Siirry pääsisältöön

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Mitä oravat ennustavat




Kuva: Ellen Karhulampi


Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. (Alkuteos: Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010) Bazar 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 922 s. Eläintrilogia, 3. osa. Kannen kuva: Getty Images, suomenkielinen kansi Satu Kontinen.

Haluan hänen tietävän, ettei hän elänyt sitä seikkailua turhaan, että se nosti minut Landesin rannikon vesistä, että se voi pelastaa muitakin. Niitä jotka eivät uskalla, jotka pelkäävät, niitä joille hoetaan kaiket päivät, että turha            toivo. Koska niinhän meille sanotaan? Haaveilijoille ivaillaan, heitä sätitään, heitä suomitaan, todellisuus tuodaan heidän nenänsä eteen, heille toitotetaan että elämä on rumaa, surkeaa, ettei tulevaisuutta ole, ei sijaa toivolle. Ja heitä    taputetaan päähän ja varmistetaan että he ottavat opikseen.

Tartun kirjaan, jolla on ihastuttava nimi ja kansi. Se on liki tuhatsivuinen ja kolmas osa sarjassa, jonka aikaisempia osia en ole lukenut. Mikä pahinta, se vilisee henkilöitä, joita ei juuri esitellä, osa heistä ei vaikuta kovinkaan miellyttäviltä, pikemminkin vahvasti päinvastoin. Kun olen lukenut satakunta sivua, päässäni kaikuu eri suunnilta kuuluvia kepeitä dialogeja siinä määrin, että tarvitsen päivänokoset.

Alussa odotukseni eivät ole kovin korkealla, kirja vaikuttaa minun makuuni viihteelliseltä pintaliidolta ja vähän epäaidolta. Minun täytyy muistuttaa itselleni, että halusinkin lukea jotakin kevyempää välillä. Parinsadan sivun kohdalla alan vihdoin erottaa henkilöt toisistaan ja heidän hahmonsa alkavat saada hiukan syvyyttä. Puolivälissä kirjaa olen jo täysin ihastunut päähenkilöihin, historiantutkija ja kirjailija Joséphineen ja hänen tyttäriinsä ja ystäviinsä.

Kirjassa on oikeastaan kollektiivinen päähenkilö, Pariisiin, Lontooseen ja New Yorkiin sijoittuva yhteen kuuluvien ihmisten yhteisö ja heidän keskinäiset suhteensa. Pariisilainen Joséphine ja hänen Lontoossa asuva ystävättärensä Shirley ovat puolivälissä neljän- ja viidenkymmenen välillä, heidän lapsensa aikuistuvat ja lähtevät kotoa, muuttavat maasta ja etsivät omaa tietään. Miesasiat ovat solmussa ja oma elämäntapakin mietityttää.

Pancol ei harrasta moderneja kerrontaratkaisuja, hänen kertojansa pääsee vaivatta kaikkien henkilöidensä mieleen, mutta ei sisäiseen, henkilöt toisistaan erottavaan puheeseen asti. Kirjan rakenteessa ei ole yllätyksiä, joskin se jää kaipaamaan joitakin selkeyttäviä rakenneratkaisuja, kuten vaikkapa tekstin jakoa erillisiin lukuihin. 

Pancolin runsassanainen, jutusteleva tyyli ei varmaan miellytä kaikkia, mutta kun siihen tottuu, se muodostaa osan kirjan tunnelmasta, joka on vähän kuin istuisi kuuntelemassa ystävän kuulumisia. Kerronta liikkuu nopeina leikkauksina henkilöstä toiseen ja itse ainakin lukijana olisin kaivannut hieman viipyilevämpää ja yhtäjaksoisempaa yhdessä henkilössä viipymistä.

Romanttishenkisen lukuromaanin edustajana Pancol tuo mieleeni Kate Mortonin, mutta oikeastaan enemmänkin saman genren eri päänä. Kun Morton punoo huolellisesti pitkän tarinansa tekstuuriin aikatasoja, mysteereitä ja sisäkkäisiä tarinoita, Pancol loiskii keitokseensa väriä ja mausteita mutupohjalta. Keitoksesta kuitenkin huokuu lämpöä ja se vetää puoleensa, niin että yllätyksekseni lakkaan jossakin vaiheessa kohottelemasta kulmakarvojani kuninkaallisille syntyperille ja kaksivuotiaille, jotka oppivat lukemaan ja tutkimaan tiedettä salamannopeasti ja ovat ihmisinäkin kypsempiä kuin monet kirjan aikuishenkilöt. Tämä on Pancolin maailma, katsotaan mihin se johtaa.

Lukuprosessini kuvauksesta käy varmaan jo ilmi, että suosittelen aloittamaan tämän kirjasarjan sen ensimmäisestä osasta (Krokotiilin keltaiset silmät) ja lukemaan kirjat järjestyksessä - asia, joka tuottaa minulle itselleni vaikeuksia kirjasarjasta toiseen. 

Entä ne oravat? Kyllä niidenkin elämää aina väliin sivutaan ja niiden mukana ololla on oma vertauskuvallinen merkityksensä. Surullisia ne ovat, koska puistossa viikonloppuna viihtyneet ruokkijat ovat poissa maanantaisin. Vähän samanlaisessa tilanteessa ovat kirjan henkilöistä useammatkin.

Pancolin henkilödynamiikka on kuin suoraan draamakirjoittamisen oppaista. Kaikilla päähenkilöillä on oma driving forcensa, joka työntää heitä elämässä eteenpäin. Kirjan itsenäistyvillä nuorilla se on jo kirkkaana mielessä: Josephinen vanhin tytär Hortense opiskelee muotisuunnittelijaksi ja pyrkii pinnalle hintaan mihin hyvänsä, nuorempi lukiota käyvä sisar Zoé haluaa poikaystävän ja vihkiytyä seksin saloihin, Shirleyn poika Gary taas haluaa olla pianisti Glen Gould. Aikuiset ovat hiukan eksyksissä elämässään ja hakevat omaa juttuaan ja elämänsä suunnanmuutosta; rohkeus tai pelko seurata omaa tähteään ja tavoitella unelmiaan muodostaakin yhden kirjan keskeisistä teemoista.

Kyse on myös uskalluksesta rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan, joten runsaasti empimistä ja epäilyjä tarvitaan ennen kuin onnelliset pariskunnat löytävät toisensa. Sivuhenkilöiden kohdalla tämä osasto on huomattavasti suoraviivaisempaa tapahtumista. Sivutarinoita, samoin kuin aiemmissa kirjoissa esiintyneiden henkilöiden pikaisia näyttäytymisiä, kirjassa on runsaasti. Minun makuuni liiankin paljon. Kirja pursuilee episodeja henkilöiden arkielämästä.

Katherine Pancol on kirjoittanut liki 20 hyvän myyntimenestyksen kirjaa, joista on suomennettu Eläintrilogian lisäksi Mimmit-trilogia ja viimeksi erillinen Suudelkaa minua. Kaikki kirjat on suomentanut Lotta Toivanen, joten voinee sanoa hänen todella tuntevan käännettävänsä. Toivasen käännös pysyy hyvin tarinassa, kertojan rytmissä ja runsaassa dialogissa mukana, kieli on nautittavaa eikä lukijan tarvitse odottaa joka hetki pelolla kömmähdyksiä, sillä niitä on erittäin vähän.  

Unelmissa sielu hengittää. Unelmiin ujuu ihmisen suuruus. Nykyään ihmiset    eivät enää hengitä, he tukehtuvat. Unelmat on tuhottu, niin kuin sielu ja taivas.


Muualla:

Kirjamessujen lukupiiri: Katherine Pancol ja Central parkin oravat 2013. Luetut, lukemattomat -blogi.


Helmet-lukuhaasteessa 2023 

voisin sijoittaa kirjan seuraaviin kohtiin:

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (ei keskeisenä teemana)

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa 

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Lontoo, New York)

25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. 256 s. Kansi: Anna Makkonen. Äänikirjan lukija: Elsa Saisio. En ole varma siitä, mitä suuri rakkaus on. Mutta ehkä se on sitä, että haluaa tarttua toisen käteen, vaikka se ei olisi enää lämmin. Anna-Maria Eilittä n esikoisromaani Kun olen poissa liikkui sillä huokoisella ja hengittävällä vyöhykkeellä, jolla elämä ja kuolema ovat yhtä aikaa läsnä. Niin tekee myös hänen toinen romaaninsa. Silti kirjailija ei millään muotoa toista itseään. Romaani on kolmen ihmisen kertomus elämästään ja läheisistään. Heidän tarinansa risteävät kaiken aikaa, sillä he ovat puolisot Vuokko ja Eino sekä heidän tyttärensä Lotta. Vuokko ja Eino ovat jo yli kahdeksankymppisiä ja heidän elämänsä pohjoisessa on rauhallista, pienten, mutta heidän merkityksellisiksi havaitsemiensa hetkien täyttämää. Lotan elämä miehensä ja kahden lapsensa kanssa Helsingissä taas täyttyy kilpailusta ja suorittamisesta. Kumpikin puolisoista on ekonomi ja työskentelee meklarina.

Kansitaide - Helmet-lukuhaasteen 2022 paras kansitaide

Mieltäni vaivaa kysymys: arvostavatkohan kustantajat kansitaiteilijoitaan riittävästi? Ja kirjallisuuden kenttä ylipäätään? Kannen tekijän tietoja ei nimittäin ole kovin helppo löytää. Aika usein ne puuttuvat kirjan kannesta ja myöskin kirjan nimiösivun kääntöpuolen tiedoista. Kirjastot eivät nekään ole erityisen kunnostautuneita tässä asiassa: kansitaiteilijan tietoja ei ole helppoa löytää kirjastoluetteloista, ja useimmiten ne puuttuvat kokonaan. Kuitenkin juuri kansi on se, joka lukijan kirjalle ensiksi nappaa. Jo ennen kuin tiedämme mitään kirjasta tai kirjailijasta, näemme kannen ja päättelemme siitä kirjan lajityypin ja tyylin, usein jotain kohderyhmästäkin, ihan ilman tietoista ponnistelua. Lukiessa palaamme useaan kertaan katsomaan kansikuvaa ja syventämään vaikutelmiamme siitä ja kirjasta. Kun olen pyrkinyt saamaan  blogipostauksiini mukaan kannen tekijän tiedot, olen usein saanut metsästellä niitä. Jos ne löytyvätkin jostain osasta kirjan kantta, niitä ei välttämättä ole kirj

Helmet-lukuhaaste 2022 - mietteitä luetuista kirjoista

© Bettina Baldassari Lukuhaasteeseen osallistuminen on taas ollut hauskaa ja monin tavoin antoisaa. Kirjallisuusvinkit ja keskustelut, joista olen saanut nauttia haasteeseen osallistuvien FB-ryhmässä, ovat ilahduttaneet joka päivää ja antaneet virikkeitä lukemiseen. Suuri kiitos muiden lukijoiden vinkeistä, samoin kuin haasteen tekijöille inspiroivasta haasteesta!  Haasteen toteuttajana olen aika lailla täsmälukija. Nautin mahdollisimman hyvin haastekohtiin sopivien kirjojen etsiskelystä, vaikkakin valitsemani kirjat saattavat kyllä vaihtaa paikkoja myöhemmin ja voin tulkita joitakin kohtia laveasti, joskus myös ironisesti. Tietenkin luen myös kirjoja, joista en etukäteen tiedä, mihin kohtaan ne sopisivat. Kaikki listani kirjat ovat olleet omalla tavallaan hyviä, monet suorastaan loistavia ja unohtumattomia. Niitä lukemiani, joista en ole pystynyt löytämään tarpeeksi hyvää, en ole ottanut mukaan haasteeseen enkä myöskään blogiini. Tämän vuoden haasteessa on mukana ennätyspaljon kevyemp