Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä. Lyhyitä kertomuksia. Omakustanne 2021. 104 s. Kuvitus Johanna Ahopelto.
Arvostelukappale tekijältä, kiitos siitä!
Päivät ovat pitkään olleet hiljaisia, mutta illan tummuessa hiljaisuuskin muuttaa muotoaan, hämärässä hiljaisuuden tuntee ihollaan.
Tuukka Ahopellon pienet kertomukset ovat arkisen elämän hiljaista tarkkailua. Tarinoiden kertojat ovat usein tilanteissa, joissa he eivät oikein voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsella ympäristöään: he jonottavat jonnekin, odottavat jotakin, metsästävät varjoja hellepäivänä, ovat ikään kuin poisunohtuneina tapahtumissa ympärillään.
Taivaalle katseleva mies, jonka kyyhkyslakkaan kyyhkyset ovat jääneet palaamatta kauan sitten; unohtuneiden ja ränsistyvien maalaistalojen ohi autoileva mies; käyttämättömien saunavuorojen jälkeen kerrostalon saunaa sulkemaan tuleva talonmies tai jopa omalta seinustaltaan ympäröivää elämää katseleva, harvoin ääneen pääsevä piano - heidän kaikkien asemansa ovat hieman surumielisisiä ja marginaalisia. Tai sitten hetket ovat marginaalisia heidän elämässään.
Monien kirjan kertomusten lukeminen käy hengityksen tasaamisen harjoituksesta. Syke madaltuu, hengitys kevenee, kaikki on rauhallista.
Etäältä seuraaminen, niin ihmisten kuin asioidenkin, luo nimittäin jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Valheellista kenties, mutta turvallisuuden tunnetta kuitenkin. Tunne siitä, ettei kukaan istu selkäsi takana, vapauttaa oudolla tavalla vieraiden katseiden kuvittelun paineesta.
Tarinassa Virtuaalijonottaja sama asetelma on sijoitettu tulevaisuuteen. Kansalainen jonottaa nojatuolissaan aamun varhaisina tunteina kansalliseen turvatarkastukseen, jossa hänen aivonsa sähkösykäykset skannataan. Kaupungin asukkaat eivät enää tapaa toisiaan tai poistu kodistaan, mutta valvonta ulottuu virtuaalipannan ja droonitarkkailun muodossa kaikkialle heidän elämäänsä. Vierauden ja sivullisuuden tunteet ovat edenneet niin pitkälle, etteivät ihmiset enää reagoi talonsa ääniin, jotka kuulostavat siltä kuin jotakuta raahattaisiin vastoin hänen tahtoaan ulos talosta.
Kertomuksissa kaupunki elää satunnaisena, rosoisena ja enimmäkseen välinpitämättömänä. Silloin tällöin kanssaeläjät astuvat ulos tarkkailtavan roolistaan epämiellyttävällä, häiritsevällä tavalla, joka rikkoo sivustaseuraajan turvallisuuden tunteen. Turvallisuuden löytyminen tai palautuminen pääseekin lähimmäksi niitä autuuden tai onnen tunteita, joita tällaisessa puolitietoisesti mietiskelevässä, varjoihin sulautuvassa elämään osallistumisessa voi saavuttaa. Sen lisäksi, että satunnainen outo valoilmiö saattaa valaista jonkin hetken.
Istuu siinä baaritiskin valokeilassa kauniina kuin öisten kaupunkien ulkoapäin valaistut kappelit, kutsuen näitä arkisten myöhäisiltojen yksinäisiä uskonmenoihin.
Novellikokoelmaa voisi luonnehtia pieneksi tutkielmaksi sivullisuuden hetkistä. Niitä lämmittää etäinen, mutta silti selvästi havaittavissa oleva inhimillinen lämpö.
Kommentit
Lähetä kommentti