Pirkko Saisio: Suliko

Kun tähdet putoavat: Stalinin viimeiset päivät 

Kirjan kansi Elina Warsta. Kuva: Ellen Karhulampi

Pirkko Saisio: Suliko. Kansi: Elina Warsta. 411 s. Siltala, 2024. 

Kustantajan arvostelukappale, kiitos.

"Miten ne eivät ymmärrä, millainen kunnia kärsimys on?

Miten ne eivät ymmärrä kärsimyksen ja koettelemusten välttämättömyyttä vallankumoukselliselle?

Minä en ole koskaan valittanut Siperian vuosistani. Kuljin kiirastuleni läpi palovammoistani välittämättä, tarkoitan sielua, tai siis ihmisen mieltä, Suliko, omaa mieltäni, sitä tarkoitan."

Pirkko Saisio menee uusimmassa romaanissaan syvälle ihmismielen yöpuolelle. Sinne, missä on vain pimeys ja tähdet, ei yhtään ihmistä. Tyrannihallitsijan painajaisessa tähdetkin rapisevat taivaalta ja ovat vain nappeja.

Kirjan tapahtumavuosi on 1953, diktaattorin kuolinvuosi. Kirjassa kuvataan Josif Stalinin mielen hajoamistilaa, jota Kremlin ydinjoukko peittelee kansalaisilta. Yhtäläisyyksiä nykyhetkeen ei ole vaikea havaita eivätkä ne ainakaan tee kirjasta vähemmän merkittävää.

Pelkoa ja paranoiaa, joka tavoittaa ylimmälläkin portaalla istuvan, kun suunnattomassa valtakunnassa mikään ei ole sitä, miltä näyttää eikä kehenkään voi luottaa, ja pieninkin virheaskel voi maksaa ihmiselämän. Tämä on tarinan maisema.

Kirja kuvaa sen sinänsä psykologisesti hyvin tunnetun tapahtumakulun, jolla julmuus pakotetaan ihmismieleen nöyryytysten ja epäoikeudemukaisuuksien ahjossa väkivaltaisesta ja rakkaudettomasta lapsuudesta alkaen. Tarpeen olla jotakin suurta, suurempaa kuin kukaan, ja kaikkivoipaisuuden kuvitelman syntymisen, kun tilaisuus osuu kohdalle. Alkuperäisten hyvien tarkoitusten kääntymisen kuin itsestään joksikin kauheaksi.

"Verestä tässä merestä mereen ulottuvassa maassa kasvaa joka ainoa viljantähkä. Ja verestä nousee joka ainoa tehtaanpiippu, joka tuo leipää ja hyvinvointia vuosituhansien nälästä ja pelosta vapautetulle kansalle.

Jos se veri on minun käsieni kautta vuotanut, Marija Fjodorovna, ei se minun käsiäni ole liannut vaan puhdistanut.

Lutikat ja torakat on hävitettävä, olivat ne sitten elukoita tai elukoiksi vajonneita ihmisiä."

Teos välttää yksiulotteisuuden henkilökuvassaan piirtämällä pitkän kehityskaaren, mutta se on piirretty sysimustin sävyin. Hirmuhallitsijaa ympäröivä inhimillinen tyhjiö on kirjasta mieleen piirtyvä tunneilmasto, jota päähenkilö ei voi paeta tekojensa unohtamiseen tai mihinkään lohtuun.

Kun uuden uljaan neuvostovaltion keulakuvana edelleen oleva vanhus elää linnoitettuna ja valvottuna eristäytyneisyydessään, hänen mielensä takertuu yhä vahvemmin ainoaan hänelle jääneeseen kauniiseen, ahdistavien muistojen koskemattomissa olevaan asiaan, unelmaan Sulikosta.

Käy ilmi, että Suliko on vanhuksen gruusialaiselta kotiseudulta peräisin olevan laulun neito. Mutta Sulikolla on todelliset kasvot vanhuksen ajatuksissa tämän vetäytyessä yhä useammin pelkästään haavekuvansa seuraan. Ja Sulikon kasvot sekoittuvat toisten nuorten naisten kasvoihin. Hyvin nuorten. Vain hirmuhallitsija itse kutsuu 13-vuotiaita tyttöjä naisiksi.

Suliko, näky kauneudesta ja inhimillisestä yhteydestä, saa nuoren Ioseb Jughasvilin muuntamaan tunnetun laulun sanoitusta sitä äidinkielestään venäjäksi kääntäessään. Nimen saanut kaipaus ja viattomuus, joka lopulta hukkuu muiden ihmisten vereen, samalla kun Ioseb Jughasvilistä tulee Josif Stalin.

Kirja on kuvaus itsepetoksesta, joka saavuttaa valtavat mittasuhteet historian kuohuissa pontimenaan paljas vallanhalu. Tyrannin mielenliikeet säätävät, mikä kulloinkin on hyvää ja pahaa, toivottavaa tai tuomittavaa, niin että lopulta hän itsekin eksyy oikkujensa metsään. Siellä kaikki voi salamannopeasti ja ilman erityistä syytä muuttua vastakohdakseen.

Inhimillisyyden rippeet roikkuvat vielä vallanhaltijan tietoisuuden rajoilla ja niillä on nimi: Suliko. 

Hallitsijan silmät ovat väsyneet katselemaan luomaansa todellisuutta ja ihmisten pelkoa. Ne katsovat yhä enemmän unia, mutta unetkaan eivät tarjoa rauhaa. Katsomisesta ja näkemisestä nousee teoksen symbolimaailma. Lopulta vain sokea selvänäkijätär uskaltaa nähdä hallitsijan.

Romaanin kerronta käy vahvassa kuvallisuudessaan monin paikoin lähellä runoa; on runoa, ja tavoittelee näynomaisuudessaan myyttistä tasoa. Yhdessä vanhenevan ja sekavan, mutta yhä omalla tavallaan terävä-älyisen hallitsijan havaintojen ja muistojen kautta esitetyn puistattavan todellisuudenkuvauksen kanssa tämä lataa teokseen ajoittain lähes sietämättömän intensiteetin. 

Saision teos on kuin maamerkki aikana, jolloin maailma on jälleen kerran liukumassa kaaokseen. Maamerkki, joka osoittaa, miten käy kun inhimillisyyden ja ihmisyyden rajat rikotaan.

Muualla:

Pirkko Saisio: Suliko. Kirjavinkit. Vinkkaaja Hannu. 24.10.2014

Mikko Jämsén: Saision hirmuhallitsijan elämänkaari valottaa ihmisyyttä. Karjalainen 2.11.2024

Antti Majander: Miten hirmuhallitsija syntyy. Pirkko Saisio eläytyy Stalinin mieleen ja kuvaus nousee maailmankirjallisuuteen. HS 29.9.202  (Tilaajille)

Jari Olavi Hiltunen: Pirkko Saision mosaiikkimaiset kuvat raottavat Stalinin tarinaa sieltä täältä. Satakunnan kansa 13.10.2024. (Vaatii kirjautumisen)

Tommi Melender: Tyrannin sisäinen elämä. Suomen kuvalehti 20.10.2014

Jorma Melleri: Diktaattorin vainoharhaisessa maailmassa. Uusi Suomi Blogit 10.10.2024

Helmet-lukuhaasteessa 2024

kirja sopii kohtiin: 

1. Kirjan nimessä on erisnimi

9. Kirjassa joku karkaa

11. Kirjan kannessa on yksi neljästä elementistä

19. Suomi mainittu

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

29. Kirjassa valehdellaan

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

46. Kirjan kannen pääväri on musta

49. Kirja on julkaistu vuonna 2024