Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis (Alkuteos: Rasskazy o tele dusi, 2019) Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2021. 129 s. Suomennos: Arja Pikkupeura. Kannen suunnittelu ja kannen kuva: Kirsikka Mänty.
e-kirja
Kaipaan fraktaalia, vaan sitä ei / ole. / Kaikki, myös tämä säe, on / frontaalia. / Ei näyttämöllä näy runoilijaa / Sali vaimeni silti. / Esirippu putoaa. Kammio musta. / Onko siellä joku? Vai ketäänkö / ei?
Ljudmila Ulitskajan novellikokoelman arvoituksellinen nimi Sielun ruumis kuvaa hyvin kokoelman sisältöä: tekstit hakeutuvat intensiivisesti siihen kohtaan, missä ihminen siirtyy ruumiistaan johonkin uuteen olomuotoon, josta on ehkä jo saanut elämänsä aikana pieniä viitteitä. Joskus tästä tapahtumasta jää jäljelle vain tyhjä kohta läheisten ihmeteltäväksi, joskus näkökulma pysyy pois lähtevässä ja avaa hänen kokemustaan.
Arja Pikkupeuran käännös on sujuvaa, nautittavaa kieltä.
Kirja jakaantuu kahteen osaan, ensimmäisen nimi on Ystävättäriä, toisen Sielun ruumiista. Kummankin novellisikermän aluksi, "Esipuheen sijaan", on runo. Ystävättäriä-sikermän aloittavassa Teitä en vaihda -runossa kuvataan naisten ystävyyttä ja kohtalonyhteyttä, jälkimmäisen osan nimettömässä runossa epäröintiä viimeisen salaisuuden äärellä.
Ulitskajan kuvaamat naiset ovat enimmäkseen määrätietoisia tahtoihmisiä. Yhteiskunta, perinteet ja naisen rooli rajoittavat heidän elämäänsä, mutta he ovat selviytyjiä, sinnikkäästi työtä puskevia, synnyttäviä ja omalla tavallaan olosuhteita hyödyntäviä. Heidän unelmansa ovat konkreettisia; he eivät ole Anna Kareninoja, vaikka saattavatkin olla monomaanisia pyrkiessään tavoitteeseensa.
Useimmat novellien päähenkilöistä tosiaankin ovat naisia. Yksi on leikkikoira. Kaksi on miehiä. Toinen miehistä on kristushahmo, toinen äitinsä hoidotta jättämä, viriketyhjiössä elänyt lapsi, joka mieheksi kasvaessaan kykenee muuttamaan heikkoutensa vahvuudeksi ja hänestä tulee valokuvaaja. Hän katselee maailmaa kameran linssin läpi samalla tavoin kuin lapsena katseli ikkunan edessä olevaa puuta, vailla mitään muuta aistittavaa. Hän yrittää kuvata ihmisen ja luonnon kohtaamista, ikuistaa kuviinsa ihmisen ja puun yhtä aikaa.
Ei, ei maisema ikinä hyväksy ihmistä osakseen, ei luonto ole tarkoittanut maisemaa kohteeksi, johon ihminen voi tallata tai painaa jälkensä ja merkitä sen läsnäolonsa ja epäpuhtaan hengityksensä jätöksillä.
Ulitskajan teksteille on luonteenomaista erikoisen huumorin ja raadollisen realismin liitto. Kirjailijan luonnontieteellinen tausta tulee kyllä hyvin näkyviin, mutta on kuin hän ainakin paikoitellen tekisi pesäeroa sen kanssa. Näin ainakin teurastamolle sijoittuvassa novellissa Ruho, ruho, sielun tuho, jossa biologiksi opiskeleva nuori nainen lähetetään keräämään teurastetuista sianruhoista kilpirauhasia hormonitutkimuksia varten. Käynti teurastamolla riittää muuttamaan urasuunnitelmat.
Teksteissä vilahtelevat kansanluonteiden pohdinnat liittyvät venäläiseen todellisuuteen, joka koostuu suuren maan kulttuuriltaan hyvin erilaisten kansallisuuksien yhteiselämästä Venäjällä. Nämä kyllä resonoivat ikävästi Venäjän poliittiseen nykytilanteeseen.
Ljudmila Ulitskaja on ollut vuosikymmeniä paitsi aktiivinen ja erittäin tunnettu kirjailija, myös aktiivinen kansalaisoikeuskeskustelija ja Putinin politiikan vastustaja Venäjällä.
Tekstissä on kuin valepohjia, joiden läpi lukija saattaa pudota näkökulman keikahtaessa ympäri. Venäläisen perusteellisen ja konkreettisen todellisuudenkuvauksen keskeyttää päähenkilön haihtuminen tai muodonmuutos tai jokin muu horisontin vinoon kääntävä tapahtuma. Mystiikka hipaisee läheltä. Eräässä novellissa on ironinen viittaus Kafkaan, jonka toimiminen inspiraationa onkin helppo nähdä, vaikkakin molemmilla kirjailijoilla on täysin oma tyylinsä.
Ihmiset saavat sellaisen kuoleman, jollaisen he ovat itselleen valmistaneet. Tämä ajatus toistuu useammassakin novellissa. Näin siltikin, että yllätyksiä riittää elämän loppuun saakka.
Kokoelman päättää novellina ainakin minulle komean täydellinen Serpentiinitie. Se kuvaa muistihirviön voimat ja aivokapasiteetin omaavan kirjastonhoitajan muistin hiljaista rappeutumista, joka alkaa siitä, että hän ei keskustelussa pysty muistamaan sanaa serpentiinitien käsitteelle.
Mielestä haihtui kaikki abstrakti ja korkealentoinen, lukemisen, opiskelun ja kanssakäymisen kautta elämän varrella hankittu. Koko valtaisa kirjastoalan tuntemus, jota hän oli niin suuresti arvostanut. Ajatukset tuntuivat laskeutuvan korkeuksista alailmoihin, missä teepannu unohtui levylle kiehumaan, taas kerran.
Kun muistin kartat ovat muuttuneet ahdistavista valkoisten läikkien täplittämistä alueista kokonaan valkoisiksi, hänen levottomuutensa katoaa. Hän on valmis serpentiinitielle rajattoman, täydellisen tiedon maailmaan.
Kirsikka Mänty on tehnyt kannen, joka kuvittaa kirjan teemaa ja erityisesti yhtä kokoelman novellia, Aqua allegoriaa, erinomaisella tavalla.
Yhdellä lauseella: Mitä ihmisestä tulee.
Muualla:
Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa kirjan:
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti
7. Kirja kertoo ystävyydestä
16. Kirjan luvuilla on nimet (lavea tulkinta, kun kyseessä on novellikokoelma)
20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä
30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan
32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
39. Novellikokoelma
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
Kommentit
Lähetä kommentti