Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire

Kuuntelua ja varovaisia askelia

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. 247 s. Kansi Jussi Karjalainen. Kosmos, 2023.

Äänikirjan lukija Elina Keinonen.

"Pointti on se, että mä tiedän, että mun elämässä on huvittava aspekti. Mutta ei se mua itseäni naurata. Jos kuitenkin osaisin kertoa kaikesta hauskasti niin ihmiset voisi nauraa niille jutuille mun puolesta. Se nauru tarttuisi muhunkin. Ähkisin lauseiden välissä. Mutta ei muiden vastuulla ole nauraa mua jotenkin ehjäksi, tai jotain."

Aino Vähäpesolan toinen romaani Suurenmoinen epävire sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2023. Vähäpesola kirjoittaa herkkää ja vivahteikasta, puheenkaltaista kieltä, jonka lauseiden kulkua lukija seuraa vaivatta ja luonnollisesti, vähän kuin musiikkia. Musiikilla onkin suuri rooli kirjassa.

Päähenkilö Viivi on helsinkiläinen freelance-kustannustoimittaja, sitä kolmikymppisten pätkätyöntekijöiden ja itsensä työllistäjien sukupolvea, joiden elämässä vakituiset työsuhteet eivät ole olleet itsestään selvyys. Hän toimittaa, oikolukee ja työstää, mitä kustantamo hänelle tarjoaa. Näin hän saa tehtäväkseen Johanneksen urkujen historiaa käsittelevän kirjan toimittamisen.

Johannes ei ole niitä helpoimpia tapauksia. Ensikertalaisena kirjoittajana hänellä ei ole juuri tuntumaa siihen, mikä tekee tekstistä luettavaa, mutta Viivi on kärsivällinen ylipitkän, hyvin spesifille lukijakunnalle kohdistuvan teoksen kanssa ja hänen lyhennys- ja muokkausehdotuksensa ovat hienotunteisia. Hän puolustaa kirjan pitämistä kustantamon julkaisuohjelmassa. Kuitenkin yhteistyöstä tulee melko pitkä, ja kirjan ilmestymisajan lähetessä yhteistyö vie Viivin ulkomaiseen konferenssiinkin Johanneksen mukana.

Urut ovat Johannekselle niin mieltä kiehtova aihe, että hän löytää yhä uusia ulottuvuuksia, anekdootteja ja yksityiskohtia niiden historiasta ja toimintamekanismista. 

Urku-teema läpäisee koko romaanin hienolla, läpeensä harkitulla tavalla. Elämästä löytyy vertauskohtia tuolle massiiviselle, kunnioitusta herättävälle soittimelle, joka vielä nykyaikanakin on puhtaasti käsityötä ja jokainen soitin oma, paikalla rakennettu yksilönsä. Yhtä ainutlaatuinen kuin jokaisen ihmisen hengitys ja elämä.

Samaan aikaan Viivin läheinen ystävä kärsii ongelmista avioliitossaan ja asuu tai oleskelee teini-ikäisen tyttärensä kanssa usein Viivin luona. Viivi myös tutustuu uuteen mieheen, Manuun, joka saa hänet yllätyksekseen haaveilemaan oman perheen perustamisen mahdollisuudesta.

Viivin ja Manun vaellus pohjoisessa tutustuttaa heidät toisiinsa luonnon ja Manun vanhan sukumökin kehyksissä, joissa he näkevät toisensa ehkä paremmin kuin aiemmin kaupungissa. Vaelluksella suhde syvenee.

Muita Viivin elämässä vaikuttavia henkilöitä on samassa talossa asuva vanhempi, vakavasti sairas nainen Helli, johon Viivillä syntyy luonteva, spontaani naapuruussuhde. Naisten välisten keskustelujen teemat tuovat tummia, lapsuuden emotionaaliseen osattomuuteen liittyviä teemoja esiin Viivinkin elämästä. Uskontoa sivutaan sekä Viivin lapsuusmuistoissa, että urkujen ja Hellin elämäntilanteen yhteydessä.

Romaania lukiessani mietin, miksi se ei herättänyt minussa enemmän vastakaikua. Oliko syynä sen tapahtumisen ainakin näennäinen pienuus ja arkipäiväisyys? - Ei, sillä yleensä nautin kaikesta, mitä tarkka katse voi arjesta havaita. Hetken aikaa uskoin, etten vain pysty kehittämään kylliksi kiinnostusta urkuihin osatakseni nauttia melko ison osan tarinasta kaappaavaan jättisoittimeen perehtymisestä. Mutta kun mietin, kuinka moniin erilaisiin ja ennakolta itselleni melko yhdentekeviin asioihin perehtyminen on tuottanut minulle lukiessani mielenkiintoisia hetkiä, minun on vaikea uskoa tätäkään syyksi.

Kun luin Maaria Ylikankaan arvion Hesarista, oivalsin, että hän onnistui pukemaan sanoiksi sen, mikä minuakin vaivasi. Kirjan rikkumaton keskiluokkaisuus. Ei siinäkään sinänsä mitään pahaa ole, mutta kun siihen yhdistyy kokemisen ja kirjoittamisen tapa, jossa pysytellään tunneskaalan keskirekisterissä tai hyvinkin pidättyväisessä ilmaisussa, tarttumapinta jää pakostakin hyvin ohueksi. Näin myös minä koin.

Uskon, että monen lukijan kokemus on aivan toisenlainen ja kirjalla on annettavaa lämminhenkisenä aikuisuuteen ja vastuunottoon kypsymisen kuvauksena. Suhteessa näihin mietteisiin pidän erityisesti kirjan lopusta, jossa asiat jäävät hyvällä tavalla auki ja rivien välistä on luettavissa kuitenkin pientä vakiintuneen ydinperheen mallin jollei nyt kyseenalaistamista niin ainakin laajentamista ulottumaan myös ystäviin.

Jussi Karjalaisen kansi on jälleen sitä, mitä olen jo tottunut häneltä odottamaan: sisäistynyt tulkinta teoksesta ja sen keskeisistä teemoista. Niin hienolla tavalla kannessa tulkitaan sitä, miten arjesta nousee ylevä ja pyhä.

Elina Keinonen on minulle lukijana uusi tuttavuus, enkä oikein päässyt ainakaan vielä kiinni hänen lukemisen rytmiinsä.

"Ehkä kuoleman jälkeen tosiaan pääsi puutarhaan, jota elävä ei voisi ymmärtää? Miksi ajatella tyhjyyttä ja loppumista, kun kaiken sen ajan voisi kuvitella ylimaallista puutarhaa? Viis siitä, mitä todella tapahtuisi."

Muualla:

Maaria Ylikangas: Entäpä jos hiljaisuus ja pienet käänteet ovatkin suurinta odottamatonta. HS 9.12.2023

Suurenmoinen epävire. Helmi Kekkonen -blogi 31.10.2023

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Tuijata -blogi 21.10.2023

Helmet-lukuhaasteessa 2024

kirja sopii kohtiin:

7. rakastutaan

14. harrastetaan

25. vietetään juhlapyhää

32. kirjoitettu kielellä, jolla korkeintaan 10 milj. puhujaa

35. vietetään aikaa luonnossa