Siirry pääsisältöön

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Mitä oravat ennustavat




Kuva: Ellen Karhulampi


Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. (Alkuteos: Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010) Bazar 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 922 s. Eläintrilogia, 3. osa. Kannen kuva: Getty Images, suomenkielinen kansi Satu Kontinen.

Haluan hänen tietävän, ettei hän elänyt sitä seikkailua turhaan, että se nosti minut Landesin rannikon vesistä, että se voi pelastaa muitakin. Niitä jotka eivät uskalla, jotka pelkäävät, niitä joille hoetaan kaiket päivät, että turha            toivo. Koska niinhän meille sanotaan? Haaveilijoille ivaillaan, heitä sätitään, heitä suomitaan, todellisuus tuodaan heidän nenänsä eteen, heille toitotetaan että elämä on rumaa, surkeaa, ettei tulevaisuutta ole, ei sijaa toivolle. Ja heitä    taputetaan päähän ja varmistetaan että he ottavat opikseen.

Tartun kirjaan, jolla on ihastuttava nimi ja kansi. Se on liki tuhatsivuinen ja kolmas osa sarjassa, jonka aikaisempia osia en ole lukenut. Mikä pahinta, se vilisee henkilöitä, joita ei juuri esitellä, osa heistä ei vaikuta kovinkaan miellyttäviltä, pikemminkin vahvasti päinvastoin. Kun olen lukenut satakunta sivua, päässäni kaikuu eri suunnilta kuuluvia kepeitä dialogeja siinä määrin, että tarvitsen päivänokoset.

Alussa odotukseni eivät ole kovin korkealla, kirja vaikuttaa minun makuuni viihteelliseltä pintaliidolta ja vähän epäaidolta. Minun täytyy muistuttaa itselleni, että halusinkin lukea jotakin kevyempää välillä. Parinsadan sivun kohdalla alan vihdoin erottaa henkilöt toisistaan ja heidän hahmonsa alkavat saada hiukan syvyyttä. Puolivälissä kirjaa olen jo täysin ihastunut päähenkilöihin, historiantutkija ja kirjailija Joséphineen ja hänen tyttäriinsä ja ystäviinsä.

Kirjassa on oikeastaan kollektiivinen päähenkilö, Pariisiin, Lontooseen ja New Yorkiin sijoittuva yhteen kuuluvien ihmisten yhteisö ja heidän keskinäiset suhteensa. Pariisilainen Joséphine ja hänen Lontoossa asuva ystävättärensä Shirley ovat puolivälissä neljän- ja viidenkymmenen välillä, heidän lapsensa aikuistuvat ja lähtevät kotoa, muuttavat maasta ja etsivät omaa tietään. Miesasiat ovat solmussa ja oma elämäntapakin mietityttää.

Pancol ei harrasta moderneja kerrontaratkaisuja, hänen kertojansa pääsee vaivatta kaikkien henkilöidensä mieleen, mutta ei sisäiseen, henkilöt toisistaan erottavaan puheeseen asti. Kirjan rakenteessa ei ole yllätyksiä, joskin se jää kaipaamaan joitakin selkeyttäviä rakenneratkaisuja, kuten vaikkapa tekstin jakoa erillisiin lukuihin. 

Pancolin runsassanainen, jutusteleva tyyli ei varmaan miellytä kaikkia, mutta kun siihen tottuu, se muodostaa osan kirjan tunnelmasta, joka on vähän kuin istuisi kuuntelemassa ystävän kuulumisia. Kerronta liikkuu nopeina leikkauksina henkilöstä toiseen ja itse ainakin lukijana olisin kaivannut hieman viipyilevämpää ja yhtäjaksoisempaa yhdessä henkilössä viipymistä.

Romanttishenkisen lukuromaanin edustajana Pancol tuo mieleeni Kate Mortonin, mutta oikeastaan enemmänkin saman genren eri päänä. Kun Morton punoo huolellisesti pitkän tarinansa tekstuuriin aikatasoja, mysteereitä ja sisäkkäisiä tarinoita, Pancol loiskii keitokseensa väriä ja mausteita mutupohjalta. Keitoksesta kuitenkin huokuu lämpöä ja se vetää puoleensa, niin että yllätyksekseni lakkaan jossakin vaiheessa kohottelemasta kulmakarvojani kuninkaallisille syntyperille ja kaksivuotiaille, jotka oppivat lukemaan ja tutkimaan tiedettä salamannopeasti ja ovat ihmisinäkin kypsempiä kuin monet kirjan aikuishenkilöt. Tämä on Pancolin maailma, katsotaan mihin se johtaa.

Lukuprosessini kuvauksesta käy varmaan jo ilmi, että suosittelen aloittamaan tämän kirjasarjan sen ensimmäisestä osasta (Krokotiilin keltaiset silmät) ja lukemaan kirjat järjestyksessä - asia, joka tuottaa minulle itselleni vaikeuksia kirjasarjasta toiseen. 

Entä ne oravat? Kyllä niidenkin elämää aina väliin sivutaan ja niiden mukana ololla on oma vertauskuvallinen merkityksensä. Surullisia ne ovat, koska puistossa viikonloppuna viihtyneet ruokkijat ovat poissa maanantaisin. Vähän samanlaisessa tilanteessa ovat kirjan henkilöistä useammatkin.

Pancolin henkilödynamiikka on kuin suoraan draamakirjoittamisen oppaista. Kaikilla päähenkilöillä on oma driving forcensa, joka työntää heitä elämässä eteenpäin. Kirjan itsenäistyvillä nuorilla se on jo kirkkaana mielessä: Josephinen vanhin tytär Hortense opiskelee muotisuunnittelijaksi ja pyrkii pinnalle hintaan mihin hyvänsä, nuorempi lukiota käyvä sisar Zoé haluaa poikaystävän ja vihkiytyä seksin saloihin, Shirleyn poika Gary taas haluaa olla pianisti Glen Gould. Aikuiset ovat hiukan eksyksissä elämässään ja hakevat omaa juttuaan ja elämänsä suunnanmuutosta; rohkeus tai pelko seurata omaa tähteään ja tavoitella unelmiaan muodostaakin yhden kirjan keskeisistä teemoista.

Kyse on myös uskalluksesta rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan, joten runsaasti empimistä ja epäilyjä tarvitaan ennen kuin onnelliset pariskunnat löytävät toisensa. Sivuhenkilöiden kohdalla tämä osasto on huomattavasti suoraviivaisempaa tapahtumista. Sivutarinoita, samoin kuin aiemmissa kirjoissa esiintyneiden henkilöiden pikaisia näyttäytymisiä, kirjassa on runsaasti. Minun makuuni liiankin paljon. Kirja pursuilee episodeja henkilöiden arkielämästä.

Katherine Pancol on kirjoittanut liki 20 hyvän myyntimenestyksen kirjaa, joista on suomennettu Eläintrilogian lisäksi Mimmit-trilogia ja viimeksi erillinen Suudelkaa minua. Kaikki kirjat on suomentanut Lotta Toivanen, joten voinee sanoa hänen todella tuntevan käännettävänsä. Toivasen käännös pysyy hyvin tarinassa, kertojan rytmissä ja runsaassa dialogissa mukana, kieli on nautittavaa eikä lukijan tarvitse odottaa joka hetki pelolla kömmähdyksiä, sillä niitä on erittäin vähän.  

Unelmissa sielu hengittää. Unelmiin ujuu ihmisen suuruus. Nykyään ihmiset    eivät enää hengitä, he tukehtuvat. Unelmat on tuhottu, niin kuin sielu ja taivas.


Muualla:

Kirjamessujen lukupiiri: Katherine Pancol ja Central parkin oravat 2013. Luetut, lukemattomat -blogi.


Helmet-lukuhaasteessa 2023 

voisin sijoittaa kirjan seuraaviin kohtiin:

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (ei keskeisenä teemana)

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa 

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Lontoo, New York)

25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi