Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Enostone Kustannus 2021. 154 s. Ulkoasu: Kalervo Sammalvehrä.

Arvostelukappale tekijältä, kiitos siitä!

"Yhdet ihmiset elämä sai valaistumaan, toiset pimenemään. Oliko kumpikin näkökulma todellinen, sitä Helmi ei osannut sanoa. Yhtä hyvin olisi voinut kertoa, mitä naapurin piironginlaatikossa on."

Ihmisten havaintokyvyn reuna-alueilla liikkuu olentoja, jotka joskus aiheuttavat ihmisille yllätyksiä. Jotkut näistä yllätyksistä ovat äkkikuolemia. Näitä kuolemia tutkii Samuel Merenlahti, yksi kirjassa esiintyvistä neljästä veljeksestä.

Toinen veljeksistä on eläkkeelle jäävä, seurakuntaansa pettynyt pappi Juhani Merenlahti, jonka tiet puolestaan risteävät kipunoivan hiiren kanssa. Kipunoiva hiiri on pettynyt hiirijumaliin niiden lyhyen eliniän vuoksi ja ryhtynyt seuraamaan Kristusta, jonka antaman energian voimalla hiiri järjestää kaupungin kaikille nälkäisille, olivatpa he eläimiä tai ihmisiä, katetun pöydän.

"Kun kipunoiva hiiri oli organisoinut Helsinkiin diakonisen ruuanjakeluverkoston, se kutsui koolle Venäjältä tulleita ortodoksisupikoiria, Itäkeskuksen muslimirusakot, zenbuddhalaisen naakkayhdyskunnan, Helsingin ainoan taolaisen koiran, juutalaisen mäyräkoirapariskunnan ja yhden jos toisenkin lajin pakanallisten eläimenpalvontatraditioiden edustajia, ja he pitivät yhteisiä hiljentymishetkiä ja julkaisivat kannanottoja ajankohtaisista eettisistä asioista."

Professori Antero Merenlahti on uskontotieteilijä ja tulee yllättävän oivalluksen hetkellään vapauttaneeksi vanhan Hafezin Divan-kokoelman välistä punaisessa pilvessä esiin pöllähtävän sini-ihoisen ja mustaviiksisen ja -tukkaisen pienen miehen.

Luotsi Olavi Merenlahti taas keskittyy opastamaan laivoja. Rationalistina hän ei paljoa piittaa siitä, mitä vanhat luotsit kertovat meren ja jään ikivanhoista hengistä, mutta työstään hän muistaa parhaiten haaksirikot. Hän on pitänyt huolta siitä, että niitä ei voida pistää hänen syykseen.

Tapahtumissa on mukana myös varjoreportaasiarkistonhoitaja, joka pitää kirjaa varjomaisiksi muuttumisista. Yön kissaa etsivät muistinsa menettänyt Maija ja hänen avustajavariksensa löytävät ensiksi hänet. 

Muutakin henkilögalleriaa on runsaasti: on filosofiaa harrastava karhu Karl ja hänen ihmisystävänsä Mikko, on hullu suntio Borg ja Tuomiokirkon kryptan alla asuva vanha piispa, on Helmi, jolla on ihanat hampaat. Kaikki he pyrkivät omalla tavallaan ja omalta kohdaltaan ratkaisemaan elämän arvoituksia ja myös perimmäistä elämän arvoitusta.

Kun yksi on muuttunut moninaisuudeksi sekä fysiikan että uskontotieteellisten lainalaisuuksien mukaan, on sisäkkäisiä, toisensa leikkaavia tai toisistaan erillisiä maailmoita ja on eri tavoin johonkin olemisen koloon vangiksi jääneitä olentoja. On niitä, jotka pyrkivät parhaan kykynsä mukaan auttamaan toisia ja niitä, jotka pyrkivät rankaisemaan väärintekijöitä. Miksi yön kissa on lopettanut työnsä - siihenkin Maija löytää vastauksen. Mutta ei siihen, onko tämä hyvä vai paha asia.

Haikalan allegorinen fantasia pitää sekin sisällään lukuisia tasoja ja ulottuvuuksia. Se on satu ja kauhutarina, ontologinen ja uskontotieteellinen tutkielma, ehkä ajoittain pakinakokoelmakin, ja luultavasti vielä jotakin muuta jollekulle muulle kuin minulle. Kirjan takakansi sijoittaa sisällön maagisen realismin hengenheimolaisiin.

Kirjan sivuilta löytyy tiheään tahtiin kiteytyksiä, kuin aforismeja tai maksiimeja, jotka palkitsevat lukijaa tarkkaavaisuudesta ja luovat mietiskelytaukoja tekstiin.

Oma lukukokemukseni on sellainen, että uskon palaavani tähän kirjaan vielä useaan otteeseen. Sen lyhyet luvut ja intohimoinen tai ajoittain murheellinen etsintä puhuttelevat minua varmasti vielä monissa tilanteissa. Enpä panisi ollenkaan pahakseni, vaikka tälle tarinalle ilmaantuisi jatkoakin. 

Kalervo Sammalvehrän (olisikohan pseudonyymi, ehkä jopa tekijän oma?) kynästä peräisin oleva kirjan ulkoasu kansikuvineen on kaunis ja satu- tai kauhutarinamainen kuvitus palauttaa lukijan joihinkin lapsuuden tai varhaisnuoruuden lukukokemuksiin hyytävien tarinoiden äärellä. 

Jäin miettimään kirjan nimeä, joka osoittautui saavan uutta merkitystä lukemisen matkalta. Aloittaessani pohdin, eikö nimen kuitenkin olisi tarkoitus olla Pimeän tulon jälkeen liikkuvat olennot. Jos siis pimeän olennoista on kyse, koska pimeän jälkeenhän on taas valoisaa. Siinäpä se.

"Niin", karhu sanoi. Se tuijotti tyhjään. "Jos ajattelen, että elämä täällä jatkuisi ikuisesti, kaikki muuttuisi jotenkin yhdentekeväksi." Karhu kurtisti kulmiaan ja etsi sanoja. "Ikään kuin autiomaaksi. Ikään kuin kuolleeksi."

Mikko katsoi karhua. Huoneen nurkat olivat pimeän peitossa.

"Mutta kun ajattelen, että elämällä on rajansa, maisema ikään kuin puhkeaa kukkaan, herää eloon", karhu sanoi. "Se on ehkä niin, että äärettömällä ei voi olla arvoa. Jotta jokin voi olla jotain, sen pitää myös olla olematta jotain. Jos jokin on kaikkea, se voi yhtä hyvin olla ei-mitään. Vasta raja tekee asiasta toden."