Sattuu!
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi |
Anneli Vainio: Kohtaamattomuus. Esseitä. 231 s. Kansi: Kalervo Sammalvehrä. Enostone 2023.
Kustantajan arvostelukappale, kiitokset!
"Kohtaamattomuudessa toisella puolella on pieni ihminen, toisella systeemi, järjestelmä, hierarkia, ohjeet ja säännöt. Potilas vastaan lääkäri, lääkäri vastaan esimies, työntekijä vastaan hallinto. (--) Varsinainen kohtaamattomuus tapahtuu kuoleman, suuren tuntemattoman, kanssa. Se on läsnä ja seisoo taustalla syntymästämme lähtien, vaitonaisena ja vaiettuna nimenomaan silloin, kun on kysymys sairaudesta. Pelkomme on yhteinen, ja voidaan sanoa, että koko järjestelmä on rakennettu tämän pelon, kuolemanpelon voittamiseksi."
Laajan humanitaarisen ja lääketieteellisen kokemuksensa
vuoksi Anneli Vainio on enemmän kuin mielenkiintoinen henkilö puhumaan siitä,
mikä terveydenhuoltojärjestelmässämme ja sosiaalisessa ajattelussamme on
ongelmana. Vainio ei kuitenkaan opeta, hän kertoo esseissään oman ajattelunsa
kehittymisen tarinaa työhistoriansa kautta.
Ensiapuklinikalla, anestesialääkärinä ja syöpä- ja kipupotilaita hoitavana ja sairaalahenkilökuntaa kouluttavana lääkärinä Anneli Vainio on työskennellyt sekä Suomessa että ulkomailla. Hän on perustanut Suomen ensimmäisen saattohoitosairaalan ja työskennellyt vapaaehtoisena kansainvälisissä järjestöissä mm Kambodžassa. Nykyisin eläkkeellä oleva Vainio on pitänyt työhistoriansa aikana päiväkirjaa, jota on hyödyntänyt kirjansa kuvauksissa omasta ajattelustaan ja sen muutoksista. Kirjassa on myös hänen omia runojaan.
Hän kuvaa kirjassa muutostaan kuuliaisesta ja tottelevaisesta sairaalahierarkian
osasta potilastyön käytäntöjä kyseenalaistavaksi, muutosta aikaansaavaksi toimijaksi.
Kyseenalaistamisen polttopiste on tavassa kohdata potilaat ja huolehtia omasta
jaksamisesta emotionaalisesti hyvin kuluttavassa työssä.
Vainion näkemyksen mukaan käsittelemättömät ja kohtaamattomat asiat alkavat
ilmetä organisaation toiminnassa henkilökunnan jaksamisongelmina ja potilaan kohtaamattomuutena. Tämä koskee erityisesti kipua, kärsimystä ja kuolemaa. Organisaatiot voivat ilmentää pois katsomista esim. esineellistävällä kielenkäytöllä tai uuskielellä, kuten potilaskertomuksissa ja henkilökunnan tavassa puhua asiakkaista. Kohtaamattomuus ilmenee myös siinä, että jo kuolemaan valmiin, hyvin iäkkäänkään potilaan kanssa ei uskalleta ottaa kuolemaa puheeksi vaan hänet lähetetään yhä uusiin tutkimuksiin ja hänelle määrätään yhä uusia hoitoja niin, että hänet vähitellen riisutaan kuoleman edessä kaikesta arvokkuudestaan.
Vainion ajatteluun ovat vaikuttaneet filosofit, kirjailijat, taiteilijat ja sosiaalisen muutoksen tekijät, eniten ehkä Emmaus-liikkeen perustaja Abbé Pierre Ranskassa. Hän kuvaa myös etnografi ja sosiologi Patrick Delerckin osallistuvaa tutkimusta Pariisin asunnottomien keskuudesta ja tuo sen kautta esiin, miten lohduton tilanne on ollut. Vainiota kiinnostaa ajatuksen
muuttaminen toiminnaksi, tai toiminnan kautta kehittyvä ajattelu.
Hänen kokemuksensa sietämätöntä kipua kärsivien ihmisten,
kuolevien ja vailla mitään tukikohtaa elävien ihmisten kohtaamisesta ovat
järkyttävää luettavaa. Kuitenkin hän myös näkee keskellä köyhyyttä suurempaa
välittämistä ja huolenpitoa kuin parhaimmillakaan resursseilla varustetuissa
organisaatioissa voidaan antaa.
Kambodžassa avustusjärjestön lääkärinä ollessaan hän päätyy
vastakkain kulttuurierojen kanssa minua erityisesti koskettaneella tavalla. Hän
yrittää kouluttaa sairaalan henkilöstöä potilaan kärsimysten kohtaamisessa ja tähän liittyvien omien tunteiden jakamisessa työyhteisössä, mutta vastassa on seinä.
Lääkärit ja hoitajat eivät katso kuolevaa potilasta eivätkä heidän kasvonsa
ilmaise mitään. Kun Vainio kysyy, miltä heistä tuntuu, kukaan ei vastaa. Vainio
etsii apua kulttuuriantropologilta ja saa kuulla maan buddhalaisuuteen
liittyvästä kuolemakäsityksestä. Ihmisessä asuu yhdeksäntoista braling-henkeä, jotka yksi toisensa jälkeen jättävät ihmisen hänen sairastaessaan. Kuolevasta ihmisestä viimeinenkin lohikäärme on poistumassa, häntä
ei enää voida auttaa.
Vainio alkaa pohtia, edustaako hänen haluamansa muutos hoitokulttuurissa Kambodžan kaltaisessa maassa kulttuuri-imperialismia. Hän ei päädy vastaamaan itselleen suoraan, mutta kokee tärkeäksi jatkaa työtään kärsimyksen lievittäjänä omalla tavallaan, mutta uusia tapoja etsien. Ymmärrän tämän tapahtumasarjan kuvaaman suhtautumisen hänen elämänkatsomuksensa ytimeksi.
Kirjassa on paljon kuvauksia ihmisistä, joita Vainio on kohdannut työssään. Kertomuksissa havainnollistuu tapa, jolla Vainio lääkärintyötään tekee, samoin kuin hänen potilaidensa elämäntilanteiden koko haastavuus.
Muutoin pitkälle omaelämäkerrallisiin tapahtumiin keskittyvässä kirjassa on mukana musiikkiin liittyviä esseitä. Niiden, samoin kuin muiden taidekokemusten, merkitys kirjassa on epäilemättä kuvata jotakin, minkä kuvaaminen pelkästään sanoin on mahdotonta. Musiikki, taiteista yhtä aikaa haihtuvin ja ikuisin, vie suoremmin tunnekokemukseen. Vainio käsittelee mm Schubertin Kuolema ja neito -jousikvartettoa, von Gluckin Orfeus ja Eurydike -oopperaa ja Bachin Matteus-passiota.
Valitettavasti
minulle nuo musiikkikokemusten analyysit eivät avautuneet pitemmälle kuin
oivallukseen, että Vainiolle hänen rakastamansa musiikki sekä avaa ja selkeyttää hänen suhdettaan
inhimilliseen kärsimykseen että myös toimii voimanlähteenä tuon kärsimyksen
kohtaamisessa.
Kirja on tärkeä puheenvuoro sosiaali- ja terveysalaan
liittyvässä julkisessa keskustelussa. Se on vaatimus avoimemmasta ja
läpinäkyvämmästä hoitokulttuurista, jossa hoitohenkilökunnalla on riittävän
turvallinen ympäristö myös käsitellä omia tunteitaan ja jaksamistaan sekä ottaa
potilas tasavertaisena keskustelukumppanina mukaan hoitoonsa. Se myös haastaa yksittäisen lukijan pohtimaan omaa suhdettaan asioihin, joista on helpompi kääntää katse pois kuin katsoa kohti. Kirjan henkilökohtaisuudella Vainio asettaa itsensä vaikeiden kysymysten äärellä alttiiksi tavalla, jota voi pitää hyvänä esimerkkinä.
Kirjassa on erinomainen lähdeluettelo.
Anestesialääkäri, kivunhoidon asiantuntija ja kirjailija Anneli
Vainio on kirjoittanut useita teoksia kivunhallinnasta sekä matkateoksia. Hänen
ensimmäinen fiktiivinen teoksensa on novellikokoelma Sydänrata, joka ilmestyi
2020.
"Opin vähitellen istumaan pitkäänkin rauhassa kädet sylissä ja odottamaan, haluaako potilaani puhua. Jollekin oli juuri ilmoitettu, ettei hän paranekaan, toinen oli jo ehtinyt sopeutua. Opin, että toimiminen ei aina ole parasta toimintaa. Opin, että kuolema on totta."
Muualla:
Helmet-lukuhaasteessa 2023
kirja voisi sijoittua kohtiin:
14. Kirja kertoo terveydenhuollosta
17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (jos olet käynyt esim. Ranskassa, Kanadassa tai Kambodžassa)
20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla
29. Kirjassa on minäkertoja
31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana
taivas
35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua
(sairaalatyö/lääkärin työ, vapaaehtoistyö)
49. Kirja on julkaistu vuonna 2023
Kommentit
Lähetä kommentti