Sinne putosi kuin vettyneelle patjalle, niin täynnä kosteaa kangasrahkasammalta autsi oli, ja he asettautuivat makuulleen ja nuuhkivat sammaleentuoksua ja tähystivät alas kuusikkoon. Se oli hiljainen ja hämärä ja muistutti auguurin kuvauksia alisista, missä menneet eläimet ja edellisten poikien muistot asuivat, ja pikkuveli näki siitepölyä leijailemassa niissä harvoissa kohdissa, joissa valon onnistui työntyä sankan oksiston läpi, ja valossa siitepöly näytti kuusten lomassa maleksivilta henkiolennoilta, eikä niistä tietänyt sanoa, olivatko ne eläinten vai edellisten poikien sieluja.
Pojat leikkivät metsässä omassa valtiossaan, joka muistuttaa kovasti erästä suurta historiallista valtiota. Rupiko- ja Tiper-purot, forum, senaatti, auguuri... sanat antavat vihjeitä esikuvana toimivasta valtiosta, mutta tämän valtion jäsenet kuitenkin tervehtivät toisiaan: "Ave Matara!"
Valtiolla on omat tarkat lakinsa, yhteiskunnallinen hierarkiansa, rahansa, historiansa ja arkielämän käytäntönsä, joiden mukaan eletään jokainen kesäpäivä. Yöt käydään nukkumassa Opistolla, jossa pojat viettävät kesälomaansa. Aamulla palataan samaan kohtaan, missä leikki on illan tullen keskeytynyt. Näin kunnes pojat täyttävät 15 vuotta eivätkä voi enää palata tähän leikkivaltioon. Leikki jatkuu siitä huolimatta, että pojat vaihtuvat, on jatkunut jo kauan.
Seudulla on muitakin valtioita ja kahakat ja sodat naapurivaltioiden kesken ovat jokakesäisiä. Myös Mataran valtion sisällä käydään katkeraa kamppailua vallasta, asemat ja liittoumat vaihtelevat juonittelujen luodessa aina uusia jännitteitä.
Sotaretkeltä vankien kanssa palaava vallananastamisesta haaveileva senaattori puhuu kansalle: "Meidän pitää kiihottaa sitä mekaanista jättiläistä joka meidän valtio on, saada raha kiertämään sen suonissa ja polttamaan sen rinnassa. Herättää jättiläinen eloon. Koska se on unohtanu kipinän sen sydämessä, Vestan tulen."
Isoveli ja tämän opissa oleva pikkuveli ovat sotilaita ja tiedustelijoita. Alamaisia sille, jolle valta kuuluu tai joka sen ottaa, eivätkä saa osoittaa pelkoaan minkäänlaisten tehtävien edessä. Isoveli on opettanut pikkuveljeä liikkumaan ääneti ja tarkkaavaisena luonnossa, kuin hänen jalkansa muuttuisivat kahdeksi ketuksi, jotka vaeltavat oman ymmärryksensä ja vaistojensa mukaan metsässä.
Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017 voittanut Matias Riikonen saa poikien leikkivaltion elämään lähes karmaisevalla tavalla luomalla maailman, jossa illuusio on todellisempi kuin todellisuus. Lapsuus on tässä maailmassa sekä läsnä että poissa. Leikki on kuolemanvakavaa, eikä Mataran jälkeistä elämää halua kukaan ajatella.
Ei Riikosen tietenkään ole tarvinnut ilman esikuvia poikavaltiotaan koota. Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika (Ransk. alkuteos Deux ans de vacances 1888) ja William Goldingin Kärpästen herra (engl. alkuteos Lord of the Flies, 1954) ainakin tulevat mieleen aikaisempina sukulaisteoksina. Vähintäänkin yhdellä merkittävällä erolla: Mataran poikien valtio on vapaaehtoisesti syntynyt, ei onnettomuuden aiheuttaman pakon seurauksena, ainakaan siltä osin kuin tarinan nykyhetken pojilla on asiasta tietoa. Ehkä juuri tämä tekeekin siitä todellisuutta todellisemman poikien mielissä.
Tavallaan kirjassa on vastakkain kaksi maailmaa: pilkuntarkasti säädelty valtahierarkia ja häikäilemättömästi resursseiksi hyödynnettävä luonto, jonka ylivoimaisuus kuitenkin käy monin tavoin ilmi. Poikien nimet ja teot tulevat katoamaan, mutta luonto jatkaa elämäänsä kuin ennenkin.
Luontohavainnoista syntyy runollisia kuvia, joissa näkökulmat vaihtelevat kaiken aikaa hetkien ja ikuisuuden välillä. Teksti piirtää maisemaa rytmilläänkin. Luonnon tapahtumat kuvataan yhtä yksityiskohtaisesti kuin valtiollisen elämän käänteetkin. Kasvi- ja eläinlajit luonteenomaisine tai jollakin tapaa poikkeavine käytöksineen, sääilmiöt, maaperän tuntu paljaissa jaloissa. Paitsi kasvi- ja eläinlajien tarkat nimet, myös yleiskielessä harvinaiset luontoa tai luonnossa liikkumista kuvaavat vanhat murre- tai alkuperäiskielten sanat, kuten sysmä, vitikko, huikku, autti, mella, kellas, lotma, aihki, raanakko, viestivät kuin luonnonkuvauksen ajallisestikin kauas ulottuvaa syvyyttä.
"Mitä pitemmälle he etenivät, sitä likempänä rantapiitä lepät kasvoivat, kurottelivat merta, eivät vielä yltäneet kastamaan itseään, mutta se, jolle vuodet olisivat pelkkiä henkäyksiä, näkisi oksien laskeutuvan veteen kuin pesijäeukon kädet samalla, kun lepikko välkkyisi vihreänä ja valkeana ja vihreänä, ja kotkansiivet rullautuisivat auki ja kiinni ja auki kuin serpentiinipillit, eikä veljesten kulku olisi kuin yksi aavemainen välähdys."
Riikosen kertojan kieli on hyvin nautittavaa ja yllätyksellistä. Pienistä havainnoista saadaan irti kosmisia kuvia. Luonto kehystää ja pitää sisällään poikien yhteiskuntia, joissa vallanhalu ja väkivalta ottavat yhä suurempaa tilaa ja joissa jokainen on pakotettu tulemaan aina vain tietoisemmaksi siitä, miten lyhyt ja turvaton hänen elämänsä on.
Allegoristen tulkintojen kanssa on syytä olla varuillaan, mutta ainakin minun on vaikeaa olla näkemättä kirjan tarinaa vertauskuvallisena kuvauksena ihmislajin elämästä. Mikäli näin on, ihmistä ei juuri voi kehua pyrintöjensä jaloudesta. En tiedä, kuinka paljon kuva olisi muuttunut, jos myös toinen puoli ihmiskunnasta olisi ollut mukana.
"Mitä ikinä pojat toisilleen tekivätkään, linnut vain vilkaisivat sitä pienillä vierailla silmillään ja lauloivat sitten jostain aivan muusta."
Kommentit
Lähetä kommentti