Jatkoa Tuntemattomalle, tavallaan
Elli Salo: Keräilijät. 260 s / 4h 53min. Kannen kuva Pipsu Isola, kannen suunnittelu Piia Aho. Otava 2025.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen, suoratoistopalvelu
" 'Periaatteessa tämä kuitenkin on ostettu siitä huutokaupasta, jossa näitä turvapaikanhakijoiden autoja myytiin. Bändit soittivat ja turistit ostivat minulta viisisataa makkaraa. Ne ajattelivat kunnassa, että tehdään niistä automarkkinoista vuotuinen tapahtuma, mutta nopeasti se tyssähti. Kalevi kertoi, että 1900-luvulla täällä myytiin pääkalloja turisteille matkamuistoiksi. Kaikki olivat niin tottuneita siihen, että ruumiita nousi esiin milloin mistäkin. Ihmisillä on hyvä sopeutumiskyky, kaikki turtuvat.' "
Arkeologi Heini saapuu Läätteen kylälle tutkimaan sodan jälkeen alueelle jääneitä venäläisten sotilaiden merkitsemättömiä joukkohautoja. Hän on jo lukenut SKS:n arkiston muistitiedon keruuseen saapuneita tähän alueeseen liittyviä vastauksia. Majoituspaikakseen hän on valinnut Anin luontomatkailukohteen ja samalla pyytänyt Ania paikallisoppaakseen. Selvää vastausta (tai vastausta ylipäätään, pitkään aikaan) ei ole kuulunut, mutta Heini päättelee, että ei Ani ole kieltäytynytkään.
Ani on Heinin linja-autoa vastassa autonrämällään, vierellään arvokkaasti käyttäytyvä Ystävä, eläkkeellä rajavartiolaitoksesta oleva saksanpaimenkoira.
Päähenkilön kalpea akateemisuus jää epäröimään rajaseudun asukkaiden suorasukaisen elämäntavan ovensuuhun. Elämä on korulauseetonta ja ratkaisuja arkisiin ongelmiin löytyy, vaikka ajoittain elämänhalu olisi kateissakin. Auton oven voi sulkea teipillä ulkopuolelta ja vanha pahvinen marjalaatikko voi toimittaa käsilaukun virkaa.
Mielialojen vaihtelu selittyy helposti vuodenajoilla, valistaa Anin ystävä, matkailualueen parkkipaikalla asuntovaunussa elävä Ljudmila, joka on työskennellyt Kostamuksessa kirjastonhoitajana ja pitää pientä kirjastoa myös Anin matkailuyrityksensä käyttöön hankkimissa entisissä rajavartiolaitoksen tiloissa. Suomeen hänet on tuonut avioliitto suomalaisen, jo kuolleen miehen kanssa, ja hän ansaitsee elantoaan marjanpoiminnalla.
Heini on laatinut tarkat päiväsuunnitelmat työnsä etenemiselle. Mahdollisten kaivauspaikkojen etsintä ja merkitseminen, koeporaukset ja niissä tehtyjen löydösten tallentaminen. Kaikki ei kuitenkaan etene ihan suunnitellusti, alkaen siitä, ettei verkkoon tallennettuja suunnitelmiakaan saada koskaan auki, koska verkko ei useimmiten toimi lainkaan. Muutenkin aika tuntuu noilla seuduin muuttuvan eri tavalla juoksevaksi kuin muualla.
Ani on maailmalla tunnettu luontokuvaaja, joka kotimaahan ja kotitienoilleen palattuaan haluaisi mieluiten pitää kuvaustyönsä itsellään, mutta paikka on houkutellut wannabe-luontokuvaajaturisteja läheltä ja kaukaa ja hän on joutunut taipumaan periaatteistaan. Tällä loppukesän hetkellä majoitusalue on kuitenkin tyhjä, Heini vuokraamassaan rantamökissä on ainoa vieras.
Ljudmila pulputtaa puhetta lähes taukoamatta, mutta Anin suulta korkki irtoaa vasta pullonkorkin aukeamisen myötä. Vähitellen Heini kumminkin tutustuu molempiin naisiin, käypä myös haastattelemassa terveyskeskuksessa vuoteen omana olevaa Kemppaisen emäntää, joka omistaa Anin asuman talon.
Kemppaisen mummolla on tietoa venäläisten kohtaloista, koska hänen sodan aikaan alaikäinen poikansa on joutunut asian kanssa tekemisiin. Itse poika ei koskaan ole kenellekään asiasta suostunut puhumaan. Tuhansia ilman talvivaatteita ennätyskylmään talveen Läätteen tietä talsineita sotilaita, joilla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin heidät oli tuotu. Takaisin Neuvosto-Venäjälle palautettaviksi kelpasi sodan päätyttyä vain 300 heistä, koska 300 oli noutajille ilmoitettu kuolleiden määräksi. Ennen kuolemaansa Kemppaisen emännän poika lähetti SKS:n muistitiedon keruuseen kirjeen, jossa kertoi salaa merkitsemänsä paikan, minne oli haudannut venäläisten hevosia. Ihmisistä hän ei puhunut mitään.
Taustalla on historiallinen tragedia, mutta elämän on ollut jatkuttava, ja se jatkuu edelleen. Ollaan kuoleman äärellä, mutta elämä voittaa, joskin niukasti. Vakavuus ja suru koetuista asioista ovat elämän pohjalla niin kuin vaietut ruumiit maassa, eivät ne pois mene. Mutta luonto kukoistaa ja vuodenajat vaihtuvat. Luonto on intensiivisesti läsnä.
Heinilläkin on oma nuori kuolleensa, jota ajatella. Veljen kuolemaa on vaikea hyväksyä, vaikea ajatellakin, saati siitä puhua.
Aikansa naisia tarkkailtuaan Heini löytää tapansa olla heidän kanssaan, tulee hyväksytyksi keräilytalouteen, jossa eletään pääasiassa metsän antimilla ja sillä, mitä saatavissa sattuu olemaan. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat siinä, millaisia tulijoita rajan takaa tällä hetkellä on, jotain jälkiä kaukaa tulleista pakolaisistakin alueelle jää.
Kirjan lämmin, omintakeinen huumori syntyy henkilöasetelmasta, vähäeleisestä tapahtumisesta ja dialogista, jonka murreosuudet tehostavat eri maailmoista kotoisin olevien keskinäisiä tilanteita.
"'Tullooko niitä paljo lakkoja tänä vuonna?'
'Ei paljon mitään', Ani pudisti päätään.
'No eihän sieltä oo tullu millonkaan', Kemppaiskaisa totesi.
'Me poimittiin Anin kanssa viime vuonna kaksituhatta kiloa hillaa' Ljudmila sanoi ja nyökkäsi minulle.
'Onko se paljon vai vähän?' kysyin, mutta kukaan ei vastannut.
'Kuka se tämä teijjän matkassa olova kuivankäläpäkkä ihminen mahtaa olla?' Kemppaiska katsahti minuun päin."
Tyylillisesti romaani yhdistelee erilaisia tekstityyppejä: kansanrunousarkiston perinnekeruuseen lähetettyjä tekstejä ja haastatteluja, lehtiartikkeleita, verkon keskustelustriimauksia ja eräkirjallisuutta riemastuttavina pastisseina. Näissä dokumentaarisuuteen viittaavissa teksteissä syntyy kutkuttava rinnastus harrastelijasukututkijan tekemän haastattelun ja kahden astrofysiikan professorin keskustelun välille. Heini kuuntelee nukkumaan mennessään astronomien keskustelua mustista aukoista - siinä sanotaan loppujen lopuksi yhtä vähän kuin Kemppaisen haastattelussa, jonka sukujuuriaan tutkiva ulkosuomalainen lähettää SKS:n perinnekeruuseen. Kun asialle ei ole sanoja, on puhuttava sen vierestä.
Kirja on eräänlainen omintakeinen jatko-osa Tuntemattomalle sotilaalle. Jatko-osa, josta paatos ja sankaruus on riisuttu, mutta ihmisyys jäljellä. Tuntemattomia ovat tällä kertaa siviilit ja suomalaisia vastaan sotineet.
Elli Salo on Kansallisteatterin kotikirjailijaksi kiinnitetty dramaturgi. Hän toimii myös kääntäjänä. Tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa, näytelmäversio oli olemassa ennen romaania, minkä saattaa onnistuneesta dialogista päätelläkin. Keräilijät palkittiin parhaan kotimaisen näytelmäkäsikirjoituksen Lea-palkinnolla ja sitä on esitetty Kajaanin Kaupunginteatterissa. Romaani on tänä syksynä mm Finlandia-ehdokkaana ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana.
"'Aarnisammalta. Tuo pieni vihreä tuossa.'
Nousimme Ljudmilan kanssa seisomaan Anin viereen juurakon jättämään kuoppaan. Kumarruimme kohti sammalta, Ani ja Ljudmila olivat vieressäni, posket olivat ihan lähellä toisiaan, tunsin heidän molempien ruumiin lämmön.
Sammal oli pieni vihreä kohta juuripaakun onkalossa.
'Se haluaa kasvaa pimeässä paikassa ja olla kolme milliä korkea.'"
Muualla:
Suvi Jylhänlehto: Kulttuurien kohtaamista karhukuvauskojulla - Elli Salon Keräilijät hurmaa hykerryttävällä huumorilla. Maaseudun Tulevaisuus 6.11.2025
Elli Salo: Keräilijät - kolme naista ja Ystävä. Kirsin Book Club 21.9.2025
Antti Majander: Erinomainen esikoisteos piirtää hirtehisen kuvan kolmesta ihmisestä korvessa. HS 18.5.2025 (maksumuuri)
Helmet-lukuhaasteessa 2025:
9. konflikti
17. päähenkilöllä koira
20. tulisi hyvä elokuva
24. laittomuuksia
39. etsitään ratkaisua arvoitukseen
44. hoidetaan ihmistä
49. julkaistu 2025
Kommentit
Lähetä kommentti