Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. 2021, Teos. 183 s.
"Blasimin kaltaiset kirjailijat herkistävät pohtimaan kirjallisuuskäsitysten rajoituksia ja kansallisen katseen sokeita pisteitä."
Turun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Olli Löytty pohtii kirjassaan, onko kansallinen kirjallisuuskäsitys puhjennut kupla. Vanhastaan yliopistoissa kirjallisuuden oppiaine jakaantuu kahteen: kotimaiseen kirjallisuuteen ja yleiseen kirjallisuuteen tai yleiseen kirjallisuustieteeseen, joista jälkimmäistä Satunnainen ohilukijakin on opiskellut.
Suomenkielinen kirjallisuus nähdään usein sen omalla kentällä marginaalisena kirjallisuutena, jota sen vaalijoiden tulee puolustaa ulkomaisilta vaikutteilta, sanoo Löytty. Esimerkiksi Suomen Kirjailijaliitto ottaa jäsenikseen vain suomeksi kirjoittavia kirjailijoita.
Kansalliskirjallisuuksien tarkastelu on vanha traditio kirjallisuudenhistoriassa ja -tutkimuksessa länsimaissa. Löytty kiinnittää huomiota siihen, että useiden maiden alueella tapahtuva kirjallisuus eli se, ettei kirjallisuus noudata maiden rajoja, jää tällaiselta katsantotavalta näkymättömiin. Tällaisia näkökentän sokeaan pisteeseen helposti jääviä kirjallisuuden osa-alueita ovat vaikkapa arabialainen tai saamelainen kirjallisuus. Suomennoksetkin ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia: niillä on merkittävä rooli suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta niitä ei millään tavalla lueta sen osaksi.
Löytty jättää kirjassa jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle tutkimusalueena, hänen rajaamansa uusi tutkimusalue on Suomessa kirjoitettu kirjallisuus, jolla hän näkee paljon uutta ja mielenkiintoista, toistaiseksi lokeroimatonta tutkittavaa.
Kirjastonäkökulmasta tapaus kotimainen kirjallisuus on sivumennen sanoen myös mielenkiintoinen: Suomen kansallisbibliografia ei ole koskaan tehnyt kirjallisuudentutkimuksessa käytettyä jaottelua omaan kohdealueeseensa, vaan on "aina" pitänyt sisällään kaiken Suomessa julkaistun kirjallisuuden, kielestä riippumatta, ja sen lisäksi vielä myöskin ulkomailla suomeksi julkaistun kirjallisuuden.
Helsingin Sanomissa julkaistussa arviossa Löytyn kirjasta kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Jyrki Nummi kyseenalaistaa Löytyn näkemän metodologisen nationalismin ja lujan uskon kansalliseen yhtenäiskulttuuriin mm viittaamalla lähemmäs 60 vuotta sitten ilmestyneeseen Suomen kirjallisuus -teossarjaan, joka hänen mukaansa jo oli vapaa Löytyn esittämästä kansallisesta lokeroinnista. Historian tutkimuksessa nationalistista historiakäsitystä on hänen mukaansa purettu myös yhtä kauan.
Olen Nummen kanssa samaa mieltä siitä, ettei nationalistinen katse ole ehkä ollut ihan niin kattavan tyhjiön luova ilmiö tutkimuksessa, millaisena Löytty sen esittää. Mutta se, kuinka paljon sekä kirjallisuudentutkimuksesta että julkisuudessa käydystä kirjallisuuskeskustelusta löytyy esimerkkejä tällaisesta katseesta, tekee siitä merkittävän ilmiön. Ehkä myös se tunnepitoisuus, joka sisältyy Nummen Löytyn teokselle antamaan tuomioon. Se, että kirjallisuudentutkimuksessa on tunnistettu vaikutteiden merkitys, ei vielä tee siitä kovinkaan laajaperspektiivistä.
Yhteiskunnassa, jossa yhä kasvava toimijoiden joukko puhuu yhä kuuluvammin "lujassa uskossa historiassa vallinneeseen yhtenäiskulttuuriin" Löytyn ilmaisua lainaten, tämä usko on epäilemättä "yksi merkittävimmistä itseymmärrystämme rajaavista ajatusluutumista", kuten Löytty toteaa.
Löytyn katse kiinnittyy hänen uudeksi tutkimuskohteekseen nimeämällään kentällä erityisesti sen tyyppisiin ilmiöihin kuin toiseus, vieraus, maanpakolaisuus, rodullistaminen, kulttuurinen omiminen. Tai hiukan vanhemmalla terminologialla vaikkapa eksotismi, orientalismi.
Lisääntyykö vai väheneekö ymmärrys valittujen lähestymistapojen mukaan, hän kysyy.
Kuka puhuu, kun suomalaiseen valtakulttuuriin kuuluva kirjoittaa toiseen kulttuuriin kuuluvasta romaanihenkilöstä; onko puhuja romaanin henkilö vai itselleen vierasta kulttuuria esittelevä didaktinen kirjailija, hän lainaa Silvia Hosseinia. Jatkokysymys Koko Hubaralta: kuka tekstissä ajatellaan lukijaksi ja millaisia kompetensseja tähän tekstiin asemoituun lukijaan liittyy?
Löytty tarkastelee kansallisen kirjallisuuden kaanonin ("kaanonkieputtimen" hänen terminologiallaan) ominaisuutta imaista sisäänsä tai heittää ulos itseensä sopivia tai sopimattomia teoksia. Stuart Hallilta peräisin olevaa diasporisen identiteetin käsitettä ilmentävien, kulttuurien välissä elävien ihmisten kyky hämmentää yhden kulttuurin lausumattomia oletuksia toimii kaanonkieputtimen vastavoimana.
"Hallin tapa määritellä diaspora kyseenalaistaa tavan, jolla paikka yleensä sijoitetaan kertomukseen kulttuurista ja identiteetistä." -- "diasporisen identiteetin arvo on siinä, ettei se pyri vaikenemaan kuulumisen narratiiviin sopimattomista aineksista, kuten juuri paikoiltaanolon kokemuksesta, vaan pikemminkin asettaa tällaiset 'häiriöt' etualalle."
Kun ihmisen ja paikan välisten suhteiden kiinteyttä luonnollistetaan kasveihin ja niiden juuriin tai juurilta repimiseen liittyvin mielikuvin, pakolaisuuteen liittyvä diaspora tavallaan palaa ihmiskunnan uskonnollisiin alkumyytteihin, Paratiisista karkotukseen ja kansainvaellukseen.
Entä valkoisuuden ja rasismin kuvaus? Löytty pohtii, mahtaako Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ylipäätään olla mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen. Luen kysymyksen enempi retoriseksi, valta-asemien hahmottamisen vaikeuteen liittyväksi toteamukseksi, enkä oikeastaan lainkaan provokatiiviseksi.
Teoksen tyyli on esseistisen vilkkaasti näkökulmasta toiseen siirtyilevää puhetta ja näkökulmien etsiskelyä, ei syväanalyyseihin pyrkivää kirjallisuusarviointia tai -tutkimusta. Kuitenkin Löytty tulee analysoineeksi tietyistä näkökulmista monia sekä Suomen kirjallisuuden vanhempia klassikoita että nykykirjallisuuden edustajia. Irakista kotoisin oleva, Suomeen pakolaisena saapunut kirjailija Hassan Blasim nousee yhä uudelleen esiin tutkijan mielenkiinnon puoleensa vetävänä nykytodellisuuden ja monien Löytyn esiin ottamien näkökulmien kuvaajana.
Löytty myös reflektoi matkan varrella omia mahdollisuuksiaan havaita kuvaamiaan ilmiöitä. Esimerkkinä hänen itsereflektiostaan teos päättyy ironiseen kuvaukseen hänen Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksien aikaan Uppsalan Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa enimmäkseen afrikkalaisille tutkijoille pitämästään luennosta "Finland and Africa - so far yet so close". Sitä seuraa vielä Hassan Blasimin Iraq+100 -novellikokoelman inspiroima kuvaus siitä, miltä kirjallisuuden kenttä näyttää Suomessa sadan vuoden kuluttua. Se näyttää baabeloituneelta ja hybridikieliseltä.
Kommentit
Lähetä kommentti