Siirry pääsisältöön

Toni J.P. Saarinen: Kuolleita kukkia Miasmalasta

Jos Tim Burton kirjoittaisi fantasiakirjan


Kirjan kansi ja kuvitus Tomas Heinonen. Valokuva Ellen Karhulampi


Toni J.P. Saarinen: Kuolleita kukkia Miasmalasta. Kansitaide ja kuvitukset Tomas Heinonen. 341 s. Osuuskumma, 2024.

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos.

"Omaksi en ala minä valitulle
vaan armaan aidon on annettava mulle
noidan harvat hampaat ja susihukkain suut
kuninkaansa känsät ja lumiukkoin luut
se saa kilon nöyhtää etsiä navasta
ja kuolleita kukkia Miasmalasta..."

"En ole suuri ihmisten ystävä. Tämä johtuu siitä, että olen ollut aivan liikaa tekemisissä perheeni kanssa, ja tietyistä tulkinnanvaraisuuksista huolimatta he ovat kuitenkin ihmisiä. Oikeastaan perheeni on enemmän: ihmiskunnan salaisten halujen tiivistymä, ja jonain päivänä heidän tuhonsa on yksi yhteen -malli sille, miten koko yhteiskunta romahtaa."


Kylläpä tämä juurevien ja mullanalaisten voimien tumma fantasia onnistui ilahduttamaan minua! Odotan innolla, jos kirja vaikka saisi vielä jatkoakin. Ainakin minä lukisin enemmän kuin mieluusti kulttuurintutkija ja kirjailija Toni J.P. Saarisen kynästä lähteneen merkillisen suvun vaiheista ja edesottamuksista lisää. Kirjan hahmot ovat aivan liian hyviä vain yhteen kirjaan!

Muutama sana kirjan genrestä. Genrethän eivät ole toisiaan poissulkevia eikä niihin siksi kannata suhtautua kovin yksisilmäisesti. Tässä kirjassa yhdistyvät iloisesti kauhu, fantasia, musta huumori ja queer-rakkaustarinakin. Kirjailija itse määrittelee teoksensa myyttipunkiksi ja punkkiin viittaakin se luova anarkia, mitä kirja pursuaa. Makaaberit henkilöhahmot ja vielä makaaberimmat tapahtumat liittävät tarinan eteläamerikkalaisen kuolemankulttuurin karnevalistiseen henkeen ihan Tim Burtonin tyyliin. Iloinen veijaritarina goottihenkisille saattaisi olla minun yleiskuvaukseni kirjan genrestä. Eikä goottihenkisyyden puutteen kannata antaa estää kirjaan tarttumista.

Kaikki saa alkunsa siitä, että Miasmalan, alapuolisen maailman, pelottava ja jättikokoinen hallitsija Luutar rakastuu perheen Adonista muistuttavaan narsistiseen kuopukseen Abeliin ja ryöstää tämän valtakuntaansa. Epätavallistakin epätavallisempi perhe, jossa kaikki pääosin puuhaavat omiaan ja kaihtavat kenenkään muun puuttumista puuhiinsa, havahtuu muutaman päivän kuluttua yhden perheenjäsenen puuttumiseen. Siitä alkaa kuoleman valtakuntaan suuntautuva pelastusretki, jolla perhe on pakotettu toimimaan yhteisen tavoitteen puolesta.

Tarinaa kertoo Margareta, teini-ikäinen tytär, joka tarkkailee perhettään tietoisesti syrjässä pysytellen. Kaikilla perheenjäsenillä on omat erityiskykynsä ja lisäsiunauksena niihin liittyvä erityinen taipumuksensa sotkea asioita. He ovat nykyaikainen hirviöperhe Addams ja he matkaavat katastrofista toiseen iloisesti kiistellen kuin päiväpiknikille.

Merkuria-äiti on sienitaikuuteen vihkiytynyt, salaisen sienijärjestön jäsen, joka puuhaa sieniensä parissa ja keittää niistä perheelleen oudon makuista ja kummia vaikutuksia omaavaa teetä, johon kaikki ovat syvästi addiktoituneita. "Terveys"innostuksensa hän lienee perinyt tautien manaaja -äidiltään.  

Isovanhempien tarina on perheen synkkä salaisuus, sillä jossakin vaiheessa isoäiti vain katosi, eikä kukaan uskalla ottaa asiaa puheeksi isoisän kanssa. Isoisän läsnäolon voi aistia lähinnä varjona ja kylmänä henkäyksenä, silloin harvoin, kun hän jättää ullakkohuoneensa.

Isä Albert on naamioitumisen, petosten ja varkauksien mestari. Margaretan kuvankauniin ja juurikin tästä syystä siepatun Abel-veljen lisäksi toinen veli, Gabriel, taas on sanaseppo ja vanhan kirjallisuuden ystävä. Hän sulkeutuu lukukammioonsa yhdessä tyttöystävänsä, perheen miniäehdokkaan Mirangelan kanssa. Perheen laitamilla elelee myös äidin kanssa vuosikymmenet riidoissa ollut täti - kumpikaan ei ole huomaavinaan toisen läsnäoloa ja kommunikoi vain muiden kautta. Tädin erikoisalaa ovat kemia, räjähteet ja erikoiset keksinnöt.

Kurt, schopenhauerilaisen pessimistinen leguaani ja Margaretan lemmikki, ei omaa erityisiä intohimoja tai pyrkimyksiä. Se lähinnä seuraa kiinnostuneena ja kommentoi joskus Margaretalle perheen ajautumista kohti ilmeisen vääjäämätöntä kohtaloaan.

Entä mikä on Margaretan erityiskyky? Sitä hän ei haluaisi muun perheen huomaavan. 

"Muinaisesta suvusta en tiedä mitään, niin hyvin he ovat itsensä verhonneet ajan usvaan ja mullan syvyyksiin. Isoisä ja Isoäiti edustivat vanhakantaista taikuutta, todellisuuden rujoa sullomista mihin ikinä muottiin he tahtoivatkaan sen asettuvan. Vanhempamme taas olivat metafysiikan artesaaneja. Heitä kiinnosti vain rikkoa sääntöjä, jotka universumi oli kiusallaan tuottanut, mutta sen piti tapahtua ammattitaidolla ja omistautumisella. He jalostivat petosta ja kohdistivat sen ihmiskunnan järjestelmiin: lakiin, valtaan ja tieteeseen. Me seuraava sukupolvi sitten olimme hieman psykologisoituneet, joten rakensimme ikiomat juonemme yksilön tasolla - emme magian, astronomian tai alkemian keinoin vaan kielellä ja mielellä. Minä huijasin heidän havaintoelimiään, Gabriel heidän käsitteiden tajuaan ja Abel... no, Abel kai tuotekehitti tunteita risteyttäen niitä aivan uusiksi, sotkuisiksi kombinaatioiksi. Hän tiesi mitä ja ketä kukin meistä himoitsi ja miten meidät saisi murtumaan tuon himon alla."
 
Suvun tunnuslause "Nos Illumimus Lux Tenebris, Me Loistamme Synkkää Valoa" riittää ehkä kuvaamaan sitä, mikä kaikista eroavuuksista huolimatta yhdistää perheenjäseniä.

Alapuoliseen maailmaan saavutaan tietenkin varastetulla metrojunalla aikaa sitten vaarallisina hylättyjen tunneleiden kautta äidin harmaan sieniteen ja pimeässä sienivaloa loistavien lusifereenilamppujen varmistuksella. He tömähtävät suoraan maan sisuksissa olevan kuivuneen muinaisjärven pohjaan, mutta heidän tulonsa ei juuri kummastuta Luuttaren ja Ylimmäisen Nahankaivertajan hallitseman Miasmalan asukkaita, jotka vaikuttavat elävän jonkinlaisessa ikuisessa transsissa. Toinen toistaan kuolleempina alamaiset ahertavat osana yötä päivää työskentelevää konetta, joka osaltaan pitää yllä maailmanjärjestystä.

Koskaan päättymättömän työnteon ja tavoitteiden kalkuloimisen visualisointina Miasmalan kuvaus lähenee absurdeissa, mutta ikävän todellisen kaikuisissa näkymissään vaikkapa Chaplinin Nykyaika-elokuvaa. Kaaosta luontaisena kykynään aiheuttava perhe saa kuitenkin moitteettomasti toimivan koneiston sekaisin ja pilkkoo sen lähes atomeihinsa vierailullaan. Jonkinlainen tasapaino on kuitenkin kyettävä löytämään uudelleen, jotta elämä voisi jatkua. Niinpä he joutuvat myös korjaamaan jälkiään ja jopa kärsimään rangaistuksen teoistaan. Kysymykset syyllisyydestä valuvat kuitenkin perheenjäsenten yltä kuin vesi hanhen selästä.

"Miasmala ei ollut vain kone, se oli orgaanisen ja epäorgaanisen täydellinen yhteenliittymä. Siksi tämä oli myös levien, versojen, köynnösten, virusten ja bakteerien maa. Ne tulivat ylhäältä, ja ne nousivat ylös. Vain hieman muotoa muuttaneina, pysäyttämättöminä, osana toisiaan. Vaikka niitä kuinka yritettäisiin kitkeä.
Ei vain kuolleiden maa. Muodonmuutoksen maa."   

Miasmalan hallitsijatar ja kansalaiset haastavat tulijat kilpailuun, jossa on paljon panttina. Muun muassa itseään Luuttaren valtaistuimen edessä kultareunuksisesta peilistä ihaileva Abel, Luuttaren haaveileman jälkikasvun kaunis kantaisä.

Miasmalan kansalaiset tuntuvat saavan eloa itseensä vain ollessaan kilpailun yleisönä ja he palkitsevat tasapuolisin aplodein hyvät suoritukset. Luutar ei kuitenkaan pelaa reilusti asettamissaan kansantarumaisissa mahdottomuushaasteissa. Mutta ei hätää, eivät pelaa vieraatkaan. Kun  valtakunnassa on myös puutarhuri, herkkä kuolleiden kukkien Lucretia, kaikki muuttuu vielä hiukan haastavammaksi, etenkin Margaretalle.

Saarisen suvereeni myyttien kielen hallinta tekee romaanista ihan erityisen nautittavan yhdistyessään synkkää valoa hehkuvaan huumoriin.

Tomas Heinosen kansikuva on ihan nappi ja hän soveltaa kuvituksessa muinaistaruston kuvituksista tuttua piirrostyyliä hienosti.


Muualla:





Helmet-lukuhaasteessa 2025:

2. fantasiakirja
4. valvotaan yöllä
9. konflikti
12. ilkeä tai paha naishahmo
20. tulisi hyvä elokuva tai tv-sarja
23. pidän kirjan nimestä
24. tehdään laittomuuksia
45. isä ja tytär (ei pääteemana)





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Top10 kirjat (2024)

Vuoden 2024 Top10 Van Gogh: Piles of French novels, 1887 Laadin vuonna 2024 tekemieni postausten perusteella kotimaisen ja käännöskirjallisuuden Top10-listaukset. Listojen tarkoituksena on enemmänkin katsoa, mikä minua on kuluneena lukuvuonna puhutellut kuin rankata kirjoja paremmuuden mukaan. Kaikkihan tiedämme miten suhteellista paremmuus on.  Mitä listani sitten kertovat lukuvuodestani? Löysin Claire Keeganin ja Han Kangin sekä yhteiskunnallisilta näkemyksiltään että henkilökuvaukseltaan hyvin tärkeiltä tuntuvat kirjat. Molemmilta luin kaiken, mitä on käännetty. Keeganilta myös yhden alkukielisen kirjan, Early in the Day  . Valitsin kummaltakin kirjailijalta yhden kirjan listalle. Muita erityisen puhuttelevia, minulle uusia ulkomaisia kirjailijoita olivat Jon Fosse, Ane Riel, A.S. Byatt ja Hérve Le Tellier. Sen lisäksi listallani on vanhoja suosikkejani, joilta en suinkaan ole vielä lukenut koko tuotantoa.  Kirjojen nimistä on linkit niitä koskeviin blogijuttuihin. Ulk...

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist...

Anni Kytömäki: Mirabilis

Luonnon kerrostumat meissä Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Jenni Noponen. Anni Kytömäki: Mirabilis. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 688 s. Gummerus, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. "Leonhard luetteloi lajeja ja järjestää kortistoa. Instituutin suojissa maailma on kunnossa, luonto nimilaputettu. Hän pitää siitä. Ulkona vallitsee kaaos, sekava verkko, jossa eliöt syövät ja lahottavat toisiaan, loisivat, suosivat, auttavat, tappavat muita ja omiaan. Luontoa ovat kaikki yhteiselon muodot, raakuus, rakkaus ja raadonsyönti. Hyllyillä ja laatikoissa otukset tyyntyvät lajinimiksi ja saavat tiiviin kuvauksen elinpaikastaan, ravinnostaan ja lisääntymistavoistaan. Kaiken takaa voi koettaa aavistaa elämän tarkoituksen, ja yleensä se on huomattavasti selkeämpi kuin ihmisellä, joka heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä." Suomalaisten "löytöretket" ja Amurin siirtokunta Venäjän omistamilla alueilla Koillis-Aasiassa ovat ...