Siirry pääsisältöön

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä


Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä. Lyhyitä kertomuksia. Omakustanne 2021. 104 s. Kuvitus Johanna Ahopelto.

Arvostelukappale tekijältä, kiitos siitä!


Päivät ovat pitkään olleet hiljaisia, mutta illan tummuessa hiljaisuuskin muuttaa muotoaan, hämärässä hiljaisuuden tuntee ihollaan.

Tuukka Ahopellon pienet kertomukset ovat arkisen elämän hiljaista tarkkailua. Tarinoiden kertojat ovat usein tilanteissa, joissa he eivät oikein voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsella ympäristöään: he jonottavat jonnekin, odottavat jotakin, metsästävät varjoja hellepäivänä, ovat ikään kuin poisunohtuneina tapahtumissa ympärillään.

Taivaalle katseleva mies, jonka kyyhkyslakkaan kyyhkyset ovat jääneet palaamatta kauan sitten; unohtuneiden ja ränsistyvien maalaistalojen ohi autoileva mies; käyttämättömien saunavuorojen jälkeen kerrostalon saunaa sulkemaan tuleva talonmies tai jopa omalta seinustaltaan ympäröivää elämää katseleva, harvoin ääneen pääsevä piano - heidän kaikkien asemansa ovat hieman surumielisisiä ja marginaalisia. Tai sitten hetket ovat marginaalisia heidän elämässään.

Monien kirjan kertomusten lukeminen käy hengityksen tasaamisen harjoituksesta. Syke madaltuu, hengitys kevenee, kaikki on rauhallista.

Etäältä seuraaminen, niin ihmisten kuin asioidenkin, luo nimittäin jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Valheellista kenties, mutta turvallisuuden tunnetta kuitenkin. Tunne siitä, ettei kukaan istu selkäsi takana, vapauttaa oudolla tavalla vieraiden katseiden kuvittelun paineesta.

Tarinassa Virtuaalijonottaja sama asetelma on sijoitettu tulevaisuuteen. Kansalainen jonottaa nojatuolissaan aamun varhaisina tunteina kansalliseen turvatarkastukseen, jossa hänen aivonsa sähkösykäykset skannataan. Kaupungin asukkaat eivät enää tapaa toisiaan tai poistu kodistaan, mutta valvonta ulottuu virtuaalipannan ja droonitarkkailun muodossa kaikkialle heidän elämäänsä. Vierauden ja sivullisuuden tunteet ovat edenneet niin pitkälle, etteivät ihmiset enää reagoi talonsa ääniin, jotka kuulostavat siltä kuin jotakuta raahattaisiin vastoin hänen tahtoaan ulos talosta. 

Kertomuksissa kaupunki elää satunnaisena, rosoisena ja enimmäkseen välinpitämättömänä. Silloin tällöin kanssaeläjät astuvat ulos tarkkailtavan roolistaan epämiellyttävällä, häiritsevällä tavalla, joka rikkoo sivustaseuraajan turvallisuuden tunteen. Turvallisuuden löytyminen tai palautuminen pääseekin lähimmäksi niitä autuuden tai onnen tunteita, joita tällaisessa puolitietoisesti mietiskelevässä, varjoihin sulautuvassa elämään osallistumisessa voi saavuttaa. Sen lisäksi, että satunnainen outo valoilmiö saattaa valaista jonkin hetken.

Istuu siinä baaritiskin valokeilassa kauniina kuin öisten kaupunkien ulkoapäin valaistut kappelit, kutsuen näitä arkisten myöhäisiltojen yksinäisiä uskonmenoihin.

Novellikokoelmaa voisi luonnehtia pieneksi tutkielmaksi sivullisuuden hetkistä. Niitä lämmittää etäinen, mutta silti selvästi havaittavissa oleva inhimillinen lämpö. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie