Maritta Lintunen: Boriksen lapset: novelleja. WSOY 2021. 201 s.
Mitä kaikkea itärajojemme yli onkaan kulkenut, nyt ja ennen. Millä tavoin on katsottu rajantakaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä, rajan molemmin puolin?
Maritta Lintusen novellikokoelma kuvaa yhdeksällä novellillaan kontakteja itään. Karjalaisia, jotka ikävöivät juuriaan; sodassa kaatuneiden omaisia, jotka vuosikymmenien jälkeen haluavat saada sukulaisensa luut kotimaan multaan; menneen Viipurin kosmopoliittista elämää; nykyhetken venäläisiä talonostajia Suomessa ja suomalaista pitkän matkan graduntekijää, joka haluaa luoda palan gradunsa Edith Södergranin Raivolaa rajan tälle puolen.
Lintusen tekstit ovat tässäkin kokoelmassa yllättäviä, omalla tavallaan humoristisiakin käänteissään. Huumoria löytyy myös kipeiden tapahtumien maaperästä, tai oikeastaan varsinkin sieltä. Epäluulo, joka saa pitämään rajan yli eksynyttä lasta vakoojana tai venäläistä talonostajaa edelleenkin vihollisena, saattaa ihmisten välisessä törmäyksessä muuttua joksikin muuksi, vaikka yllättäväksi kädenojennukseksi, kun toisen inhimillisyys valkenee.
Lintusella on kyky piirtää ihmisensä tiettyyn hetkeen niin, että heidän elämänsä jatkumo hahmottuu vain muutamalla viivalla heidän taustalleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, että tekstit ottavat helposti mukaansa, lukijan ei tarvitse ponnistella päästäkseen tilanteisiin sisään.
Novelleissa ja niiden loppuratkaisuissa on Lintuselle tyypillisesti runsaasti tilaa. Asioita ei selitetä puhki. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia.
Musiikki, musiikin voima, on läsnä useammassakin novellissa. Niminovelli Boriksen lapset kertoo nuoresta viulunsoittajasta, joka saapuu Paltamosta Viipurin Musiikkiopistoon koko kotikylänsä väen kannustamana. Koti on ollut niin köyhä, ettei instrumentin hankinnasta ole ollut puhettakaan, joten poika on itse veistänyt puusta itselleen soittimen. Opiston ankara johtaja Boris Sirpo antaa pojalle opistossa vuoden koeajan, vaikka poika 17-vuoden iässään on oikeastaan jo liian vanha soitto-opetukseen. Kun jatkoaikaa ei heru ja pojan pitäisi palata kotiinsa, poika katoaa. Jäljelle jää vain joukko sävellyksiä ja päiväkirja Viipurin ajasta vuonna 1935.
Mitä menneestä tai ihmisestä jää jäljelle onkin kokoelman keskeisiä teemoja. Evakkoon lähteneestä perheestä jää vain Arabian astiaston sirpaleita aikaa sitten puretun kotitalon tunkioon. Karjalaan toiselta puolelta Neuvostoliittoa pakkosiirretyn perheen kotiseudusta vain heidän itsensäkin satumaisiksi tajuamiaan muistoja, jotka pikemminkin erottavat kuin yhdistävät menetettyyn kotiseutuun; sittenkin vielä, kun neuvostojärjestelmä kaatuu ja matkustaminen maan sisällä olisi mahdollista.
Mielikuva rajasta on teksteissä monimerkityksinen, ei ole kyse pelkästään kahden valtion välisestä rajasta. Raja voi olla myös vaikka sosiaaliluokkien välinen raja. Samoin rajana katsotaan muistin ja todellisuuden suhdetta, tai elämän ja kuoleman. Mikään näistä rajoista ei voi olla täysin suljettu, sillä rajan olemassaolo sekä torjuu että vetää ihmisen kiinnostusta puoleensa, haastaa ja luo kihelmöivän energiakentän, jossa uudet asiat mahdollistuvat.
"-- mies ei tiennyt, että joskus tuuli availi kuoleman ja elämän välistä ovea. Silloin viestejä kulki yli outojen vyöhykkeiden. Ja jos tulkitsi merkit oikein, oli mahdollisuus hiipiä kohti rajatonta onnea."
Kommentit
Lähetä kommentti