Siirry pääsisältöön

Pirkko Saisio: Passio

 


Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. 732 s. Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio.

Saision muhkea Eurooppa-kronikka alkaa keskiajan koitosta, askeesia Firenzen ylimyksille saarnanneen munkki Girolamo Savonarolan mestauttamisesta ja Firenzen kaupungin vapautumisesta maallisiin iloihin. Matka jatkuu halki vuosisatojen yhä uusien kertomusten muodossa. 

Kertomuksia yhdistää punaisena lankana - tai punaisena rubiinina - firenzeläisen ruhtinattaren mieheltään saaman korun kierto omistajalta toiselle. Korun, jonka ruhtinatar oli määrännyt haudattavaksi mukanaan, sillä hän aavisteli, että hänen miehensä hänelle lahjaksi teettämään upeaan, hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kuvaavaan koruun, olisi tarttunut jotakin sen antamiseen liittyneen tilanteen vahvoista tunteista ja koru tuottaisi onnettomuutta kantajalleen.

Ruhtinattaren toiveesta huolimatta koru ei päädy lopullisesti maan poveen hänen mukanaan, vaan aloittaa muotoaan aina omistajansa tarpeiden mukaan vaihdellen merkillisen kiertokulun ympäri Eurooppaa ja sen raja-alueita. Firenze, Wien, Krakova, Pest, Moskova, Pietari ja muut laajan Venäjän ja Neuvostoliiton seudut, Haapsalu, Helsinki... Korun kohtaloihin limittyvät ihmisten kohtalot traagisina, tragikoomisina, romanttisina ja joskus kauhutarinanomaisina. Katoliset, muslimit, juutalaiset, ortodoksit, uskonnottomat... heidän tarinansa eivät juurikaan eroa pääpiirteissään toisistaan. Kaikkia sävyttää voimakas tunne, passio.

Saision tarinat ovat täynnä varjojen ja valon syvää leikkiä kuin Rembrandtin maalaukset. Kurkistusaukkoja menneisiin vuosisatoihin ja niillä eläneiden ihmisten elämään. Elämä soljuu eteenpäin vahvana virtana, yksittäiset ihmiset erottautuvat hetken sen kuohuissa ja painuvat sitten unohduksiin. Siinä, missä kirjan henkilöiden elämä leikkaa korun kiertomatkaa, heidän elämänsä muuttuu kohtalokkaasti. Muutokset voivat olla seikkailullisia tai groteskeja, mutta ne päättyvät aina traagisesti.

Jotain renessanssin kirjallisuuden runsaudesta ja leikkisyydestä sävyttää koko pitkää tarinaketjua ja Saision kerrontaa, eikä tämä varmaankaan ole sattumaa. Katsotaanhan renessanssin alkaneen juuri Medicien ajan Firenzestä, josta käsin myös Saisio alkaa kehiä tarinoidensa lankoja.

Renessanssi merkitsee sanana uudelleensyntymää, peruna renessanssiin keskeisesti kuuluneesta antiikin kauden hengentuotteiden ihannoinnista. Uudelleen syntyvä on myös romaanin keskiössä oleva, monessa muodossa vaellustaan tekevä arvoesine. Vanha aihe tuhoavaa voimaa omaavasta, himoitusta taikaesineestä saa jälleen yhden satumaisen tulkinnan.    

Korun omistajaksi tulemiseen liittyviin elämän käännekohtiin kuuluu kirjassa kysymys, mistä ihminen voi tunnistaa, onko jokin hänen edessään kajastava tie oikea vai väärä. Mitä Jumala haluaa ihmisen tekevän, tai mikä on oikein, mikä väärin? Tarinoiden edetessä nämä henkilöiden pohdinnat keskittyvät yhä vähemmän Jumalan tahtoon ja enemmän siihen, mikä merkitys on juuri henkilön oman tien löytämisellä. 

Muutos jumalakeskeisestä maailmankuvasta ihmiskeskeiseen maailmankuvaan olikin renessanssin aikakaudelta alkaneen uudistumisen ydintä. Tarinassa muutos jatkuu vielä pitemmälle nykyaikaan ja ihmisen persoonallisuuden ja identiteetin kiinteys muuttuu kyseenalaiseksi tavalla, joka nostaa lukijan mieleen aikaisemmistakin tarinoista tragedioita katsottaviksi uusin silmin. 

Saision kertoja on kameleontti. Hän muuttuu vaivattoman tuntuisesti kulloisenkin ympäristönsä mukaan. Erityisen kiehtovaa on lukea hänen Venäjälle sijoittuvien tarinoidensa "venäläistä" kerrontaa, joka tekee kunniaa venäläisille mestarikertojille.

Kirja tulee tarjoamaan tuleville kirjallisuudentutkijapolville ihan loputtomiin historiaan, kulttuuri- ja kirjallisuudenhistoriallisiin viittauksiin ja tyyleihin sekä mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja juonenkuljetukseen liittyvää analysoitavaa. Kuitenkin kirjan voi hyvin lukea myös puhtaasti nautinnon kautta vain heittäytymällä tarinan vietäväksi. Siinä mielessä mieleeni nousee sille sukulaiskirjana vuosikymmenten takaa Umberto Econ Ruusun nimi, monimielisesti viisas. 

Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, jonka vielä lukee itse äänikirjaksi tavalla, joka saa kuuntelijan toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisikään. Kirjassa kuuluu menneiden vuosisatojen kumu ja ihmiselämän pienuus, kaikessa hauraudessaan rohkea.

Elina Warstan suunnittelema kansikuva on tämän kirjan arvoinen upeudessaan. Ja sekin viittaa uudestisyntymään.

"Vaarallisinta kuitenkin on olla seuraamatta intuitiotaan, ajatteli Tatjana Ramjevskaja, olla kuulematta koivujen suhinaa, kellojen kuminaa ja pääskyjen kimeitä huutoja, siitäkin huolimatta, että ne vaarallisina aikoina soivat ainoastaan ihmisen omassa päässä."


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eilispäivä ei kuole

Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole - Spekulatiivisen fiktion novellikokoelma. Basam Books 2019. 177 s.  Esikoiskirjan novellien maailma yllättää. Painajaismainen tai sadunomainen todellisuuden osa valtaa niissä alaa, kunnes vähitellen täyttää koko näyttämön. Näsin teksti ironisoi ja tuottaa hyperbolista todellisuuskuvausta nykyhetken ja kuvitellun tulevaisuuden elämänpiiristä.  Ikuisen unen parfyymia vanhuksille, kapitalistidodoja, metsän maahisasukkien loputtomia kauneusleikkauksia ihmiseksi muuttumista varten, entinen kettutyttö sivettikissojen kasvattajana pakkosyöttämässä kissoille kahvinpapuja luksuskahvin valmistamiseksi kissojen ulosteista... Personal shopperit auttavat asiakkaat valitsemaan kaikkein kalleimmat ja ylellisimmät valtion luomutuotteet. Työllistäminen vaatii jokaisen panosta valtiollisten sloganien mukaan, ja panos on kuluttaminen. "Samaan aikaan toisaalla" luonto iskee takaisin. Norsumatriarkan muisti ja kosto ulottuvat yli kuoleman. Lapset havaitsevat näkym

Takaisin lapsuuden kauhuihin: Jag for ner till bror / Lähdin veljen luo

      Karin Smirnoff:  Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna.  Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista.  Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina,