Siirry pääsisältöön

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 


Maritta Lintunen: Boriksen lapset: novelleja. WSOY 2021. 201 s.

Mitä kaikkea itärajojemme yli onkaan kulkenut, nyt ja ennen. Millä tavoin on katsottu rajantakaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä, rajan molemmin puolin?

Maritta Lintusen novellikokoelma kuvaa yhdeksällä novellillaan kontakteja itään. Karjalaisia, jotka ikävöivät juuriaan; sodassa kaatuneiden omaisia, jotka vuosikymmenien jälkeen haluavat saada sukulaisensa luut kotimaan multaan; menneen Viipurin kosmopoliittista elämää; nykyhetken venäläisiä talonostajia Suomessa ja suomalaista pitkän matkan graduntekijää, joka haluaa luoda palan gradunsa Edith Södergranin Raivolaa rajan tälle puolen.

Lintusen tekstit ovat tässäkin kokoelmassa yllättäviä, omalla tavallaan humoristisiakin käänteissään. Huumoria löytyy myös kipeiden tapahtumien maaperästä, tai oikeastaan varsinkin sieltä. Epäluulo, joka saa pitämään rajan yli eksynyttä lasta vakoojana tai venäläistä talonostajaa edelleenkin vihollisena, saattaa ihmisten välisessä törmäyksessä muuttua joksikin muuksi, vaikka yllättäväksi kädenojennukseksi, kun toisen inhimillisyys valkenee.

Lintusella on kyky piirtää ihmisensä tiettyyn hetkeen niin, että heidän elämänsä jatkumo hahmottuu vain muutamalla viivalla heidän taustalleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, että tekstit ottavat helposti mukaansa, lukijan ei tarvitse ponnistella päästäkseen tilanteisiin sisään.

Novelleissa ja niiden loppuratkaisuissa on Lintuselle tyypillisesti runsaasti tilaa. Asioita ei selitetä puhki. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia.

Musiikki, musiikin voima, on läsnä useammassakin novellissa. Niminovelli Boriksen lapset kertoo nuoresta viulunsoittajasta, joka saapuu Paltamosta Viipurin Musiikkiopistoon koko kotikylänsä väen kannustamana. Koti on ollut niin köyhä, ettei instrumentin hankinnasta ole ollut puhettakaan, joten poika on itse veistänyt puusta itselleen soittimen. Opiston ankara johtaja Boris Sirpo antaa pojalle opistossa vuoden koeajan, vaikka poika 17-vuoden iässään on oikeastaan jo liian vanha soitto-opetukseen. Kun jatkoaikaa ei heru ja pojan pitäisi palata kotiinsa, poika katoaa. Jäljelle jää vain joukko sävellyksiä ja päiväkirja Viipurin ajasta vuonna 1935. 

Mitä menneestä tai ihmisestä jää jäljelle onkin kokoelman keskeisiä teemoja. Evakkoon lähteneestä perheestä jää vain Arabian astiaston sirpaleita aikaa sitten puretun kotitalon tunkioon. Karjalaan toiselta puolelta Neuvostoliittoa pakkosiirretyn perheen kotiseudusta vain heidän itsensäkin satumaisiksi tajuamiaan muistoja, jotka pikemminkin erottavat kuin yhdistävät menetettyyn kotiseutuun; sittenkin vielä, kun neuvostojärjestelmä kaatuu ja matkustaminen maan sisällä olisi mahdollista. 

Mielikuva rajasta on teksteissä monimerkityksinen, ei ole kyse pelkästään kahden valtion välisestä rajasta. Raja voi olla myös vaikka sosiaaliluokkien välinen raja. Samoin rajana katsotaan muistin ja todellisuuden suhdetta, tai elämän ja kuoleman. Mikään näistä rajoista ei voi olla täysin suljettu, sillä rajan olemassaolo sekä torjuu että vetää ihmisen kiinnostusta puoleensa, haastaa ja luo kihelmöivän energiakentän, jossa uudet asiat mahdollistuvat.

"-- mies ei tiennyt, että joskus tuuli availi kuoleman ja elämän välistä ovea. Silloin viestejä kulki yli outojen vyöhykkeiden. Ja jos tulkitsi merkit oikein, oli mahdollisuus hiipiä kohti rajatonta onnea."


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kansitaide - Helmet-lukuhaasteen 2022 paras kansitaide

Mieltäni vaivaa kysymys: arvostavatkohan kustantajat kansitaiteilijoitaan riittävästi? Ja kirjallisuuden kenttä ylipäätään? Kannen tekijän tietoja ei nimittäin ole kovin helppo löytää. Aika usein ne puuttuvat kirjan kannesta ja myöskin kirjan nimiösivun kääntöpuolen tiedoista. Kirjastot eivät nekään ole erityisen kunnostautuneita tässä asiassa: kansitaiteilijan tietoja ei ole helppoa löytää kirjastoluetteloista, ja useimmiten ne puuttuvat kokonaan. Kuitenkin juuri kansi on se, joka lukijan kirjalle ensiksi nappaa. Jo ennen kuin tiedämme mitään kirjasta tai kirjailijasta, näemme kannen ja päättelemme siitä kirjan lajityypin ja tyylin, usein jotain kohderyhmästäkin, ihan ilman tietoista ponnistelua. Lukiessa palaamme useaan kertaan katsomaan kansikuvaa ja syventämään vaikutelmiamme siitä ja kirjasta. Kun olen pyrkinyt saamaan  blogipostauksiini mukaan kannen tekijän tiedot, olen usein saanut metsästellä niitä. Jos ne löytyvätkin jostain osasta kirjan kantta, niitä ei välttämättä ole kirj

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Lapsuus kuoleman partaalla Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse . (Venäjänkielinen alkuteos   Похороните меня за плинтусом , 1995 )    Suom. Kirsti Era. 205 s.  Into 2014. "Sairastelin paljon, ja mummon ennusteiden mukaan minun oli määrä noin kuusitoistavuotiaana mädäntyä hengiltä ja päätyä tuonpuoleiseen. Kuvittelin tuonpuoleisen kutakuinkin keittiön roskakuilun tapaiseksi paikaksi: sinne joutuneiden esineiden olemassaolo päättyi. Kaikki, mikä putosi sen luukusta alas, katosi kammottavan peruuttamattomasti. Rikkoutuneen voi korjata, kadonneen voi löytää, mutta roskakuiluun viskatun saattoi vain muistaa tai unohtaa." Jotkut kirjat on suorastaan pakko lukea vaikka vain nimensä vuoksi. Yksi tällainen kirja on Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse ; siitäkin huolimatta, että se on odottanut minulla lukuvuoroon päätymistään lähemmäs kymmenen vuotta. Viimein kuitenkin lukemisen aika koitti, eikä kirja pettänyt nimensä antamia lupauksia mustasta huumorist

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Sivistyksen pintakuoren tarkastelua                                                                       Kuva: Ellen Karhulampi Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Romaani, mikäs muu. 439 s. Siltala 2022. Kansi: Jussi Karjalainen.   " Näin sunnuntaina on hyvää aikaa sen selvittämiseksi, mihin lattia viettää riittää, että laskee teräskuulan muutamaan paikkaan ja antaa sen valita reittinsä teräskuula lähtee keskeltä liikkeelle se hakeutuu reitilleen ja kiihdyttää kohti ulkoseinää" Eeva Turunen kuvaa romaanissaan nuorta arkkitehtia, joka on "perinyt" ammattinsa ukiltaan. Kirjassa käydään keskusteluja ukin kanssa, kuullaan minäkertojan ukille sairaalaan viemään sanelukoneeseen kertyneitä muistelmia ja listataan ukin saavutuksia ja ukin kotoa löytyneitä tavaroita, joita päähenkilö järjestelee. Lisäksi tehdään työtä arkkitehtitoimiston rakennusprojektissa ja vietetään kotona aikaa puolison seurassa.  Turusen käsissä kieli uudistuu ja tekstilajien väliset raj