Siirry pääsisältöön

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 


Maritta Lintunen: Boriksen lapset: novelleja. WSOY 2021. 201 s.

Mitä kaikkea itärajojemme yli onkaan kulkenut, nyt ja ennen. Millä tavoin on katsottu rajantakaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä, rajan molemmin puolin?

Maritta Lintusen novellikokoelma kuvaa yhdeksällä novellillaan kontakteja itään. Karjalaisia, jotka ikävöivät juuriaan; sodassa kaatuneiden omaisia, jotka vuosikymmenien jälkeen haluavat saada sukulaisensa luut kotimaan multaan; menneen Viipurin kosmopoliittista elämää; nykyhetken venäläisiä talonostajia Suomessa ja suomalaista pitkän matkan graduntekijää, joka haluaa luoda palan gradunsa Edith Södergranin Raivolaa rajan tälle puolen.

Lintusen tekstit ovat tässäkin kokoelmassa yllättäviä, omalla tavallaan humoristisiakin käänteissään. Huumoria löytyy myös kipeiden tapahtumien maaperästä, tai oikeastaan varsinkin sieltä. Epäluulo, joka saa pitämään rajan yli eksynyttä lasta vakoojana tai venäläistä talonostajaa edelleenkin vihollisena, saattaa ihmisten välisessä törmäyksessä muuttua joksikin muuksi, vaikka yllättäväksi kädenojennukseksi, kun toisen inhimillisyys valkenee.

Lintusella on kyky piirtää ihmisensä tiettyyn hetkeen niin, että heidän elämänsä jatkumo hahmottuu vain muutamalla viivalla heidän taustalleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, että tekstit ottavat helposti mukaansa, lukijan ei tarvitse ponnistella päästäkseen tilanteisiin sisään.

Novelleissa ja niiden loppuratkaisuissa on Lintuselle tyypillisesti runsaasti tilaa. Asioita ei selitetä puhki. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia.

Musiikki, musiikin voima, on läsnä useammassakin novellissa. Niminovelli Boriksen lapset kertoo nuoresta viulunsoittajasta, joka saapuu Paltamosta Viipurin Musiikkiopistoon koko kotikylänsä väen kannustamana. Koti on ollut niin köyhä, ettei instrumentin hankinnasta ole ollut puhettakaan, joten poika on itse veistänyt puusta itselleen soittimen. Opiston ankara johtaja Boris Sirpo antaa pojalle opistossa vuoden koeajan, vaikka poika 17-vuoden iässään on oikeastaan jo liian vanha soitto-opetukseen. Kun jatkoaikaa ei heru ja pojan pitäisi palata kotiinsa, poika katoaa. Jäljelle jää vain joukko sävellyksiä ja päiväkirja Viipurin ajasta vuonna 1935. 

Mitä menneestä tai ihmisestä jää jäljelle onkin kokoelman keskeisiä teemoja. Evakkoon lähteneestä perheestä jää vain Arabian astiaston sirpaleita aikaa sitten puretun kotitalon tunkioon. Karjalaan toiselta puolelta Neuvostoliittoa pakkosiirretyn perheen kotiseudusta vain heidän itsensäkin satumaisiksi tajuamiaan muistoja, jotka pikemminkin erottavat kuin yhdistävät menetettyyn kotiseutuun; sittenkin vielä, kun neuvostojärjestelmä kaatuu ja matkustaminen maan sisällä olisi mahdollista. 

Mielikuva rajasta on teksteissä monimerkityksinen, ei ole kyse pelkästään kahden valtion välisestä rajasta. Raja voi olla myös vaikka sosiaaliluokkien välinen raja. Samoin rajana katsotaan muistin ja todellisuuden suhdetta, tai elämän ja kuoleman. Mikään näistä rajoista ei voi olla täysin suljettu, sillä rajan olemassaolo sekä torjuu että vetää ihmisen kiinnostusta puoleensa, haastaa ja luo kihelmöivän energiakentän, jossa uudet asiat mahdollistuvat.

"-- mies ei tiennyt, että joskus tuuli availi kuoleman ja elämän välistä ovea. Silloin viestejä kulki yli outojen vyöhykkeiden. Ja jos tulkitsi merkit oikein, oli mahdollisuus hiipiä kohti rajatonta onnea."


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Helmet-lukuhaaste 2022 - mietteitä luetuista kirjoista

© Bettina Baldassari Lukuhaasteeseen osallistuminen on taas ollut hauskaa ja monin tavoin antoisaa. Kirjallisuusvinkit ja keskustelut, joista olen saanut nauttia haasteeseen osallistuvien FB-ryhmässä, ovat ilahduttaneet joka päivää ja antaneet virikkeitä lukemiseen. Suuri kiitos muiden lukijoiden vinkeistä, samoin kuin haasteen tekijöille inspiroivasta haasteesta!  Haasteen toteuttajana olen aika lailla täsmälukija. Nautin mahdollisimman hyvin haastekohtiin sopivien kirjojen etsiskelystä, vaikkakin valitsemani kirjat saattavat kyllä vaihtaa paikkoja myöhemmin ja voin tulkita joitakin kohtia laveasti, joskus myös ironisesti. Tietenkin luen myös kirjoja, joista en etukäteen tiedä, mihin kohtaan ne sopisivat. Kaikki listani kirjat ovat olleet omalla tavallaan hyviä, monet suorastaan loistavia ja unohtumattomia. Niitä lukemiani, joista en ole pystynyt löytämään tarpeeksi hyvää, en ole ottanut mukaan haasteeseen enkä myöskään blogiini. Tämän vuoden haasteessa on mukana ennätyspaljon kevyemp

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. 256 s. Kansi: Anna Makkonen. Äänikirjan lukija: Elsa Saisio. En ole varma siitä, mitä suuri rakkaus on. Mutta ehkä se on sitä, että haluaa tarttua toisen käteen, vaikka se ei olisi enää lämmin. Anna-Maria Eilittä n esikoisromaani Kun olen poissa liikkui sillä huokoisella ja hengittävällä vyöhykkeellä, jolla elämä ja kuolema ovat yhtä aikaa läsnä. Niin tekee myös hänen toinen romaaninsa. Silti kirjailija ei millään muotoa toista itseään. Romaani on kolmen ihmisen kertomus elämästään ja läheisistään. Heidän tarinansa risteävät kaiken aikaa, sillä he ovat puolisot Vuokko ja Eino sekä heidän tyttärensä Lotta. Vuokko ja Eino ovat jo yli kahdeksankymppisiä ja heidän elämänsä pohjoisessa on rauhallista, pienten, mutta heidän merkityksellisiksi havaitsemiensa hetkien täyttämää. Lotan elämä miehensä ja kahden lapsensa kanssa Helsingissä taas täyttyy kilpailusta ja suorittamisesta. Kumpikin puolisoista on ekonomi ja työskentelee meklarina.

Klassikko - Albert Camus: Sivullinen - 80 vuotta

Albert Camus: Sivullinen. Ranskankielinen alkuteos: L'Étranger, 1942. Suomennos Kalle Salo. 135 s. Otava Kompassisarja, 1970. 3. p. (Myöhempiä painoksia on olemassa.) Olisin tahtonut yrittää selittää hänelle ystävällisesti, melkein sydämeni pohjasta, että en milloinkaan ollut osannut tosissani mitään katua. Olin aina kokonaan kiinni siinä, mitä parhaillaan tapahtui, tässä päivässä tai huomisessa. Mutta siinä tilassa, mihin minut oli saatettu, en tietenkään voinut puhua kenellekään sellaiseen sävyyn. Minulla ei ollut oikeutta näyttää olevani sydämellinen, omaavani hyvää tahtoa. Ja koetin taas kuunnella, sillä yleinen syyttäjä rupesi puhumaan minun sielustani. Albert Camus'n pienoisromaani Sivullinen on jättänyt lähtemättömän jäljen maailmankirjallisuuteen. Sen ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta ja suomennoksen ilmestymisestä 75 vuotta. Kirja ei ole juoniromaani. Juoni on yksinkertainen, ja se kerrotaan pääpiirteissään jo kirjan takakannessa: Algerissa asuva nu