Siirry pääsisältöön

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Onnensoturi lumisessa kaupungissa



Kuva: Ellen Karhulampi


Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella. Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016. Suomennos Anu Partanen. Graafinen suunnittelu Luke Bird / Tuula Mäkiä. 148 s. Siltala 2023.

Kustantajan arvostelukappale, kiitokset!

"Kynän rapina muuttui jatkuvaksi, hitaaksi kuin kehtolaulu. Ennen uneen vaipumista yritin takertua mielessäni syntyneisiin kuviin, en halunnut unohtaa niitä, sillä tiesin, ettei niitä löytyisi mistään kun seuraavana päivänä menisin hänen huoneeseensa."

Sokcho on lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva eteläkorealainen rantalomakaupunki, joka hiljenee talveksi. Kirjallisuuden ja ranskan kielen opintonsa Soulin yliopistossa päättänyt nuori nainen on palannut kotiseudulleen auttamaan pienessä pensionaatissa. Hänen äitinsä työskentelee kalanmyyjänä ja on huolissaan edelleen naimattomasta tyttärestään. Tyttärellä on komea, mallina työskentelevä miesystävä, mutta suhde on laimea.

Majapaikkaan saapuu normandialainen sarjakuvapiirtäjä, jota nuori nainen tarkkailee kasvavan kiinnostuksen vallassa. Mies on vähäpuheinen erakkoluonne, naisen on vaikea ymmärtää, miksi hän on tullut kaupunkiin tähän vuodenaikaan. Miehen arvoituksellisuus vetää naista puoleensa ja miehen huonetta siivotessaan nainen vakoilee tätä tutkien hänen piirroksiaan ja googlaten hänen uraansa.

Elisa Shua Dusapinin pienoisromaani on tiivistunnelmainen, niukkasanainen kuvaus kahden ihmisen välisestä vetovoimasta näyttämönään pelkistetty, lumen peittämä ja hiljentämä kaupunki. Miehen ja naisen välinen suhde kuvataan yhtä niukkana vuorovaikutuksena kuin värikkään lomakaupungin esiintyminen talvisen karussa asussaan. Suurin osa asioista tapahtuu pinnan alla. Pinta on valkoinen, kuin paperi, jolle miehen pitäisi piirtää jo ilmestyväksi luvattu uusi albuminsa.

Pinnan alla on muutakin kuin orastavaa kiinnostusta. Kaksi erilaista mannerta. Erilaiset historiat ja nykyhetket. Kalastajakaupungissa merestä kiskotaan pinnanalaisia olentoja, joita naisen äiti myy kalakojussaan ja tytär valmistaa niistä ruokaa pensionaatin asukkaille. Ranskalainen ei koskaan ilmaannu aterioille, vaikka on maksanut niistä. Hän ei pidä voimakkaasti maustetusta ruuasta.

"'Teidän rannoillanne on käyty sotaa ja siellä näkyy edelleen jälkiä siitä, mutta elämä jatkuu. Täkäläiset rannat odottavat yhä sodan loppumista, sitä on kestänyt niin kauan että viimein sen kuviteltiin kadonneen jonnekin, ja ruvettiin rakentamaan hotelleja ja ripustamaan valoköynnöksiä, mutta kaikki se on teeskentelyä, kuin kallioiden väliin olisi pingotettu nuora ja kulkisimme sillä unissakävijöinä tietämättä koskaan milloin se katkeaa, me elämme välitilassa, talvessa, joka ei ikinä pääty!'"

Koko romaani on kuvausta välitilasta. Nainen on välitilassa yliopistosta valmistumisensa ja oman uransa löytämisen suhteen, samoin mahdollisen avioliittoon siirtymisen, mies on välitilassa matkallaan, ennen itsensä näköisestä vaeltavasta sarjakuvasankarista kertovan albumisarjansa viimeisen osan tekoa. Pensionaatissa kasvoleikkauksesta toipuva nainen ilmentää ehkä kaikkein fyysisimmin välitilassa oloa. 

Kerronnassa on vahva kehollisuuden ja aistimuksellisuuden tuntu. Anoreksiaan taipuvainen päähenkilö kokee kehonsa eri tavoin kuin läheisensä ja potee usein vatsavaivoja, mikä muodostaa kontrastin hänen jokapäiväiselle, tarkoin kuvatulle ruuanlaitolleen ja merenelävien leikkelylleen.  

Kehollisuudessaan ja vähäeleisyydessään tarina tuo lukiessani toistuvasti mieleen Albert Camus'n Sivullisen, jonka kertoja myös kokee kehonsa häiritsevänä. Muitakin yhtymäkohtia näiden kirjojen välillä on, eikä kyse ole varmaankaan sattumasta ottaen huomioon päähenkilön ranskan ja kirjallisuuden opiskelun. Sivullisuus saa Dusapinin teoksessa yhden uuden ja tuoreen kuvauksen.

Vähäeleisen tarinan intensiteetti kasvaa loppua kohti ja loppuratkaisu avaa upeasti uuden näköalan aikaisempaan. Kaiken kaikkiaan romaani on pienimuotoisen, taidokkaan kerronnan juhlaa. Kerrassaan hieno esikoisromaani, joka on syystä saavuttanut kansainvälistä mainetta.

Anu Partanen on kääntänyt romaanin ranskan kielestä. Kirjan englanninnos nosti kirjan ja tekijän maailmanmaineeseen ja kirja palkittiin englantilaisen kielialueen National Book Awardilla parhaasta käännöksestä. Anu Partasen suomennos on tyylikkään hillitty. Joskin paikoitellen pronominien viittaussuhteet ovat horjuvia; seikka, joka usein osuu häiritsevästi silmiini erityisesti käännöskirjallisuudessa. 

"Sitten hän puhui sarjakuvan historiasta, eurooppalaisen sarjakuvan kukoistuskaudesta maailmansotien jälkeen, sankareista jotka olivat vaikuttaneet häneen. Filemon. Jonathan. Corto Maltese. Maailmankiertäjiä. Yksinäisiä kulkijoita.

'Olisin kai halunnut", hän sanoi, "että sankarini olisi merimies. Mutta se oli mahdotonta, koska oli jo Corto Maltese.'

Kohautin olkapäitäni.

'En ole ikinä kuullut heistä. Minusta mereen mahtuisi enemmänkin sankareita.'"


Muualla:

Kirjaluotsi 20.4.2023 (blogiarviossa pieni virhe: kirjan kääntäjä on Anu Partanen)

Arttu Seppänen: Elisa Shua Dusapinin esikoisromaani on kuin luotu elokuvaksi. HS 31.3.2023. Päivitetty 2.4.2023

Helmi Kekkonen: Sokcho talvella. 20.4.2023

Catherine Taylor: Winter in Sokcho Review - broodingly atmospheric. The Guardian 28.2.2020.

Elisha Shua Dusapinin haastattelu Helsinki Litissä on tilaajien katsottavissa Helsingin Sanomissa toukokuuhun 2024 saakka. 


Helmet-lukuhaasteessa 2023

kirja sopii seuraaviin kohtiin:

16. Kirjassa kirjoitetaan (piirretään) kirjaa

29. Kirjassa on minäkertoja

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (saanut National Book Awardin)

31. Kirjan kansikuvassa on taivas

40. Kirjassa hylätään jotain

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

49. Kirja on julkaistu vuonna 2013  


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kansitaide - Helmet-lukuhaasteen 2022 paras kansitaide

Mieltäni vaivaa kysymys: arvostavatkohan kustantajat kansitaiteilijoitaan riittävästi? Ja kirjallisuuden kenttä ylipäätään? Kannen tekijän tietoja ei nimittäin ole kovin helppo löytää. Aika usein ne puuttuvat kirjan kannesta ja myöskin kirjan nimiösivun kääntöpuolen tiedoista. Kirjastot eivät nekään ole erityisen kunnostautuneita tässä asiassa: kansitaiteilijan tietoja ei ole helppoa löytää kirjastoluetteloista, ja useimmiten ne puuttuvat kokonaan. Kuitenkin juuri kansi on se, joka lukijan kirjalle ensiksi nappaa. Jo ennen kuin tiedämme mitään kirjasta tai kirjailijasta, näemme kannen ja päättelemme siitä kirjan lajityypin ja tyylin, usein jotain kohderyhmästäkin, ihan ilman tietoista ponnistelua. Lukiessa palaamme useaan kertaan katsomaan kansikuvaa ja syventämään vaikutelmiamme siitä ja kirjasta. Kun olen pyrkinyt saamaan  blogipostauksiini mukaan kannen tekijän tiedot, olen usein saanut metsästellä niitä. Jos ne löytyvätkin jostain osasta kirjan kantta, niitä ei välttämättä ole kirj

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Lapsuus kuoleman partaalla Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse . (Venäjänkielinen alkuteos   Похороните меня за плинтусом , 1995 )    Suom. Kirsti Era. 205 s.  Into 2014. "Sairastelin paljon, ja mummon ennusteiden mukaan minun oli määrä noin kuusitoistavuotiaana mädäntyä hengiltä ja päätyä tuonpuoleiseen. Kuvittelin tuonpuoleisen kutakuinkin keittiön roskakuilun tapaiseksi paikaksi: sinne joutuneiden esineiden olemassaolo päättyi. Kaikki, mikä putosi sen luukusta alas, katosi kammottavan peruuttamattomasti. Rikkoutuneen voi korjata, kadonneen voi löytää, mutta roskakuiluun viskatun saattoi vain muistaa tai unohtaa." Jotkut kirjat on suorastaan pakko lukea vaikka vain nimensä vuoksi. Yksi tällainen kirja on Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse ; siitäkin huolimatta, että se on odottanut minulla lukuvuoroon päätymistään lähemmäs kymmenen vuotta. Viimein kuitenkin lukemisen aika koitti, eikä kirja pettänyt nimensä antamia lupauksia mustasta huumorist

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Sivistyksen pintakuoren tarkastelua                                                                       Kuva: Ellen Karhulampi Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Romaani, mikäs muu. 439 s. Siltala 2022. Kansi: Jussi Karjalainen.   " Näin sunnuntaina on hyvää aikaa sen selvittämiseksi, mihin lattia viettää riittää, että laskee teräskuulan muutamaan paikkaan ja antaa sen valita reittinsä teräskuula lähtee keskeltä liikkeelle se hakeutuu reitilleen ja kiihdyttää kohti ulkoseinää" Eeva Turunen kuvaa romaanissaan nuorta arkkitehtia, joka on "perinyt" ammattinsa ukiltaan. Kirjassa käydään keskusteluja ukin kanssa, kuullaan minäkertojan ukille sairaalaan viemään sanelukoneeseen kertyneitä muistelmia ja listataan ukin saavutuksia ja ukin kotoa löytyneitä tavaroita, joita päähenkilö järjestelee. Lisäksi tehdään työtä arkkitehtitoimiston rakennusprojektissa ja vietetään kotona aikaa puolison seurassa.  Turusen käsissä kieli uudistuu ja tekstilajien väliset raj