Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen (Alkuteos: Vom Ende Der Einsamkeit, 2016). Aula & Co. 2021. 321 s. Suom. Raimo Salminen. Kansi: Laura Noponen. Äänikirjan lukija: Markus Niemi.

Kovin usein ei enää tapahdu niin, että vanhat muistikuvat tarraavat kiinni minuun, mutta silloin kun tapahtuu, voin joka kerta vain hämmästellä, kuinka muistelun valo saa jotkin hetket loistamaan.

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin maailmanmenestystä saavuttaneessa romaanissa on kyse ennen kaikkea muistoista. Päähenkilö Jules Moreau makaa sairaalassa moottoripyöräonnettomuuden jälkeen, kun muistot alkavat kirkastua hänen mielessään.

Lapsuuden nopeat hetket ja sen traaginen päätös. Varhaisnuoruus ja nuoruus internaatissa, etääntyminen sisaruksista. Elämänvalintojen epäonnistuminen, huoli sisaresta, joka ei säästele kynttiläänsä. Ilonaiheena tutustuminen Alvaan, outoon tyttöön, joka lukee lakkaamatta, ja josta tulee Julesin paras ystävä.

Tarina etenee kronologista vuosijanaa 1980-luvulta 2010-luvulle. Jules muistaa yksityiskohtia, tapahtumia ja kommentteja paremmin kuin kukaan hänen lähipiirissään. Hän rakastaa kirjoittamista. Lapsena hän kirjoittaa tarinoita, jotka ilmestyvät helposti kuin tyhjästä. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän lopettaa kirjoittamisen ja alkaa valokuvata isänsä vanhalla kameralla.  

Elämän merkitykset ja tarinat kätkeytyvät usein pieniin yksityiskohtiin, jotka erottuvat helpommin vanhan kameran taianomaisen linssin läpi, tai vanhoista valokuvista.

Sisaruksistaan ja heidän kasvamisestaan ja selviytymisestään Jules tekee yksinäisyytensä keskellä tarkkoja havaintoja. Aikuisuudessa sisarukset lähenevät jälleen toisiaan, mutta suhde Alvaan katkeaa vuosiksi.

Julesin elämää värittää tieltä eksymisen tunne; tunne, että vanhempien kuolemasta lähtien sisarusten elämä oli kääntynyt väärille raiteille, että järjestelmään oli tullut peruuttamaton virhe heidän kohdalleen. Oli olemassa toinen, oikea elämä, jossa tapahtumat olisivat sujuneet siten kuin heidän vanhempiensa ollessa yhä elossa. Sekä lapsena että vielä aikuisenakin Jules vetäytyy tuohon toiseen maailmaan, joka tuntuu hänestä todemmalta. Myös hänen sisaruksillaan on omat keinonsa yrittää hallita suruaan ja turvattomuuden tunnettaan kokemansa trauman jälkeen.

Minulle on luonnollisesti selvää, että nämä fantasiat ovat lapsellisia. Olen kuitenkin varma, että tässä maailmankaikkeudessa täytyy olla paikka, josta katsellen molemmat maailmat ovat yhtä totta. Aito ja kuviteltu. Sillä kun kaikki on mennyttä ja unohdettua, kun aika on miljardien vuosien kuluessa pyyhkinyt yli kaiken eikä enää ole todistetta yhtään mistään, silloin on yhdentekevää mikä oli todellista. Silloin tarinat, jotka olen keksinyt päässäni ovat ehkä olleet yhtä todellisia kuin se, mitä ihmiset ovat sanoneet todellisuudeksi.

Kun Alva palaa Julesin elämään alkaa erikoinen elämänvaihe, jossa Jules löytää uudelleen kirjoittamisen. Hänen unelmansa omasta perheestä ja elämästä, joka tuntuu oikealta elämältä, alkavat toteutua, joskin hän joutuu maksamaan siitä oman hintansa.

Mutta onko joidenkin ihmisten kohtalona kokea yhä uudelleen menetyksiä? Oliko moottoripyöräonnettomuus todella onnettomuus, sitä Jules ei muista vähään aikaan onnettomuutensa jälkeen.

Kirjoittajana Wells on äärimmäisen tarkkaavainen, ja samanlaisen tilan hän herättää lukijassa. Enemmän kuin ulkoisista tapahtumista, tekstin jännite syntyy tarkan havainnoimisen ja elämästä vieraantumisen välisestä vastakohdasta.

Tekstissä on vahva filosofinen pohjavire: mitä on todellisuus, onko ihmisen mahdollista tehdä aitoja valintoja vai määrittyykö kaikki jo lapsuudessa? Jules pohtii elämänsä tapahtumia, epäonnisia ja onnekkaita, ja toteaa, että monet kaikkein onnellisimmista asioista eivät olisi tapahtuneet, jollei kaikkein pahimpia asioita olisi tapahtunut.

Mitä jos aikaa ei ole olemassakaan? Jos kaikki kokemamme on ikuista, ja jos aika ei mene meidän ohitsemme, vaan ainoastaan me itse menemme kokemamme ohitse?

Wells kuvaa ihmisten väliset suhteet hyvin hauraina, mutta toisaalta hauraudessaan myös kaiken kestävän vahvoina. "Vahva jo ituna", sisarusten murrosikäisinä toisilleen piloillaan toistelema sanonta, kuvaa enemmän kuin hyvin sekä sisaruksia itseään että elämän tärkeimpiä ihmissuhteita.

Kokonaisuutena Wellsin teos on äärimmäisen viimeistelty, jopa niin, että lukijana olisin ehkä vähän paradoksaalisesti kaivannut siihen myös hiukan rosoa tai keskeneräisyyttä, jotta se olisi enemmän tuntunut oman aikamme teokselta. 

Raimo Salmisen käännöksen kieli on sujuvaa ja luonnollista. Pidin myös Markus Niemen rauhallisesta tavasta lukea äänikirjalla henkilöhahmojen repliikkeihin eläytyen, mutta ei liian melodramaattisesti.