Tiia Ahola: Susi joka pelkäsi pimeää

Tiia Ahola: Susi joka pelkäsi pimeää. Basam Books 2021. 237 s. 

Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos siitä!

"Horisontista huomaa, miten harmaa alkaa vallata alaa. Hetkeksi. Sysimusta odottaa, ja kun näkymätön käsi siirtää kelloa tunnin taaksepäin, se alkaa."

Tartuin Tiia Aholan toiseen romaaniin juuri päivänä, jolloin siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Hieman hämmentyneenä seurasin kertojaa, burnoutista toipuvaa rikoskonstaapeli Eriniä, keskiaikaiseen retriittiin, jossa osallistujat ensimmäiseksi pantiin raatamaan aamunkoitosta iltahämärään nauriinkorjuussa ja muissa vanhan tilan töissä pelkän ohravellin ja piimän voimalla.

Retriitti sisältää ison annoksen mystifioitua keskiaikaa ja yksinkertaistettua terapiaistuntoa. Jälkimmäinen saa oloni tuntumaan vähän kiusaantuneelta. Onneksi Erinillä on retriitissään mukana jo kuolleen äitinsä päiväkirjat, joita hän ei ole aiemmin uskaltanut lukea. Hän alkaa tutkia päiväkirjoja yhdessä retriitissä tapaamansa mielenkiintoisen miehen, Mikun, kanssa, ja tarina nytkähtää liikkeelle vankemmalla maaperällä kuin alkuosa.

Päiväkirjoissa Erinin äiti Selja kertoo Erinin syntymän ajoista ja kaipuusta omaa äitiään, puoliksi islantilaista Saagaa, kohtaan. Saagan kohtalosta on vaiettu perheessä, Erin muistaa. Saaga on kadonnut Islantiin mentyään osallistumaan siellä luonnonkatastrofin pelastustoimiin. Myöskin poliisina toimineen Seljan varhaisesta kuolemasta tulee mysteeri, josta ei puhuta.

Tarinassa on kyse kolmen naissukupolven tarinasta. Siihen nivoutuu Saagan kautta pohjoista, islantilaista mytologiaa, sillä Saaga on ollut pohjoismaisten kielten ja mytologian tutkija ja katsellut maailmaa pohjoisen mytologian yhdeksän maailman kautta.

"Tämä on kuin otos fantasiaelokuvasta, jossa minä esitän pääroolia. Naista, joka kohtaa äitinsä tämän kirjoittamien riimujen välityksellä Hämeen Härkätiellä. Naispoliisia, joka tutkii ihmisten kuolemia, mutta liikuttuu kanalinnun hyvin eletystä elämästä."

Yhteys vuodenkiertoon sekä myyttinen susi Fenrir, on muodossa tai toisessa läsnä kaikkien kolmen naisen elämän kriiseissä. Saagaa on tutkijana kiinnostanut suden ja sen mytologisen kuvan suhde, ja se miksi susi esiintyy myös islantilaisessa mytologiassa, vaikka maassa ei susia olekaan.

"Susi on syönyt auringon, susi, joka ajettiin pois ihmisten maailmasta, mutta joka pakeni maan sisuksista ja tuli kostamaan. Susi, jonka jumalat sitoivat painavilla ketjuilla, mutta joka puri ketjut rikki. Sanotaan, että jokainen, joka näkee Fenrir-suden, kokee kuoleman. Sateenkaari muuttuu kiveksi ja tuhkaksi."

Erinin on selvitettävä äitinsä kuolemaan liittyvät epäselvät yksityiskohdat, ja poliisina hän myös pystyy siihen. Samalla hänelle selviää jotain elintärkeää omastakin elämästään.

Sen verran kirjassa sekoitetaan lajityyppejä, ettei lukija aina tarkalleen tiedä mitä odottaa kerronnan etenemiseltä. Ajoittain tämä latistaa tarinaa, mutta ajoittain myös lisää kiinnostavuutta. Runsaat mytologiset elementit synnyttivät ainakin minussa enemmän odotuksia tarinan fantasiapuolta kohtaan kuin mitä tarina lopulta tarjosi.

Aholan kerronnassa fantasia ja realistinen arkielämän kuvaus yhdistyvätkin tavoitellen psykologisen todellisuuden vertauskuvallisuuden ilmentämistä. Kokonaisuudessa on myös jännitystarinan aineksia ja kuvausta poliisityöstä 90-luvun Itä-Helsingissä ja nykyhetkessä. Itsekin kirjailija Tiia Ahola toimii vanhempana rikoskonstaapelina Helsingissä, joten hän tuntee tämän aihepiirin hyvin, mikä ei ole ollenkaan huono asia tarinalle.