Siirry pääsisältöön

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä


Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä. Lyhyitä kertomuksia. Omakustanne 2021. 104 s. Kuvitus Johanna Ahopelto.

Arvostelukappale tekijältä, kiitos siitä!


Päivät ovat pitkään olleet hiljaisia, mutta illan tummuessa hiljaisuuskin muuttaa muotoaan, hämärässä hiljaisuuden tuntee ihollaan.

Tuukka Ahopellon pienet kertomukset ovat arkisen elämän hiljaista tarkkailua. Tarinoiden kertojat ovat usein tilanteissa, joissa he eivät oikein voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsella ympäristöään: he jonottavat jonnekin, odottavat jotakin, metsästävät varjoja hellepäivänä, ovat ikään kuin poisunohtuneina tapahtumissa ympärillään.

Taivaalle katseleva mies, jonka kyyhkyslakkaan kyyhkyset ovat jääneet palaamatta kauan sitten; unohtuneiden ja ränsistyvien maalaistalojen ohi autoileva mies; käyttämättömien saunavuorojen jälkeen kerrostalon saunaa sulkemaan tuleva talonmies tai jopa omalta seinustaltaan ympäröivää elämää katseleva, harvoin ääneen pääsevä piano - heidän kaikkien asemansa ovat hieman surumielisisiä ja marginaalisia. Tai sitten hetket ovat marginaalisia heidän elämässään.

Monien kirjan kertomusten lukeminen käy hengityksen tasaamisen harjoituksesta. Syke madaltuu, hengitys kevenee, kaikki on rauhallista.

Etäältä seuraaminen, niin ihmisten kuin asioidenkin, luo nimittäin jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Valheellista kenties, mutta turvallisuuden tunnetta kuitenkin. Tunne siitä, ettei kukaan istu selkäsi takana, vapauttaa oudolla tavalla vieraiden katseiden kuvittelun paineesta.

Tarinassa Virtuaalijonottaja sama asetelma on sijoitettu tulevaisuuteen. Kansalainen jonottaa nojatuolissaan aamun varhaisina tunteina kansalliseen turvatarkastukseen, jossa hänen aivonsa sähkösykäykset skannataan. Kaupungin asukkaat eivät enää tapaa toisiaan tai poistu kodistaan, mutta valvonta ulottuu virtuaalipannan ja droonitarkkailun muodossa kaikkialle heidän elämäänsä. Vierauden ja sivullisuuden tunteet ovat edenneet niin pitkälle, etteivät ihmiset enää reagoi talonsa ääniin, jotka kuulostavat siltä kuin jotakuta raahattaisiin vastoin hänen tahtoaan ulos talosta. 

Kertomuksissa kaupunki elää satunnaisena, rosoisena ja enimmäkseen välinpitämättömänä. Silloin tällöin kanssaeläjät astuvat ulos tarkkailtavan roolistaan epämiellyttävällä, häiritsevällä tavalla, joka rikkoo sivustaseuraajan turvallisuuden tunteen. Turvallisuuden löytyminen tai palautuminen pääseekin lähimmäksi niitä autuuden tai onnen tunteita, joita tällaisessa puolitietoisesti mietiskelevässä, varjoihin sulautuvassa elämään osallistumisessa voi saavuttaa. Sen lisäksi, että satunnainen outo valoilmiö saattaa valaista jonkin hetken.

Istuu siinä baaritiskin valokeilassa kauniina kuin öisten kaupunkien ulkoapäin valaistut kappelit, kutsuen näitä arkisten myöhäisiltojen yksinäisiä uskonmenoihin.

Novellikokoelmaa voisi luonnehtia pieneksi tutkielmaksi sivullisuuden hetkistä. Niitä lämmittää etäinen, mutta silti selvästi havaittavissa oleva inhimillinen lämpö. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Perintönä häpeä ja sota maailmaa vastaan Kirjan kansi Pauliina Mäkelä. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. 245 s. Kansi Pauliina Mäkelä. Teos 2025. Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos. "Kun se lähti, se varmasti pikkuhiljaa unohti sen, että jos täällä joskus saa vaihtoehdon, on käsissä harvinaisjuttu, aivan tapaus. Se sulautui kaupunkiin ja unohti. Se sulautui siihen valevaihtoehtojen liejuun ja alkoi uskoa, että aina voi valita mitä. Eikä voi. Se sai yhden kerran, melkein kukaan ei saa sitäkään." Onnekseni satuin saamaan kirjaston varausjonoista yhtä aikaa luettavakseni ranskalaisen Didier Eribonin Paluun Reimsiin ja tämän Marjo Niemen (1978 -) Pienen budjetin sotaelokuvan . Nämä nimittäin liittyvät toisiinsa, vahvasti. Kumpikin käsittelee stigmatisoivaa lapsuutta ja sen paikkaa, entistä kotikaupunkia, joka oli joskus teollisuuspaikkakunta, nyt kuolioon vaipunut epäpaikka, ainakin Niemen versiossa. Eribonin entinen kotikaupunki e...

Janne Saarikivi: Hankalat sanat

Hankaluuksien synnystä Janne Saarikivi: Hankalat sanat. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. 207 s. Teos, 2. painos 2023. Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos. Sanat ovat hankalia. Hankalan kantasana on 'hanka', joka tarkoittaa oksantynkää, ja viittaa myös hankaamiseen. Suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kielihistoriaan erikoistunut kielitieteilijä Janne Saarikivi tarkastelee kirjassaan monien nykyajassa paljon mielleyhtymiä sisältävien sanojen etymologiaa. Kyse on sellaisista sanoista kuin 'fasismi', 'usko', 'yksityisauto', 'sivistys', 'etuoikeus', 'toksinen maskuliinisuus'; mutta myös sellaisista kuin 'uupumus' ja 'uni'. Kirjan hankaluutta lisää - ilmeisen ohjelmallisesti, heh - se, että siitä puuttuu sisällysluettelo käsitellyistä sanoista. Lähdeluettelosta nyt puhumattakaan. Ei kuin selaamaan siis. Osa kirjan pakina- tai kolumnimaisista luvuista on julkaistu jo kertaalleen aikaisemmin lehdissä. Sanojen ety...

Hanna Weselius: Pronominit

Hetki taivaalla Kirjan kansi Matti Ruokonen Hanna Weselius: Pronominit. 377 s. Kansi Matti Ruokonen, kannen kuvat iStock. WSOY 2025 Kustantajan sähköinen arvostelukappale, kiitos. "Kaikkialla, missä on ihmisiä, ilmassa risteilevät katseet, mielikuvat ja niihin kietoutuneet tunteet. Matkustamo on vaalea, muovinen ja yhdentekevä tila, mutta sen ilma on tiheää ja sakeaa, koska jokainen matkustaja on ottanut kaikki mielikuvansa ja tunteensa mukaan." Ollaan nousuun lähtevässä lentokoneessa. Määränpäänä on kansainvälinen lentokenttä, muuta tietoa matkustajilla ei ole.  Matkustajat katsovat Titanic-elokuvaa omilta näytöiltään. Käy ilmi, että ruokakärryyn ei ole pakattu ruokaa nimeksikään matkalle mukaan. Vettä ja punaviiniä sentään löytyy runsaasti. Lisäksi osa matkustamon penkeistä on peitetty tiiviillä, lattiaan saakka ulottuvalla pressulla eikä stuerttikaan tiedä, mitä pressujen alla on. Mielessä käyvät arvaukset muuttuvat matkan edetessä yhä synkemmiksi. Henkilöt on nimetty heid...