Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava 2021. 267 s.

"Ivan, sanoin, ja sinä katsoit minuun.

Tunnetko miten ihanasti ruusut tuoksuvat, kysyin, vaikka tiesin ettet ymmärtäisi.

Kallistit päätäsi kuin kuullaksesi tarkemmin, muistatko.

Ruusut, minä toistin. Ruusut tuoksuvat.

Ja silloin hymyilit. Nyökkäsit ja sanoit: ruuza.

Oli pakko katsoa poispäin, sillä minua alkoi itkettää. Tätäkään en yrittäisi selittää kenellekään muulle kuin sinulle, mutta tuntui siltä kuin minua olisi lopultakin ymmärretty. Kuin olisin koko elämäni koettanut saada kerrotuksi jotakin hirvittävän tärkeää, aivan yksinkertaista mutta samalla käsittämättömän monimutkaista. Olin yrittänyt ja yrittänyt, eikä kukaan ollut ymmärtänyt. Ennen kuin nyt."

Katja Kallion romaani kuvaa vuodesta 1942 alkavaa aikajaksoa Hangossa. Kirjan vaatiman taustatyön huolellisuuden vuoksi saamme elävän kuvan tuosta osasta Hangon historiaa. Asukkaat palaavat kotiinsa oltuaan paossa, kaupungissa on saksalaisten tukikohta ja vankileiri venäläisille. Hävitettyä kaupunkia ja perheiden asumuksia aletaan jälleenrakentaa, vangit purkavat aikaisemmin rakentamiaan miinakenttiä.

Kun Beata ja venäläinen sotavanki Ivan kohtaavat, poliittiset rajanvedot katoavat; he kykenevät näkemään toisensa vain ihmisinä. Miehenä ja naisena. 

Beata on mieleltään sairaana pidetty yksinäinen äiti pienen tyttärensä kanssa. Hän näkee ja aistii asioita, joita muut eivät aisti, mutta hän on oppinut pitämään kokemuksensa ja ajatuksensa ominaan, jottei häntä pidettäisi hulluna. Ivan on ukrainalainen luottovanki, jolla ei ole muutamia sanoja enempää yhteistä kieltä Beatan kanssa.

Kuitenkin heidän rakkautensa leimahtaa heti siitä hetkestä alkaen, kun Beata antaa  nälkiinnytetylle Ivanille maanpetossyytteen uhallakin neljä silakkaa. Siitä hetkestä alkaen heidän on pakko tavata toisiaan. Herkkävaistoinen Beata tulkitsee suuressa ymmärtämisen halussaan Ivanin elämäntarinaa mitättömän pienistä vihjeistä.

Epäonnisen rakkaustarinan taustalle piirtyy toisen maailmansodan näyttämö. Saksalaiset asetoverit ja Beatan sisar, joka rakastuu saksalaisupseeriin. Virallinen sotapropaganda ja radiosta kuuluville saadut Englannin uutiset, joissa kerrotaan saksalaisista asioita, joita kukaan ei pysty uskomaan. Eihän sellaista voi tapahtua. Saksalaiset ovat niin kohteliaitakin, ja laulavat hyvin. Beatan sisaren saksalainen miesystävä palaa hiljaisena ja järkyttyneenä miehenä lomalta kotimaastaan ja ilmoittaa morsiamelleen, ettei aio enää koskaan palata sinne.

Lopulta Beata saa sisarensa saksalaiselta sulhaselta apua Ivanin tavoittamiseen. Toivo elää kiihkeänä lopulliseen murenemiseensa asti. 

Epätoivoisen kiihkeä rakkaustarina on täynnä sodan aiheuttamaa tuskaa ja välähdyksenlyhyitä kohtaamisen hetkiä, joissa kuitenkin on riittävästi antamaan toivoa ja merkitystä ihmiselle siinä tilanteessa. 

Kallio kirjoittaa voimakkaan aistillisesti. Hänen kielensä ja kuvastonsa luo eläviä näkymiä päähenkilön kokemusmaailmaan ja ylivireiseen tapaan aistia ympäristönsä. Tähän perustuu romaanin voimakas tunnevaikutus ja sen luoma vahva eläytymisen taikapiiri.

Kallio tuntuu olevan omimmillaan kuvatessaan tällaisia samaan aikaan äärimmäisen herkkiä, mutta myös rohkeita ja ajassaan tavanomaisesta ihmis- ja naiskäsityksestä poikkeavia, voimakkaasti tuntevia naishahmoja. Pitkälti samanlainen henkilöhahmo on hänen edellisen Yön kantaja -romaaninsa Amanda, jonka elämää Seilin saaren mielisairaalassa romaani kuvasi unohtumattomalla tavalla.

Näiden naisten elämään eivät onnelliset loput kuulu.