perustuvat turvallisuuden ja pysyvyyden kaipuullemme. Käytännössä tämä tarkoittaa yritystä erottaa muoto ja tyhjyys toisistaan. Näin olemme taas Pyrrhonissa: kun rakennamme kiintopisteitä ja yritämme tehdä pysyvää, erottuvaa ja määriteltyä siitä, mikä on pysymätöntä, erottumatonta ja määrittämätöntä, olemme läsnäolon metafysiikassa.

Buddhalaisessa harjoituksessa on lyhyesti sanottuna kyse kaikkien ehdollistumiemme purkamisesta. Ei siis ihme, että on kyse pitkästä tiestä. Esimerkit siitä, miten filosofit ovat lähenneet tällaista kokemuksellista tilaa avaavat minulle länsimaisena ihmisenä sitä, mistä kaikesta muutoksessa on kyse. 

Ahlroth käyttää läpi kirjan joitakin toistuvia vertauksia, jotka helpottavat esiteltyjen filosofien ajatusten suhteuttamista toisiinsa. Hän puhuu filosofian teatterista ja siitä, mitä filosofit siihen sijoittavat, kiintopisteistä, joita ajattelumme luo todellisuuden ylle käsittein ja luokitteluin jne. Hän käyttää hauskoja rinnastuksia tunnettuihin elokuviin tai kirjoihin, onhan hän kulttuurikriitikko. Kirja on yleistajuinen, kuten lupaakin, mutta se ei välttämättä tarkoita, että sitä olisi helppo ymmärtää. Tekijältäänkin sen ajatukset ja päätelmät ovat vaatineet pitkän kypsyttelyn.

Monisanaisuutta ja rönsyjä kirjasta olisi hyvin voinut karsia ja saada ydinajatuksen näin paremmin omaksuttavaksi, mutta tässä olisi ilman muuta menetetty jotain: Ahlrothin persoonallinen ilmaisutapa ja ajatusten kehittely, jonka seuraamisesta nautin. Pääasiassa kuvittelin pystyneeni kirjan ajatuksenjuoksua seuraamaan, vaikken ole systemaattisesti perehtynyt sen kumpaankaan pääaihepiiriin. Esitellyistä filosofeista olen entuudestaan tutustunut suoraan heidän omien teostensa kautta vain Platoniin (ja sitä kautta Sokrateeseen) sekä Derridaan, joiden ajattelu toimii tämän tutkimusmatkan alku- ja päätepisteinä.

Olen lukenut tätä kirjaa hitaasti, pohdiskellen. Kirja vaati jakamattoman huomioni, sillä sen esitystapa etenee kumulatiivisesti luvusta toiseen, rakentaen aina edellisten lukujen varaan. Aika ajoin olen pudonnut kärryiltä, mutta ainakin kuvitellut päässeeni niille jossain vaiheessa taas takaisin. Niinpä uskaltauduin myös kirjoittamaan kirjasta tämän oman yksinkertaistavan mutkat-suoriksi -yhteenvetoni siinä toivossa, että siitä voisi olla jollekulle hyötyä.

Ahlrothin tutkimusmatkaan voi suhtautua ajatusleikkinä, tai sitten voi pysähtyä sen asettamien kysymysten, löytöjen ja oivallusten äärelle ymmärtämään jotain uutta. Varmaa on kuitenkin, että kirjassa on selkeä punainen lanka ja se näyttää jotain uutta länsimaisesta ajatusperinteestä.

Harvoin on yhteen kirjaan - olkoonkin sitten yli 700-sivuinen - mahtunut näin paljon silmiä avaavaa löydettävää ja mahdollisuuksia omaan muutokseen. Kiitos.

Kirjassa on laaja lähde- ja tausta-aineistoluettelo. Lukiessani toivoin, että siinä olisi ollut myös asiahakemisto, mutta ymmärrän, että jotkut keskeiset käsitteet toistuvat niin usein, että tämä olisi johtanut toteutuksen mahdottomuuteen.

Jussi Ahlroth on ammatiltaan kulttuuritoimittaja ja kriitikko. Hän on soittanut mm hevibändi Abhorrencessa ja opettaa buddhalaista ajattelua ja mietiskelyä. 

***

Blogissa aiemmin arvioiduista kirjoista Yu Mirin pienoisromaani Uenon asema kuvaa buddhalaisuutta, sen Kiinassa syntynyttä ja myöhemmin Japaniin levinnyttä puhtaan maan buddhalaisuuden suuntausta. 

Tulkitsen myös Salman Rushdien romaanin Voiton kaupunki olevan fantasia, jossa buddhalainen elämänkatsomus näkyy vahvasti intialaiseen mytologiaan sekoittuneena.

Muualla:

Aila-Liisa Laurio: Miten paljon kaikkea buddhalaisuuteen perehtynyt löytää länsimaisten filosofien opeista - Arviossa Jussi Ahlrothin Kirja Buddhalta. Kulttuuritoimitus 14.9.2025

Jukka Vuorio: Hevimetallisti ja buddhalainen opettaja Jussi Ahlroth kirjoitti teoksen, joka tuo uuden näkökulman länsimaisen filosofian historiaan. Seura 19.8.2025 

Länsimainen filosofia ja buddhalaisuus - mikä vaikutus itämaisella uskonnolla on ollut lännen suuriin ajattelijoihin? Areena, Kulttuuriykkönen 26.8.2025. (Jussi Ahlrothin haastattelu)

Helmet-lukuhaasteessa 2025:

6. esipuhe

11. 2020-luvulla julkaistu tietokirja

18. kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa (tulkinnanvaraisesti)

29. kirjailijan viimeisin teos

39. etsitään ratkaisua arvoitukseen

49. julkaistu 2025