Maisku Myllymäki on kirjoittanut sellaisen kirjan, jota kirjastonhoitajalta odottaisikin: huolellisesti raportoiduista kirjallisista viittauksista tiheän. Julkisuudesta vetäytyneen näyttelijän ja ohjaajan Holly Ön pakosaaren ääriviivojen takaa kajastelee Iris Murdochin Meri, meri, joka mainitaankin useampaan kertaan tarinassa. Viittaukset eivät kuitenkaan ole pääasia. Ehkä ne ovat mukana osoittamassa kohtalontoveruuden merkitystä.
Hollyn raportoimasta vihermehiläissyöjästä saarelle toimittajana juttua tekemään menevä, raskaana oloaan aavisteleva Eva Greve vertaa ihmisiä maatuskanukkeihin. Nuken sisällä on aina toinen nukke, kunnes tulee se viimeinen; se joka ei enää jakaudu, vaan on kyllin omana itsenään.
Molemmat naiset ovat eri syistä perheettömiä, kuten on ollut myös Hollyn kaukaiseksi jäänyt sukulaisnainen, joka on jättänyt saaren taloineen Hollylle perinnöksi.
Naiset ovat toistensa vastakohtia: Eva pelokas, erilaisten häpeän tunteiden täyttämä, ja Holly kotonaan maailman näyttämöillä, mukaan lukien oma kehonsa ja saarensa. Holly lakkaamatta puhuva, Eva hiljainen kuuntelija. Holly on kutsunut toimittajan luokseen viikoksi, joka on saariston vuoroveneen kulkuväli, ja puhuu ja kaataa viiniä taukoamatta, ihmetellen miksi Eva ei kysy häneltä mitään. Eva haluaisi vain nähdä mehiläissyöjän. Varsin pian hän alkaa epäillä lintuhavaintoa vain Hollyn keinoksi saada itselleen yleisöä saarellaan.
Ironisella nimellä "Ihmisen luonto" siunattu aikakauslehti, jota päätoimittaa Evan Hollya muistuttava äiti, haluaa hyvin myyvän jutun julkisuudesta kadonneesta skandaalinäyttelijästä, mutta Evalla on merkittäviä vaikeuksia jutun kirjoittamisessa, huolimatta hänelle suodusta ylellisestä viikon työskentelyajasta.
Myös Holly kirjoittaa. Näyttelijäntyötä käsittelevät liuskat täyttävät hänen lattiansa, mutta kun Eva salaa vilkaisee joitakin niistä, ne ovat vain täynnä keskeneräistä, yhä uudelleen korjattua lausetta. Lähes samaan lopputulokseen päätyy Evakin kirjoittamistyössään, sillä saari ja Holly vangitsevat hänen mielenkiintonsa - hänet - ei-sanallistettavalla tavalla.
Holly tuntuu ottavan tavoitteekseen Evan houkuttelemisen ulos kuorestaan ja rikkomaan rajojaan. Kuinka hyvin hän tulee tässä onnistumaan, siitä hänellä ei ilmeisesti ole aavistustakaan. Naisten välillä alkaa kuitenkin tapahtua jotakin, mistä syntyy kirjan keskeinen, hellittämätön jännite.
Myllymäen teksti liikkuu kevein, lintumaisin pyrähdyksin, jotka houkuttavat seuraamaan. Olisi mielenkiintoista laskea, kuinka monta eri lintulajia kirjan vertauksissa mainitaan - mikään määrä ei silti tunnu liialta, lintujahan tässä ollaan havainnoimassa. Tai ainakin Eva on.
Naisten saarella olon kuvausta katkovat pienet keskustelunpätkät, joissa hahmottuu poliisikuulustelu ilmeisesti kohtalokkaista tapahtumista. Miten nämä keskustelut liittyvät naisiin?
Kaikkiaan Myllymäen esikoinen on yllättävyydessään ja omatyylisyydessään niin kiehtova, että sitä on kaikista viitteistään huolimatta vaikea verrata mihinkään.
Outi Vuoriranta lukee äänikirjaversion nautittavalla draaman tajulla eläytyen. Lauseen viimeisen sanan painotus on maneeri, josta hänen soisi pääsevän eroon.
Ihastuin tähän romaaniin. Sen kerronta on kevyttä ja terävää, miljöö ja tunnelma hienosti luodut. Persoonallinen muttei yhtään liikaa kikkaileva kerrontatapa. Hieno!
VastaaPoistaHyvä tiivistys Suketus! Täysin samaa mieltä olen. Ja loppuratkaisu jäi kutkuttelemaan ainakin minun mieltäni oikein kunnolla. Mutta ei siitä sen enempää kuitenkaan, ettei tule spoilausta.
Poista